28. elokuuta 2019

Vauva-arjen mutkissa


Kun ihmiset kysyvät, miten vauvan kanssa on mennyt, en ole aina ihan varma, mitä vastata. Pääpiirteissään meillä on sujunut aivan loistavasti. Vauva nukkuu oikein hyvin. Hän herää yöllä pari-kolme kertaa syömään ja nukahtaa sitten vaivatta uudelleen. Imetyksen kanssa ei ole ollut mitään ongelmia ja bebe on kasvanut hienosti. Olen kiitollinen hyvin nukutuista öistä ja erittäin tietoinen siitä, että vauva-arki voisi olla miljoonasti raskaampaa ja hankalampaakin.

Päivien kulku on kuitenkin aika vaihtelevaa. Vauva saattaa nukkua pitkiä päiväunia, katsella hereillä ollessaan tyytyväisenä ympärilleen ja olla tosi helppo ja hyväntuulinen tapaus. Tai sitten hän itkeskelee lähes koko päivän vatsavaivoja, yliväsymystä ja ties mitä rauhoittumatta lainkaan. Huonot päivät tulevat yleensä parin-kolmen päivän sarjoissa, ja silloin oma jaksaminen on kyllä koetuksella. Kun hytkyttelee ja hyräilee hysteerisenä itkevää vauvaa kello yksi yöllä, tuntuu vain niin avuttomalta. Mikään ei auta, mitään ei voi tehdä, tuntuu että vauvalla on koko ajan kaikki huonosti. Sitä ripustautuu toiveeseen, että ehkä hän seuraavan imetyksen päätteeksi nukahtaa tai ehkä vaunulenkin jälkeen hänet saa kipattua suoraan sänkyyn nukkumaan, ja turhautuu, kun vauva avaa kerta toisensa jälkeen silmät ja aloittaa itkun.

Mutta. Sitten se pieni vihdoin nukahtaa hengitystään rohistaen olkapäälle, kipristelee imetyksen jälkeen uneliaana sängyllä, katselee vakavana viisailla syvänsinisillä silmillään ja ilmeilee iloisena. Niin ihana että melkein itkettää. Maailman rakkain oma vauva, en vaihtaisi häntä mihinkään. Pieni kiukkupussi ärripurri, reppana harmistunut raasu. Ei hän tahallaan ole hankala, eikä useimmiten edes ole. Haluaisin vain suojella häntä kaikelta pahalta, pitää ihan lähellä. Harmittaa, kun vatsavaivojen eteen ei voi tehdä peruskonsteja enempää. Enkä läheskään aina edes tiedä, mikä hänellä on hätänä.

Ei tätä elämää vauvan kanssa pystynyt mitenkään kuvittelemaan etukäteen. Tunteiden vuoristorataa, kun arki on samaan aikaan maailman parasta ja ihan peräpeilistä. Rakkautta, ylpeyttä ja hellyyttä omaa pientä kohtaan. Kiirettä, kun mihinkään ei ole oikeasti hoppu mutta vähänkään keskittymistä tai pidempää yhtäjaksoista aikaa vaativiin hommiin ei vain meinaa kyetä. Lapsen kasvun seuraamista, kun kulunut kuukausi on tuntunut samaan aikaan tosi pitkältä ja ihan silmänräpäykseltä vain.

Voi vauva. Kaikki on sun kanssasi niin erilaista, raskaampaa ja silti miljoonasti arvokkaampaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti