16. tammikuuta 2019

Päiväkirjurin muistoja: sukellus vuosiin 2008-2016


Joululomalla selasin taas pitkästä aikaa vanhoja päiväkirjojani. Näin jälkikäteen ajateltuna säännöllisesti ylläpidetyt päiväkirjat (ja myöhemmin kalenterit) ikävuosiltani 11-19 ovat oikeita aarreaittoja. Vaikka kirjoittamisen pääasiallinen anti oli tietysti purkaa sydäntäni kirjoitushetkellä, on ihanaa, että voin tekstien kautta palata vielä vuosien päästäkin tunnelmiin, joita koin alakoulun viimeisillä luokilla tai lukion alussa. Päiväkirjoilla on siis minulle suuri merkitys paitsi sen ajatusten prosessoinnin kautta, jota sain kirjoitushetkellä tehtyä, mutta myös muistokokoelmina.

Ihan ensimmäiset päiväkirjamerkintäni muistan tehneeni jo ennen kouluun menoa, mutta silloin kyse oli vain parin päivän villityksistä. Uskoakseni nuo ihka ensimmäiset päiväkirjasivunikin ovat kyllä yhä jossain vanhempieni luona tallessa, mutta omaan kotiini olen kantanut vain kunnolliset, täyteen kirjatut päiväkirjat ja kalenterit. Päiväkirjojen nimestä huolimatta en koskaan kirjoittanut päivittäin, vaan yleensä muutaman kerran viikossa. Välillä kerroin ihan vain kuulumisia, mutta yleensä kirjoitin pohdiskeluja ja ajatustenvirtaa aiheista, jotka pyörivät mielessäni. Vähän niin kuin tänne blogiini nykyään - vaikka julkinen alusta tietysti tekeekin postauksistani huomattavasti privaatteja päiväkirjavuodatuksia sensuroidumpia ja harkitumpia. Henkilökohtaisimmat teemat tulee nykyisin puitua puhki miehen tai ystävien kanssa.


Koska kaikkien päiväkirjamerkintöjen läpi lukemiseen olisi mennyt pieni ikuisuus, keskityin tällä kertaa lueskelemaan satunnaisia otteita sieltä täältä, keskittyen erityisesti tammikuihin kaikkina eri vuosina. Vaikken edes lukenut tekstejäni järjestelmällisesti, oli menneisiin vuosiin palaaminen silti tosi tunteita herättävää. Olin kirjoittanut päiväkirjoihin ajatukseni niin avoimesti, vailla mitään tarvetta muokata todellisuutta. Olivathan tekstit vain minulle. Kaikki ne typerimmät, vihaisimmat, yksinäisimmät ja onnellisimmat merkinnät, hölmöt sanavalinnat, kirjoitustyyleillä leikittelyt, ajanjaksot elämässäni. Jotkut teksteissä puhutut asiat olin unohtanut kokonaan.

Päiväkirjoista oli myös hauska tsekata elämäni etenemistä vuosittain. Niistä pääsi näkemään konkreettisesti, kuinka 11-vuotiaan Iinan Egyptin loma -ajatukset kehittyivät vähitellen ensin hevoshehkutukseen hoitovihossa, sitten yläkoulun loputtomiin rakkaushuoliin ja lopulta lukion seurakuntakuvioihin. Viimeisin kalenteri on ensimmäiseltä seurusteluvuodeltamme - hullua, millainen elämän kehityskaari kaikkiin noihin sivuihin onkaan tallennettu! Koulu, kaverit ja elämän suunnan pohdinta kulkivat mukana kaikissa vihoissa. Välillä intoilin jostain tv-sarjasta, välillä kirjoitin tavoitteita kouluvuodelle, välillä pohdin, löytäisinkö koskaan poikaystävää tai edes paria wanhojen tansseihin. Kaikki tämä tietysti asiaan kuuluvalla innolla, dramaattisuudella ja tunnevyöryllä kuorrutettuna.


En tiedä, johtuiko vaikutelma sensuroimattomasta ja tunnekuohussa kirjoitetusta materiaalista, mutta välillä oikein sydäntä kouraisi, kun luin sen yksinäisen, epävarman ja eksyksissä olevan nuoren tytön ajatuksista. Erityisesti ihastuksiin ja niiden toivottomuuteen liittyvät mietinnöt toistuivat melkein kaikissa vihoissa. Mietin, kelpaisinko ja löytäisinkö ikinä vierelleni sitä oikeaa ihmistä, tai ylipäätään ketään. Jos vain voisin täältä tulevaisuudesta morsettaa 14-vuotiaalle Iinalle, että älä hei murehdi, viiden vuoden päästä olet naimisissa, olisin varmasti säästynyt monilta kyyneliltä. Toisaalta päiväkirjoista oli kuitenkin ihana nähdä myös oma henkinen kasvuni vuosien varrella. Lukiota kohti mennessä aloin kirjoittaa itsestäni jo ihan uudenlaisella arvostuksella. Kyse ei enää ollut pelkästään siitä, voisiko kukaan huolia minua, vaan olin rauhallisempi, varmempi ja tietoisempi siitä, etten tarvitse ketä tahansa, että ansaitsen hyvää.




Vuonna 2014 lukion tokaluokalla suurin intoni kirjoittaa päiväkirjaa oli laantumassa, joten päätin muokata kirjoitusharrastusta vähän uuteen suuntaan. Tyhjän vihon sijaan ostinkin kalenterin, jonne kirjoitin jokaisesta päivästä ja sen tekemisistä pienen koosteen. Muutaman rivin kalenterimerkintöihin ei pystynyt tietenkään tiivistämään yhtä monipuolista kirjoa ajatuksia, tunteita ja haaveita kuin päiväkirjan loputtomille sivuille. Arjen taltioimiseen ja muistijäljen säilyttämiseen se oli kuitenkin loistava ratkaisu. Vaikka kirjoitin kalenteriin lähinnä tavanomaisia "tänään tein tätä" -kuvauksia, myös päivien fiiliksiä tallentui sivuille ainakin jossain määrin. "Itketti ja varsinkin illalla kotona olin tosi vihainen ja väsynyt". "Ehdin jutella hetken kaksin Merille, mutta muuten oli aika nihkeä olo". Yllätyin kalentereita lukiessani lähinnä siitä, kuinka usein olin kirkolla ja näin kavereita. Eipä päivien kuvauksissa juuri muusta kuin seurakunta-aktiviteeteista puhuttukaan! Huippua oli myös käydä läpi viimeistä kalenteriani, jonka aikana seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa. Pohdiskelin tuolloin paljon kihlautumiseen ja avioliittoon liittyviä teemoja ja mietin, voisiko hän olla tuleva aviopuolisoni.


Nyt viimeiset pari vuotta päiväkirjojen ja kalentereiden täyttämiseni on ollut selvästi vähäisempää. Vanhoja tekstejä selatessa tuli kyllä sellainen olo, että ihan jo tulevien vuosien muistelumatkojen kannalta olisi ihanaa taltioida edes niiden muutamien rivien verran arkea päivittäin. Niissä muistot kuitenkin säilyvät paljon monipuolisempina, konkreettisempina ja selkeämpinä kuin pelkissä aivojen kätköissä. Puolisen vuotta olenkin taas täyttänyt kalenterivihkoa, ja koetan saada pienen joulutauon jälkeen kalenterin täyttämiseen taas uutta puhtia tänä vuonna. Nykyisin kalenterointia helpottaa toisaalta sekin, että jo opiskelujuttujen järjestyksessä pitäminen ja aikatauluttaminen vaatii kalenterin käyttämistä. Kun kalenteri on olemassa ja aktiivisessa käytössä, siihen on helpompi jaksaa raapustaa myös laajasanaisempia kuvauksia päivien kulusta.

12. tammikuuta 2019

Milloin raskaudesta kannattaa kertoa julkisesti?


Kuten täällä blogissa onkin käynyt ilmi, me kerroimme raskausuutisesta lähipiirillemme jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Vanhempamme ja sisaruksemme saivat tietää alle viikon sisällä positiivisesta raskaustestistä, samoin pari läheisintä ystävää. Soluporukalle ja miehen isovanhemmille paljastimme uutiset kahdeksannen viikon tietämillä. Vähitellen tieto on muutenkin levinnyt, kun olemme tavanneet ihmisiä ja halunneet mainita tulevasta elämänmuutoksesta. Vaikka raskauden jatkuminen ja vauvan syliin saaminen ei tietenkään ole ollut missään kohtaa mitenkään varmaa, avoin linja on tuntunut meille hyvältä. Tuntuisi hirveältä kokea keskenmeno, jos surua joutuisi piilottelemaan ja kaikki läheiset jatkaisivat elämäänsä normaalisti, tietämättä tilanteestamme.

Ultran jälkeen olemme alkaneet kertoa raskaudesta vieläkin avoimemmin. Sitä ei ole enää samalla tavalla tarvetta piilotella keneltäkään, vaan olen sanonut kuulumisten kyselyn yhteydessä ihan hyvänpäiväntutuillekin, että raskaana ollaan. Ajattelin alunperin, että julkistaisimme raskauden myös somessa heti ultran jälkeen, mutta sitä emme ole vielä toistaiseksi tehneet. En tiedä miksi, mutta jotenkin ultrakuvan lataaminen Facebookiin tai Instagramiin tuntuu vähän... teennäiseltä, vaikken ole ajatellut niin kenenkään muun somesta luettujen vauvauutisten kohdalla. Lisäksi haluaisin, että somejulkistus tapahtuisi jollain kivalla kuvalla, ei pelkällä kännykkäräpsyllä ultrakuvasta. Olenkin nyt ajatellut, että raskaudesta voisi kertoa sosiaalisessa mediassa sitten vasta keväämmällä, kun valo lisääntyy ja maha alkaa näkyä selkeästi. Haluan joka tapauksessa ottaa jotain kivoja raskauskuvia, joten sellainen olisi samalla kätevä tapa tiedottaa viimeisiäkin tuttuja vauvasta.

Oma muuttunut ajattelu on tuntunut vähän hassultakin, koska aivan alkuraskaudesta lähinnä odotin, koska uutiset "saisi" kertoa julkisesti kaikille. Ensimmäisen kolmanneksen lähestyessä loppuaan olen kuitenkin kokenut myös näitä toisenlaisia tuntemuksia. Niiden ansiosta ymmärrän nyt paremmin, miksi jotkut eivät halua jakaa raskauttaan kovin varhaisessa vaiheessa kenellekään. Siinä missä alkuun olisin halunnut toitottaa ilosanomaa kaikille ja päästä fiilistelemään omaa innostusta koko ajan, jossain kohtaa myös tietynlainen yksityisyyden ja herkkyyden tunne hiipi sisimpääni. Ajatus siitä, että raskaus olisi jokaisen puolitutun tiedossa, alkoi vähän ahdistaa. Omaa pientä halusi jotenkin varjella. Että tuttavien tietämys veisi osan hänen yksityisyydestään, ja minun.

Vaikka tietynlainen sosiaalinen normisto ja yleisin tyyli tuntuu olevan kertoa raskaudesta julkisesti ultran jälkeen ja sitä ennen haluamassaan kohtaa niille kaikista läheisimmille ihmisille, parasta on toimia siten, kuin kussakin tilanteessa parhaalta tuntuu. Raskaudesta saa kertoa kaikille vaikka heti, eikä se todellakaan ole merkki naiiviudesta tai siitä, ettei keskenmenon mahdollisuutta tiedostaisi. Samalla on myös ihan fine olla puhumatta vauvasta mitään ennen, kun lähipiiri arvaa jo kasvaneesta vatsasta asioiden laidan, eikä se mittaa vanhempien innostusta vauvauutisesta. Vastaus otsikon kysymykseen olisikin siis varmaan, että silloin kun haluaa ja se itsestä hyvältä tuntuu.

10. tammikuuta 2019

Entä jos haluaa mennä sieltä, missä aita on matalin?


Nyky-yhteiskunnassa yksi suurimmista hyveistä tuntuu olevan kunnianhimo, parhaaseen mahdolliseen suoritukseen pyrkiminen ja aina vain paremman tavoittelu. Uralla pitäisi edetä, omaisuutta kertyä, elämän kohota nousujohtoisesti vuosi vuodelta kohti menestyneempää ja onnellisempaa minää. Mutta entä, jos onkin ihan tyytyväinen siihen perusarkeen? Entä, jos tärkeämpiä arvoja ovatkin arjen helppous ja rentous, ei jonkin hienomman tavoitteleminen?

Minä en ole ikinä ollut kovin kunnianhimoinen siinä mielessä, että haalisin itselleni mahdollisimman paljon tekemistä tai piiskaisin itseäni kohti maksimaalista suoritusta mahdollisimman monessa. Toki haluan tehdä parhaani, mutta juuri siksi rajaan tarkkaan sen, mihin panostan. Olen herkkä stressaantumaan ja ylikuormittumaan ulkoisesti pienenkin tuntuisista tehtävistä. Jos olen vastuussa jostakin asiasta, vastuu painaa minua raskaana, ja keskitän paljon energiaa tehtävän miettimiseen, murehtimiseen ja suorittamiseen. Siispä koen usein hyvinvointini kannalta parhaaksi kieltäytyä vastuutehtävistä. Tiedän niiden kuormittavan minua herkästi liikaa, koska en osaa suhtautua niihin kevyesti.


Ajatukseni työelämää kohtaan ovat aika lailla samansuuntaiset. Haaveilen mielenkiintoisesta ja sopivalla tavalla haastavasta työstä, mutta urakeskeisyys ei totisesti ole minulle mitenkään tärkeätä. Etenemisen tai palkkapussin sijaan toivon, että työ tuntuu merkitykselliseltä ja tärkeältä minulle itselleni. Haluan ehdottomasti panostaa jatkuvaan kehittymiseen ammatissani, kouluttautua ja oppia uutta. Uskon kuitenkin, että viihdyn parhaiten pitkäaikaisessa työpaikassa, jonka käytännöt ovat tulleet minulle tutuiksi. En ole sen tyyppinen henkilö, joka hakisi aina vain vastuullisempia ja korkea-arvoisempia tehtäviä. Lisäksi vapaa-aika ja elämän levollisuus on minulle tärkeää, joten esimerkiksi jatkuvaa vuoro- tai ylityörumbaa en jaksaisi.

Ylipäätään haluan tällä tekstillä sanoa, että on täysin ok valita se helpoin ja kevyin vaihtoehto. Omasta hyvinvoinnista kiinnipitäminen ja omien voimavarojen tunnistaminen on tosi tärkeää. Vaikka ympäröivä maailma tuntuisi painostavan kohti maksimia, itsensä ylittämistä ja jatkuvaa äärirajoilla keikkumista, suurimmalle osalle ihmisistä jatkuva rajojen rikkominen ei sovi. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.