Blogi on elellyt tämän kuun pienoista hiljaiseloa vauvan arjesta ahmaiseman ajan vuoksi. Siinä missä vauva olalla keikkuen on ainakin teoriassa mahdollista katsoa videoita, tekstin näpyttäminen yhdellä kädellä on onnettoman hidasta. Viime viikolla sain ulos vain yhden postauksen, kun sairastuin viikonloppuna ja olin varsinkin lauantain kovassa kuumeessa. Onneksi on puoliso, joka hoiti vauvan iltaitkut ja kotityöt! Ja onneksi outo tauti ei tuonut mukanaan yleensä kuumeeseen liittyviä flunssan oireita, vaan kuumekin laski jo sunnuntaihin mennessä reippaasti. Pääsin siis maanantaina tapaamaan pitkästä aikaa parasta ystävääni.
Näimme kaupungilla, kiertelimme kauppoja ja kahvittelimme. En ollut aikaisemmin käynyt vauvan kanssa keskustassa, mutta useamman tunnin reissu sujui silti suhteellisen mukavasti. Tapaamisemme alkupuoliskon beibi torkkui tyytyväisenä rattaissa. Herättyään hän ei enää siellä suostunut olemaan, vaan itki kovaan ääneen kauppakeskuksen käytävillä ja kahvilajonossa. Pääsimme onneksi aika nopeasti istumaan, ja hän tyyntyi syliin. Matkaa jatkaessamme en kuitenkaan enää viitsinyt kiusata beibiä vaunuissa, vaan sain hänet nukahtamaan uudelleen tällä kertaa kantoreppuun. Vauvojen mukanaolosta huolimatta sain ostettua muutaman tarpeellisen jutun, muun muassa sukkahousut ristiäisiin sekä Cuplatonia hypoteettiseksi helpotukseksi vauvan vatsanpuruihin.
Pääsin tapaamisellamme viimein myös pyytämään ystävääni vauvan kummiksi. Olimme miehen kanssa soutaneet ja huovanneet kummiasiaa jo läpi raskausajan. Emme kuulu luterilaiseen kirkkoon eikä lapsemme siinä mielessä tarvitse virallisia kummeja. Alunperin ehdotinkin itse, että emme pyytäisi kummeja lainkaan. Järkeilin, että sitten ei tarvitsisi mahdollisten tulevien lasten kohdalla pähkäillä, ketä pyytää, jos ne oikeasti tosi läheiset ystävät "loppuisivat kesken", ja että lapsen elämässä olevat tärkeät aikuiset ovat ihan yhtä tärkeitä nimikkeen puutteesta huolimatta. Mies tarttui ideaan mielellään, koska koki kummit oman kokemuksensa perusteella lähinnä lahja-automaatteina, joilla on harvoin mitään todellista osaa lapsen elämässä.
Raskauden edetessä ajatus kummittomasta vauvastamme alkoi kuitenkin harmittaa ja vaivata minua. Varsinkin, koska tiesin, että nimenomaan tämä ystäväni olisi ihan paras mahdollinen kummi, jonka kanssa olen ihan varmasti tekemisissä ja jonka kanssa todella olen jakanut jo raskausajasta asti kaiken vauvaan liittyvän. Lisäksi hän on uskossa, joten pelkän aikuiskaveruuden sijaan hän on potentiaalinen henkilö toteuttamaan myös kummien alkuperäistä tehtävää. Miehelle ystäväni kummius sopi, vaikka hän ei henkilökohtaisesti edelleenkään näe kummien nimeämistä mitenkään tärkeänä. Itse olen kuitenkin tosi iloinen, että pienellämme on nyt kummi, vaikka ehdotus kummittomuudesta oli alun alkaen omani. Ajatus siitä, että vauvalla on oma kummi, jolle hän on takuulla tärkeä, on mielestäni tosi ihana. Miksi olla pyytämättä kummia, kun ihan täydellinen ehdokas kerran elämästämme löytyy?
Suunnilleen viikko sitten vauvaa imettäessä tajusin, että oma vastahakoisuuteni kummiutta kohtaan taisi alunperin kummuta pelosta. Vaikka tälle esikoiselle meillä on pyytää ihana ystäväni kummiksi, mitäs sitten muiden lasten kohdalla? Jos yhdellä on kummi, muillakin on oltava. En halua kummiksi ketään satunnaista tai etäistä tyyppiä, jota homma ei kiinnosta. Ennakoin siis jo ikään kuin valmiiksi huolta siitä, mistä keksimme kummit mahdollisille tuleville sisaruksille, kun läheinen ystäväverkostomme on melko pieni. Minulle "ei sillä ole väliä" -suhtautumistapa on eräänlainen suojautumiskeino, jota olen pikkuhiljaa viime aikoina alkanut tiedostaa aiempaa enemmän. Erityisesti se nousee pintaan tilanteissa, jotka herättelevät minussa yksinäisyyden tunnetta. Kun totean kaikille, etteivät kummit tai baby showerit ole minulle mitenkään tärkeä asia, hyvin sitä ilmankin pärjää, suojaudun samalla pelolta kivusta, ettei minulla ole ketään, joka juhlat järjestäisi tai jota kummiksi pyytää.
Tämän tajuttuani ymmärsin, etten oikeasti pidä kummeja yhdentekevinä tai kummiutta turhana juttuna, en todellakaan. Olen tosi iloinen tyttäremme kummitädistä. Melkein minuun iski jo spontaani halu pyytää toistakin kummia, siskoani, mutta sen suhteen mies sentään toppuutteli. Hänen mielestään sukulaiskummit ovat kaikista omituisin kummiuden muoto (siskonihan on jo vauvan täti ja hänellä on siten oma "nimikerooli", eli mihin nimenomaan kummitäteyttä siihen päälle vielä tarvitaan?), ja tottahan on sekin, että tuon tulevaisuuden kumminhankintaongelman kannalta fiksuinta on pyytää lapselle vain yksi kummi. Jos pyytäisimme kummiksi minun siskoni, olisi luontevaa pyytää myös miehen siskoa, jolloin kummeja olisikin yhtäkkiä jo kolme. Sukulaiskummien idean voikin hyvin "säästää" vielä toistaiseksi.
Pääsin tapaamisellamme viimein myös pyytämään ystävääni vauvan kummiksi. Olimme miehen kanssa soutaneet ja huovanneet kummiasiaa jo läpi raskausajan. Emme kuulu luterilaiseen kirkkoon eikä lapsemme siinä mielessä tarvitse virallisia kummeja. Alunperin ehdotinkin itse, että emme pyytäisi kummeja lainkaan. Järkeilin, että sitten ei tarvitsisi mahdollisten tulevien lasten kohdalla pähkäillä, ketä pyytää, jos ne oikeasti tosi läheiset ystävät "loppuisivat kesken", ja että lapsen elämässä olevat tärkeät aikuiset ovat ihan yhtä tärkeitä nimikkeen puutteesta huolimatta. Mies tarttui ideaan mielellään, koska koki kummit oman kokemuksensa perusteella lähinnä lahja-automaatteina, joilla on harvoin mitään todellista osaa lapsen elämässä.
Raskauden edetessä ajatus kummittomasta vauvastamme alkoi kuitenkin harmittaa ja vaivata minua. Varsinkin, koska tiesin, että nimenomaan tämä ystäväni olisi ihan paras mahdollinen kummi, jonka kanssa olen ihan varmasti tekemisissä ja jonka kanssa todella olen jakanut jo raskausajasta asti kaiken vauvaan liittyvän. Lisäksi hän on uskossa, joten pelkän aikuiskaveruuden sijaan hän on potentiaalinen henkilö toteuttamaan myös kummien alkuperäistä tehtävää. Miehelle ystäväni kummius sopi, vaikka hän ei henkilökohtaisesti edelleenkään näe kummien nimeämistä mitenkään tärkeänä. Itse olen kuitenkin tosi iloinen, että pienellämme on nyt kummi, vaikka ehdotus kummittomuudesta oli alun alkaen omani. Ajatus siitä, että vauvalla on oma kummi, jolle hän on takuulla tärkeä, on mielestäni tosi ihana. Miksi olla pyytämättä kummia, kun ihan täydellinen ehdokas kerran elämästämme löytyy?
Suunnilleen viikko sitten vauvaa imettäessä tajusin, että oma vastahakoisuuteni kummiutta kohtaan taisi alunperin kummuta pelosta. Vaikka tälle esikoiselle meillä on pyytää ihana ystäväni kummiksi, mitäs sitten muiden lasten kohdalla? Jos yhdellä on kummi, muillakin on oltava. En halua kummiksi ketään satunnaista tai etäistä tyyppiä, jota homma ei kiinnosta. Ennakoin siis jo ikään kuin valmiiksi huolta siitä, mistä keksimme kummit mahdollisille tuleville sisaruksille, kun läheinen ystäväverkostomme on melko pieni. Minulle "ei sillä ole väliä" -suhtautumistapa on eräänlainen suojautumiskeino, jota olen pikkuhiljaa viime aikoina alkanut tiedostaa aiempaa enemmän. Erityisesti se nousee pintaan tilanteissa, jotka herättelevät minussa yksinäisyyden tunnetta. Kun totean kaikille, etteivät kummit tai baby showerit ole minulle mitenkään tärkeä asia, hyvin sitä ilmankin pärjää, suojaudun samalla pelolta kivusta, ettei minulla ole ketään, joka juhlat järjestäisi tai jota kummiksi pyytää.
Tämän tajuttuani ymmärsin, etten oikeasti pidä kummeja yhdentekevinä tai kummiutta turhana juttuna, en todellakaan. Olen tosi iloinen tyttäremme kummitädistä. Melkein minuun iski jo spontaani halu pyytää toistakin kummia, siskoani, mutta sen suhteen mies sentään toppuutteli. Hänen mielestään sukulaiskummit ovat kaikista omituisin kummiuden muoto (siskonihan on jo vauvan täti ja hänellä on siten oma "nimikerooli", eli mihin nimenomaan kummitäteyttä siihen päälle vielä tarvitaan?), ja tottahan on sekin, että tuon tulevaisuuden kumminhankintaongelman kannalta fiksuinta on pyytää lapselle vain yksi kummi. Jos pyytäisimme kummiksi minun siskoni, olisi luontevaa pyytää myös miehen siskoa, jolloin kummeja olisikin yhtäkkiä jo kolme. Sukulaiskummien idean voikin hyvin "säästää" vielä toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti