30. toukokuuta 2019

Peruskuulumiset, pelargonit ja parvekeremppa

Tämä viikko on mennyt tosi nopeasti. Maanantaiaamuna oli tavallista pidempi neuvolakäynti, jonka jälkeen käväisin itsekseni kirjastossa ja kaupungilla. Mies nappasi minut suoraan keskustasta autolla vanhempiensa luokse käymään, ja illalla meille tuli vielä kylään pienryhmäporukka. Tiistai kului kotosalla, mutta keskiviikkona kokoonnuimme seurakunnasta tuttujen tyyppien kanssa erään kaverin luokse pelaamaan Dungeons & Dragonsia. Olen pelannut peliä aikaisemmin miehen kavereiden kanssa, mutta edelliskerrasta on jo aikaa. Olikin hauska aloittaa uusi DnD-seikkailu uuden porukan kesken. Emme vielä päässeet juuri alkua pidemmälle, joten aiomme jatkaa toisella sessiolla kesäkuun puolella. Tarkoituksena oli vetää läpi varsin lyhyt stoori, mutta saa nyt nähdä, kuinka monimutkaiset juonikuviot hahmomme saavat aikaiseksi...

Aivan pian vaihtuu jo kesäkuuksi, mutta en ole tässä kuussa raportoinut jokakuukautista kuukauden haastettamme tänne blogiin. Päätimme jatkaa huhtikuun linjalla Raamatun lukemiseen ja rukoiluun keskittynyttä haastettamme, mutta muokkasimme sitä hieman. Päivittäisen tunnin itsenäisen Jumalan seurassa vietetyn ajanjakson sijaan vietämme kumpikin puoli tuntia omaa aikaa Raamattua tutkien tai rukoillen. Toisen puolituntisen vietämme yhdessä: juttelemme ja käymme läpi Raamatusta yksinämme tekemiämme havaintoja, rukoilemme sekä luemme yhdessä Raamattua. Tällä hetkellä olen itse menossa 2. Samuelin kirjassa, kun taas kahdestaan olemme lukeneet heprealaiskirjettä. Olen aina ajatellut, että Raamattutietämykseni on kohtuullisen hyvä, mutta päivittäinen Raamatun lukeminen on kyllä tuonut huimasti lisää havaintoja ja tietoa. Kun kirjaa ei ole aikaisemmin lukenut järjestelmällisesti, yksityiskohdat ovat unohtuneet ja osaa ei ole välttämättä koskaan edes kuullut.


Miehelle iski flunssa, joten menin tänään itsekseni vanhempien luokse kylään siskon kyydissä. Syömisen ja koirien ulkoilutuksen jälkeen käväisimme puutarhakaupassa ostamassa kukkia ulos ruukkuihin. Istutimme pelargoniat, muratit ja muutamat yrtit äidille kotipihaan ja siskolle terassille vietäviksi. Meille ei tällä kertaa ollut tarvetta hankkia mitään, koska taloyhtiössämme hiljattain alkaneen remontin vuoksi parveke poistuu käytöstä. Meitä parvekkeen puuttuminen ei juuri haittaa, koska emme ole oikeastaan koskaan sitä juurikaan käyttäneet. Ärsyttävää oli lähinnä se, että tieto parvekkeen tyhjentämistarpeesta tuli viikon varoitusajalla, joten jouduimme käyttämään yhden kokonaisen päivän kaiken mahdollisen purkamiseen. Häkkivarasto piti järjestellä uuteen uskoon, jotta muun muassa parvekkeen lattiassa olleet puupaneelit saatiin talteen. Onneksi saimme isommat kalusteet jemmaan vanhempieni luokse.

Parvekkeen käyttökielto on ikävä lähinnä koiran kannalta, koska hän on kyllä käyttänyt tilaa päivittäin meidänkin edestämme. Parveke on ollut mukava oma hengailupaikka hauvalle, kun pihalla vapaana ulkoilemisen mahdollisuutta ei kerrostalossa valitettavasti ole. Uskon kesän menevän jotenkuten ilman parvekettakin, koska helteisellä säällä lasitettu parveke on niin kuuma, ettei koira ole siellä viihtynytkään. Syksyn ja alkutalven kannalta tilanne on kuitenkin harmillinen. Lisäksi minua epäilyttää, miten huputettu julkisivu ja ikkunoiden pitäminen kiinni vaikuttaa jo muutenkin kesäisin pätsiksi lämpenevään kämppäämme. Olemme nyt onneksi saamassa sälekaihtimet, mutta olisi kiva, ettei verhoja tarvitsisi pitää koko loppuvuotta kiinni remonttimiesten tirkistelyn varalta. Remontin meteli ei myöskään ole välttämättä kaikista hauskin juttu pienen vauvan kanssa, mutta kaipa tässä jotenkin pärjäillään. Onneksi voin äitiyslomalla hengailla tarvittaessa vaikka vanhempien luona, jos kotona ei ole järin viihtyisää.

28. toukokuuta 2019

Synnytystoiveeni

Laskettuun aikaani on nyt kaksi kuukautta aikaa. Synnytys on pyörinyt mielessäni jo pitkään, mutta h-hetken vähitellen lähestyessä se on alkanut vallata tilaa ajatuksissa yhä enemmän. Olen täydentänyt Word-dokumenttiin tekemääni synnytyssuunnitelman hahmotelmaa ja pohtinut, millaisia asioita pidän synnytyksessä tärkeinä.

Synnytykseen, kuten koko vauva-aikaankin, valmistautumisessa vaikeinta itselleni on se, että etukäteen ei voi tietää. En ole ikinä kokenut synnytystä, joten tiedä, mitä odottaa. Miten koen synnytyskivut, onko synnytykseni nopeasti ohi vai pitkä kuin nälkävuosi, tuleeko matkaan jotakin mutkia. Toiveeni perustuvatkin ihannetilanteeseen, jossa kaikki sujuu hyvin. Jos komplikaatioita tai muita yllätyksiä tulee, olen tietenkin valmis muuttamaan mieltäni ja sopeuttamaan toivomuksiani niihin toimintatapoihin, jotka ovat mahdollisia.


Ensinnäkin alatiesynnytys on minulle todella tärkeä. Sektio tuntuu ajatuksena hyvin vieraalta, ja haluaisin välttää sitä niin pitkälle kuin mahdollista. Ylipäätään haluaisin, että synnytys saa edetä mahdollisimman luonnollisesti ja omalla painollaan. Ellei se ole välttämätöntä, en halua, että synnytyksen kulkuun puututaan toimenpiteillä. Esimerkiksi synnytyksen käynnistämisen, kalvojen puhkaisun, oksitosiinin antamisen, episiotomian ja imukupin käytön välttäisin mieluiten kokonaan. Jos toimenpiteille on selvä tarve, en tokikaan niistä kieltäydy, mutta vähintäänkin toivon, että henkilökunta perustelee toimenpiteet minulle selkeästi ja vaihtoehdoista keskustellaan avoimesti.

Kivunlievityksessäkin haluaisin suosia luonnollisia menetelmiä. Toivon, että selviäisin täysin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, vaikka tiedän jo etukäteen, että päätöksessä pysyminen kovien kipujen keskellä tulee olemaan todella vaikeaa. Lämmin suihku, hieronta ja TENS-laite ovat ainakin keinoja, joita haluaisin ehdottomasti kokeilla. Lääkkeettömyydessä minua houkuttelee ennen kaikkea ajatus siitä, että tunnen kaiken, mitä synnytyksessä tapahtuu, ja pystyn ehkä myös jollain tapaa paremmin tilanteen tasalla. Lääkkeelliset kivunlievitysmenetelmät saattavat johtaa herkemmin muihinkin toimenpiteisiin, joita tahdon välttää. Esimerkiksi ajatus siitä, etten tuntisi epiduraalin vuoksi supistuksia tai ponnistamisen tarvetta lainkaan tai että ilokaasu saisi pääni synnytyksen aikana pehmeäksi, tuntuu epämiellyttävältä ja vähän pelottavaltakin. Aion kuitenkin kaiken varalta tutustua vielä ennen synnytystä vähän tarkemmin erilaisiin lääkkeellisiinkin kivunlievitysvaihtoehtoihin, jotta tiedän, mikä niistä tuntuu vähiten huonolta ratkaisulta, mikäli en kerta kaikkiaan selviä ilman.

Haluaisin pystyä liikkumaan mahdollisimman vapaasti synnytyksen aikana, joten senkään vuoksi puudutteet eivät kuulu toivelistalleni. En halua olla sidottuna sairaalasänkyyn, vaan etenkin avautumisvaiheessa hyödyntää liikettä ja erilaisia asentoja kivunlievityksessä. Ponnistusvaiheessakin koen puoli-istuvan asennon ainakin näin etukäteen mietittynä epämieluisana. Mieluiten synnyttäisin kyykky- tai konttaustyyppisessä asennossa tai esimerkiksi synnytysjakkaralla. Uskon sopivimman ja mukavimman asennon löytyvän kuitenkin parhaiten itse synnytystilanteessa, joten sitä en ole pohtinut etukäteen niin tarkasti.




Synnytystilanteelta toivoisin rauhallista tunnelmaa, ehkä jotakin musiikkia ja vähän himmeämpää valaistusta. Tavoitteenani on päästä sisään "synnytyskuplaan", joten toivon kaikenlaisen ylimääräisen häslingin ja tutkimusten jäävän minimiin. Olen lukenut jonkin verran luonnonmukaisista synnytyksistä kotona, ja vaikken itse uskaltaisikaan valita kotisynnytystä (ja se olisi myös taloudellisesti aika mahdotonta), optimaalisinta olisi, jos pystyisin kokemaan jossain määrin samankaltaisen tilanteen sairaalaympäristössä.

Synnytyksen jälkeen haluaisin viettää rauhassa aikaa vauvan kanssa ihokontaktissa. Koska imetyksen onnistuminen on minulle tosi tärkeä juttu, toivon, että saan siihen tukea ja kannustusta sairaalan henkilökunnalta. Yleisesti ottaen arvelisin kuitenkin viihtyväni vastasyntyneen kanssa paremmin kotona kuin sairaalassa. Toivon siis melko nopeaa kotoutumista, vaikka varsinaisesta polikliinisestä synnytyksestä en haaveilekaan. Epävarmana ensikertalaisena ajatus henkilökunnan tuesta ja opastuksesta ensimmäisinä hetkinä on mielestäni mukava, mutta jos kaikki on kunnossa, en koe tarvetta jäädä sairaalaan "turhan takia" kovin pitkäksi aikaa hengailemaan. Erityisesti pitkässä sairaalajaksossa mietityttää ajatus siitä, ettei puoliso voisi olla kellon ympäri mukana ja paikalla tukenani.

Eniten minua synnytyksessä huolettaa oma kykyni pysytellä rauhallisena ja rentona synnytyksen intensiivisyydestä huolimatta. Omien toiveiden kommunikointi voi myös olla tosipaikan tultua vaikeaa, joten onneksi mies on synnytyksessä mukana ja tukena ja pystyy myöskin kertomaan niistä. Joka tapauksessa yritän mennä synnytykseen mahdollisimman avoimin mielin. En usko olevani pettynyt, vaikka päätyisinkin ihan erilaiseen synnytystilanteeseen kuin haavekuvissani. Vaikka ajatukseni luonnollisesta ja lääkkeettömästä synnytyksestä vaihtuisi h-hetkellä epiduraaliin, episiotomiaan ja imukuppiin, uskon, että voin silti olla synnytykseen tyytyväinen. Ainoa oikeasti suuri pettymys olisi juurikin sektio, mutta varmasti siitäkin pääsisi ajan mittaa ylitse.

26. toukokuuta 2019

Kesäsuunnitelmia


Toukokuu on edennyt aivan loppusuoralle ja kesä lähestyy kovaa vauhtia. Lämpimän aurinkoiset päivät ovat saaneet jo monena päivänä kesäfiilikselle, vaikka tällä hetkellä lämpömittari näyttääkin alle kymmentä astetta ja kumisaappaat on nostettu kaapista eteiseen. Tämä kesä tuntuu monella tapaa erilaiselta kuin aiemmat, ja minun on ollut ehkä vähän vaikeaa orientoitua ajatukseen lähestyvistä kesäkuukausista.

Suurin syy kesän erityisyyteen on tietysti raskauteni ja odotettavasti heinäkuun lopulla syntyvä vauva. Lapsi tulee takuulla jakamaan kesän kahtia: aikaan ennen hänen syntymäänsä ja sen jälkeen. Vaikka minulla on luultavasti kaksi kuukautta aikaa lomailla ennen beben saapumista, olen jotenkin mieltänyt koko kesän niin vahvasti vauvaan, etten ole oikein osannut tehdä mitään konkreettisia suunnitelmia kesä-heinäkuulle. Asiaan vaikuttaa myös se, että mies ei lomaile, vaan on arkisin koululla suorittamassa kesäopintoja. Mitään pidempiä reissuja emme siis pääse tekemään.


Mitä sitten toivoisin kesältä? Tällä hetkellä varsinaisella to do -listalla odottaa ainoastaan yksi rastitettava ruutu, nimittäin jonkin kirjatentin suorittaminen ja muutaman lisäopintopisteen kerääminen kevään saldoon. Kanditutkielma oli sen verran intensiivinen projekti, etten halunnut ottaa sen rinnalle liikaa muita kursseja. Koska jään syksyllä vuodeksi äitiyslomalle, on kuitenkin kiva kerryttää pari ekstranoppaa maisteritutkintoon jo valmiiksi. En ole vielä edes valinnut, minkä kurssin suoritan, mutta onneksi valinnanvaraa riittää. Aion aloittaa opiskelun viimeistään kesäkuun ensimmäisellä viikolla ja saada toivon mukaan rauhallisella mutta tehokkaalla tahdilla tentin suoritettua ennen kuun loppua.

Muutoin en ole oikeastaan suunnitellut kesäksi mitään. Mökille olisi kiva palata ennen vauvan syntymää viikonloppuvisiitille ja jossain kohtaa kesää järjestämme varmaankin polttarit syksyllä avioituvalle ystävälleni. Neuvolakäynnitkin tihenevät loppuraskautta kohden huomattavasti. Muuten olen ajatellut puuhastella itsekseni juuri sellaisia lomajuttuja kuin haluankin - kävellä kirjastoon lehtiä selailemaan, katsastaa kirppareilta viimeiset hankinnat vauvalle ja tehdä käsitöitä. Vaikka kesän aikajanaa on yhä raskauden takia jotenkin vaikea hahmottaa, uskon, että minulle tulee oikein mukava loma. Ainakin elokuu tulee varmasti olemaan ikimuistoinen, elämää mullistava ja mieleenpainuva.

24. toukokuuta 2019

Mökkikausi avattu!

Pääsimme tällä viikolla avaamaan kesän 2019 mökkikauden. Lähdimme ajamaan minun puolen sukuni mökille maanantaina aamupäivällä heti aamuisen hieronta-aikani jälkeen. Otimme mukaan oman koiramme lisäksi myös vanhempieni hauvan nauttimaan ulkoilmaelämän ja maaseudun tunnelmasta.

Vietimme koko reissun todella rennosti. Haravoimme yhtenä päivänä ehkä puoli tuntia, muuten ainoastaan lepäilimme ja hengailimme. Kävimme koirien kanssa lenkeillä niin metsässä kuin hiekkateilläkin, pidimme päivittäiset rukous- ja Raamatunlukutuokiomme ulkona ja katselimme mökkiperinteemme mukaisesti vanhoja Uuno Turhapuroja. Parina iltana lämmitimme saunan, ja myös virkkuutyöni etenivät mukavasti mökin puupöydän äärellä.

Joka päivä ajoimme läheiselle huoltoasemalle syömään lounasta ja ostamaan helppoa syötävää mökille täysin fiiliksen mukaan. Teimme parina iltana iltapalaksi uunissa pekoniin käärittyjä sieniä, valitsimme yksittäispakatut jogurtit -30% -tarjousten perusteella ja ostimme jopa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mansikoita. Hamstrasimme tietysti myös herkkuja jäätelöstä alennuksessa olleisiin pääsiäissuklaisiin. Mökkilomalle ruokaostoksia tehdessä on ihanaa, kun voi luvan kanssa mennä mielihalujen mukaan ja kerrankin unohtaa ajattelua yleensä ohjaavat järkevyyden ohjenuorat, kuten sen, ettei suklaapatukoiden ostamisessa ole järkeä.


Vaikka joka päivä (välillä tuntui, että harva se tunti) muuttuvat sääennusteet lupailivatkin mökkeilyajallemme sadetta, saimme ulkoilla varsin aurinkoisessa ja lämpimässä säässä koko viikon. Yhtä viiden minuutin pikasadetta ja paluumatkalla auton ikkunoihin ropisseita pisaroita lukuun ottamatta sade pysytteli poissa. Torstaina sää kyllä viileni selvästi, mutta se ei meitä haitannut lainkaan. Emme kumpikaan oikein välitä helteistä tai auringon paahteesta. Ulkoilu ja pihalla puuhastelu on paljon miellyttävämpää, kun ei tarvitse jatkuvasti pyyhkiä hikeä otsalta.

Kotiin palasimme myöhään torstai-iltana. Tämä päivä onkin vierähtänyt pyykkien, ruokakaupan, kokkauksen ja kotiarkeen palaamisen merkeissä. Mökkireissu tuli tarpeeseen ja oli varsin odotettu, koska ensi viikolla mies aloittaa jo kesäopinnot ja palaa takaisin opiskeluarkeen. Minunkin on tarkoitus saada kirjatentti tehtyä kesäkuun kuluessa. Aiomme silti yrittää ehtiä viikonlopun mittaiselle mökkivisiitille uudemman kerran vielä ennen vauvan syntymää. Loppukesästä ja syksymmällä tuskin enää tulee lähdettyä vastasyntyneen kanssa eräolosuhteisiin.

22. toukokuuta 2019

Millainen hän mahtaa olla

Kun hän kieriskelee mahassa ja työntää pienellä kädellään kohdun seinämää.

Kun pidän sylissäni parhaan ystäväni viikon ikäistä, maailman suloisinta pientä tytärtä.

Kun eräs päiväkodin pienimmistä lapsista tulee luokseni ja sanoo "syliin".

Kun pelaan neljävuotiaan kanssa Muuttuvaa Labyrinttia, kun autan laittamaan tiukan vetoketjun kiinni, kun kehotan siivoamaan legot lattialta.

Kun näen aamulenkillä pienet alakoululaiset, jotka kävelevät reput selässään kouluun.


Huomaan miettiväni jatkuvasti, millainen tuleva vauvamme mahtaa olla. On niin hassua, että hän on vielä aivan tuntematon, vaikka olen odottanut häntä ja tiennyt hänen läsnäolostaan jo reilusti yli puoli vuotta. Silti en tiedä hänestä juuri mitään. Tiedän, että hän on tyttö, erittäin suurella todennäköisyydellä vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Mutta en silti osaa kuvitella, miltä hän näyttää tai millainen persoona hän on. Kun neuvolan kyselylomakkeessa pitää rastittaa omia mielikuvia vauvasta (nukkuuko hän hyvin? syökö säännöllisesti? onko helppo imettää?), en tiedä yhtään, mitä vastaisin. Tuntuu vaikealta kuvitella vauvaa tarkasti. Huomaan jopa hieman vältteleväni sitä: en halua muodostaa jotakin vahvaa mielikuvaa, koska todellisuus saattaakin olla ihan toinen.

Toki minulla on silti ajatuksia ja toiveita vauva-arkeamme koskien. Tiedän, että ensimmäisinä elinkuukausina (ja luultavasti vielä paljon pidempäänkin) nukkuminen tulee olemaan todella katkonaista. Olen varautunut siihen, ettei vauva välttämättä viihdy itsekseen lattialla, mutta toivon kantorepun tuovan helpotusta arkeen, mikäli hän on paljon sylissä viihtyvää sorttia. Minulle on selvää, että jos se vain suinkin onnistuu, aion tehdä kaiken voitavani imetyksen onnistumisen eteen. Ja olen varma, että millainen vauva sitten onkaan persoonaltaan ja taipumuksiltaan, hän tulee olemaan meille maailman rakkain ja juuri täydellinen.

Mutta oikeasti tutustuminen uuteen perheenjäseneemme alkaa vasta syntymän jälkeen. Käsitys oman lapsen luonteesta myös varmasti kehittyy ja muuttuu sen myötä, kun hän kasvaa ja alkaa muodostaa yhä enemmän omaa identiteettiään ja mielipiteitään. Vastasyntynyt vauvanpötkylä on vielä helppo kuvitella verrattuna siihen, miten hankalaa on tässä vaiheessa pohtia lapsemme mielenkiinnonkohteita ja ulkonäköä vaikkapa kuusivuotiaana. Onneksi hän kasvaa vähitellen. Ja onneksi myös minä saan kasvaa erilaisiin äidin rooleihin vähitellen, lapsen mukana.

19. toukokuuta 2019

Raskausviikot 28-30





Toinen raskauskolmannes meni täysin ilman oireita, mutta nyt kolmannen pyörähdettyä käyntiin pienet, onneksi vielä toistaiseksi varsin harmittomat jomotukset ovat alkaneet vaivata aina toisinaan. Jos istun vähänkään huonossa asennossa tai pitkiä aikoja kerrallaan, kylkiluiden alle ylävatsaan alkaa särkeä. Varsinkin oikealla puolella kipu on välillä häiritsevää. Tuntuu siltä, kuin kasvava maha olisi työntänyt sisuskalut aivan kylkiluihin kiinni. Onneksi asennon vaihto yleensä auttaa. Lisäksi harjoitussupistuksia on alkanut tulla aiempaa useammin, muttei kuitenkaan mitenkään huolestuttavan paljoa. Itse asiassa harjoitussupistuksia on tainnut tulla satunnaisesti jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt niiden muututtua yleisemmäksi ilmiöksi olen hoksannut, mistä mahan ajoittaisessa kovettumisessa on kyse.

Neuvolakäynnit alkavat nyt tulevilla viikoilla tihentyä. Toukokuussa käyntejä on peräti kaksin kappalein, koska huhtikuun lopulle kuulunut tarkastus siirtyi viikolla eteenpäin. Minulle oli varattuna aamun ensimmäinen aika, mutta kun menin kahdeksan aikoihin paikalle, terveydenhoitaja tuli pahoitellen kertomaan, että oma neuvolatyöntekijämme on sairastunut. Koska kaikki muutkin tulivat töihin vasta kahdeksaan eikä sijaista ollut ainakaan vielä paikalla, he eivät olleet ehtineet ilmoittaa asiasta etukäteen. Jouduin siis lähtemään tyhjin käsin kotiin. Onneksi käynnin peruuntuminen ei siinä mielessä haitannut, että minulla ei ollut sinä aamuna muita kiireitä, ja viikko sinne tai tänne tuskin mitään sen pahemmin heilauttaa. Yleensä olemme myös aina menneet neuvolakäynneille miehen kanssa yhdessä, mutta tuona aamuna hän ei ollut koulukiireiltään jaksanut lähteä mukaan. Hyvä tuuri siis siinä mielessä, ettemme molemmat tehneet turhaa reissua.

Jollyroomista tekemäni vauvantarviketilaus eli turvaistuin, kantoreppu, manuaalinen rintapumppu, pinnasängyn reunapehmuste sekä hoitoalusta saapuivat. Suurin osa päätyi vielä häkkivarastoon odottelemaan myöhempiä raskausviikkoja. On kuitenkin mukavaa, että tuotteet ovat nyt perillä ja lupausten mukaisiksi todettu. Lisäksi löysin sattumalta taloyhtiömme roskakatoksesta siistissä kunnossa olevan, söpön Minni Hiiri -kuvioidun potan. Otin potan meille putsausta ja jatkokäyttöä varten. Potta ei välttämättä tule ihan heti tarpeeseen, vaikka kävinkin Maria Nordinin Vaipaton vauva -verkkokurssin ja aion yrittää soveltaa  vessahätäviestinnän  oppeja beben kanssa. Kätevää kuitenkin, että pottakin löytyi tuosta noin vain ilmaiseksi! Innostuin myös pitkästä aikaa hankkimaan vauvalle muutaman vaatteen kirpputorilta. Pyjamia puuttui vielä, koska äitiyspakkauksessa sellaisia tulee vain yksi, joten kun kirpparilta sattui löytymään kivoja, ostin kerralla useamman. Olen myös tosi iloinen, että Kela ryhtyi vihdoin jakamaan vuoden 2019 äitiyspakkauksia. Voin siis rauhassa tehdä tukihakemukset, eikä niitä tarvitse enää lykätä toukokuun lopulle.

Sorruin myös yhteen upouuteen hankintaan vauvalle.  Uusista lastenvaatteista silmääni miellyttävät eniten Newbien kohtuuhintaiset mutta älyttömän suloiset vauvanvaatteet. Ihastelin kaupassa jo alkuraskaudesta Newbien vaaleansinistä college-paitaa, jossa on pieni tasku ja nalle. Nyt se oli 30 prosentin alennuksessa, ja vaikka alennus ei siis ollut mitenkään valtaisa, en voinut vastustaa kiusausta. Kai sitä yhden uudenkin vaatteen saa ostaa? Valitsin myös kooksi selkeästi isomman 74, jotta paita mahtuu vauvalle pidempään. Lisäksi kaikki tähänastiset hankintani kuten myös äitiyspakkauksen sisältö päättyy kokoon 68, joten vähän suurempia vaatteita ei ole vielä entuudestaan ollenkaan. Voi miten söpöltä meidän pieni tuleekaan näyttämään paidassaan <3

16. toukokuuta 2019

Käsityökärpäsen purema


Viime lauantai-iltana miehellä oli kavereita kylässä. Koska kyseessä oli koulutiimin illanvietto yhteisen projektin päättymisen kunniaksi, meikäläinen ei olisi oikein sopinut mukaan menoon. Pysyttelin siis pääosin tulevassa lastenhuoneessa ja annoin miehen ystävineen olla rauhassa olkkarissa. Koska kaipasin illaksi jotain tekemistä, keksin melko ex tempore aloittaa pienen käsityöprojektin. Inspiraationa toimi paitsi aktiviteetin tarve, myös aamulla saatu tieto parhaan ystäväni vauvan syntymästä. Ihanan vastasyntyneen kuvia katsellessa mieleeni tuli, miten kiva olisi viedä vauvalle tuliaisena jotakin oikeasti persoonallista ja itsetehtyä. 

Koska en ole mikään käsityöekspertti ja edellisestä kerrasta lankakerien parissa on jo useampi vuosi, päädyin nopean Pinterest-selailun perusteella valitsemaan illan projektiksi söpöt rusettipannat. Otin inspiraatiota rusetin toteuttamiseen tästä ohjeesta, vaikka teinkin omat pantani virkkaamalla neulomisen sijaan ja kokokin on paljon pienempi. Pannat olivat hyvä tapa aloittaa käsitöiden tekeminen, koska niiden tekemiseen ei tarvittu tarkkaa ohjeen seuraamista, kerrosten ja silmukoiden laskemista tai perus kiinteää silmukkaa haastavampaa koukkutyöskentelyä. Kipaisin vain alkuillasta lähi-Tokmannilta virkkuukoukun ja kauniin vaaleanviolettia villalankaa, ja sain kaksi pantaa helposti valmiiksi illan mittaa. Tein tosiaan kaksi samanlaista, vain hieman erikokoista pantaa: toisen ystäväni vauvalle ja toisen meidän tulevalle pienellemme. Kokojen arviointi oli vaikeaa, joten en tiedä, ovatko pannat todellisuudessa sopivat reilulla parin kuukauden ikäerolla syntyville kaveruksille samaan aikaan, mutta ainakin teoriassa samistelu on siis pantojen avulla mahdollista. Omaan taitotasooni ja toteuttamisen helppouteen nähden pannoista tuli mielestäni tosi kivat.

Ostin villalangan lisäksi tarjouksesta myös pastellisävyistä, moniväristä puuvillalankaa mahdollista seuraavaa käsityöprojektia varten. Tässä blogissa oli kivannäköinen ohje virkattuihin norsuihin, joista voisi tehdä esimerkiksi mobilen vauvan pinnasängyn päälle. Hieman minua hirvittää, selviänkö jo paljon suoraa kiinteää silmukkaa monimutkaisemmasta virkkuutyöstä, mutta aion ainakin kokeilla norsujen tekemistä. Myös violettia lankaa jäi todella paljon yli, joten esimerkiksi vaunukoriste muutamalla erivärisellä elefantilla voisi olla tosi söpö, itsetehty yksityiskohta bebelle.

Saa nähdä, käykö minulle raskauden myötä klassiset eli hurahdanko käsitöihin ihan kunnolla. Tällä hetkellä uskon, että innostukseni ja aikani riittää muutamaan simppeliin projektiin, mutta tuskin jaksan vieläkään perehtyä aiheeseen tarpeeksi, jotta esimerkiksi monimutkaisten villatakkien tai muiden vaativampien käsitöiden maailma avautuisi. Onneksi miehen sisko on kunnon neulontaharrastaja, joten häneltä saamme vauvalle vähän kunnianhimoisempiakin käsitöitä. Minulla oli yläkoulussa käsityö valinnaisaineena, ja yläkouluaikoina neuloin välillä huvin vuoksi kotonakin. Mitään kaulahuivia mutkikkaampaa en kuitenkaan koskaan oppinut hallitsemaan, joten neuleohjeet, villasukan kantapäät ja tyylikkäät kuvioneulokset ovat auttamatta taitojeni ulottumattomissa. Vauvalle käsitöiden teko on kuitenkin siitä kivaa, että vauvakokoiset vaatteet ja asusteet valmistuvat käden käänteensä aikuisen tuotteisiin verrattuna. Vähän heikommillakin taidoilla voi saada aikaan kivan lopputuloksen.

13. toukokuuta 2019

Nivoutuvat elämäntilanteet


Kun menimme kesällä 2016 naimisiin, samana vuonna oli myös kolmen muun seurakunnasta tutun ystäväpariskuntamme häät. Kihlautumis- ja häähumua pursuili joka suunnasta. Tuntui, että kaikki tuntemamme pariskunnat suunnittelivat sitoutumista samoihin aikoihin. Se tuntui välillä hupaisalta mutta oli tietysti tosi kivaa, koska kutsukorteista ja kukkakimpuista pystyi jutustelemaan muiden kanssa kyllästyttämättä heitä hengiltä. Parhaan ystäväni loppukesäisissä juhlissa olin myös kaasona, joten erityisesti hänen kanssaan niin hääjuhliin liittyviä käytännön seikkoja kuin naimisiinmenon syvempiäkin kerroksia tuli puitua tuona keväänä runsaasti.

Hassua kyllä minusta tuntuu, että raskausuutisten ja vauvasuunnitelmien kanssa on käynyt ihan samoin. Paras ystäväni (jonka vauva syntyi pari päivää sitten!) oli raskaana jo ennen minua, ja juttelimme viime kesänä lukemattomia kertoja perhesuunnitelmista, ehkäisyn poisjättämisestä ja vauvahaaveista. Sen jälkeen, kun olimme julkistaneet oman raskausuutisemme, selvisi kuitenkin, että itse asiassa kaksi muutakin pariskuntaa ihan lähipiiristämme odottaa lasta! Toisella heistä on vieläpä laskettu aika vain parin viikon päässä omastamme. "Vauvasuman" paljastuminen oli hauskaa, koska se tuli niin yllätyksenä. Toisin kuin naimisiinmenosta, raskaudesta ja perheen perustamisesta ei ole yleensä tapana keskustella vielä yritysaikana. Avioon aikovat menevät ensin kihloihin ja suunnittelevat häitä julkisesti, mutta lapsen yrittäminen pysyy yleensä puolisoiden välisenä asiana.

Sinänsä tämän vuoden useammat vauvauutiset eivät yllätä, koska olemme niin samanlaisessa elämäntilanteessa monien ystäviemme kanssa. Suurin osa on nyt ollut naimisissa sen kolmisen vuotta, ja jotkut ovat jo saaneet opintonsakin loppusuoralle. Koska perhe on monille tärkeä tulevaisuudensuunnitelma, ei ole mitenkään kummaa, että raskausuutisia alkaa tipahdella yhdestä jos toisestakin suunnasta. On ihanaa, että ystäväpiirissä eletään läpi samoja elämäntilanteita samoihin aikoihin. Samaistumispintaa ja yhteistä keskusteltavaa riittää. Ystävyys ei kuitenkaan tietenkään välttämättä vaadi koordinoitua elämänrytmiä, vaan myös aivan eri tilanteissa olevilla ihmisillä voi olla paljon yhteistä. Olen pohdiskellut perheeseen liittyviä teemoja jonkin verran myös vasta hiljattain seurustelun aloittaneen kaverini kanssa. Vaikka raskausviikot ja muut tarkemmat yksityiskohdat tulee puitua läpi toisten raskaana olevien kanssa, laajemmista tulevaisuuteen liittyvistä aiheista voi vallan hyvin keskustella kenen kanssa tahansa. Lopulta ystävyys on ennen kaikkea persoona-, ei elämäntilannekysymys.

11. toukokuuta 2019

Pääruokana tällä viikolla, osa 2

Tein helmikuussa postauksen yhden viikon pääruoista, ja päätin toteuttaa samanlaisen koosteen nyt uudemman kerran. Arkiruokavinkit ovat mielestäni aina kiinnostavia, ja vaikkei tapanani ole ollut sisällyttää näihin listoihin tarkkoja reseptejä, uskoakseni jo ihan ruokalajeista lukeminen voi antaa vinkkejä uudenlaiseen kokkaamiseen. Kokeilimme tällä viikolla tehdä monet tutut ruoat hieman eri tavalla kuin yleensä, vaikka varsinaisia täysin uusia reseptejä en testannutkaan. Viikko lähtee liikkeelle lauantaista, koska käymme kerran viikossa kaupassa ja seuranta oli siten luontevampaa aloittaa maanantain sijaan uudesta kauppareissusta.

Lauantaina teimme tosiaan koko viikon ruokaostokset. Söimme lounaaksi edellispäivänä kokattua lasagnea, jonka ohjeen olen bongannut joskus S-ryhmän reseptivihosta. Olen tosin tyypilliseen tapaani yksinkertaistanut ohjetta huomattavasti jättämällä sitruunamehun ja tuoreen basilikan pois, korvaamalla emmental-juustoraasteen ihan perusjuustosta raastetulla kuorrutteella sekä suosimalla maustetun ruokakerman sijaan tavallista kaurakermaa. Maukasta on silti aina tullut muutoksista huolimatta! Lisäksi olen nyt muutamaan kertaan toteuttanut reseptin tonnikalan sijasta kidney-pavuilla. Tälläkin viikolla teimme siis lihatonta versiota, jonka proteiini oli peräisin pavuista, raejuustosta ja juustokuorrutteesta.

Päivälliseksi valmistin lauantaina kanawokkia. Käytämme wokkeihin valmiita maustekastikkeita, joista tällä kertaa vuorossa oli Sweet & Sour. Perinteinen wokkimme sisältää aina kanaa, herkkusieniä ja porkkanaa. Tällä kertaa valitsin niiden oheen paprikaa ja ananasta. Minulla on tapana syödä wokki riisin kanssa, kun taas mies suosii nuudelia. Aina en kuitenkaan jaksa odotella reilua varttia, jonka riisi vaatii kypsyäkseen, vaan tyydyn itsekin kolmen minuutin nuudeleihin.


Wokista riitti vielä parin seuraavankin päivän lounaiksi, mutta sunnuntaina söimme sen lisäksi tortilloita. Tortillat ovat mielestäni tosi kätevä ruoka siinä mielessä, ettei valmistamiseen kulu muutaman vihanneksen pilkkomista pidempää aikaa. Tällä kertaa täytteenä oli jauhelihaa, kurkkua, tomaattia, salaattijuustoa ja kastiketta. Yleensä syömme tortillat tonnikalalla, koska siten kokkausaika vähenee entisestään, mutta nyt halusin testata jotakin uutta. Jauhelihan kypsennys ei onneksi kauaa vie, ja koska 12 tortillalätystä riitti kahden päivän kahden hengen aterioihin, maanantaina jauhelihatäyte odottikin jo valmiina rasiassa jääkaapissa.

Tiistaina valmistimme ihanaa kunnon perinneruokaa, lihapullia ja perunamuussia. Pidän lihapullista tosi paljon, mutta koska muussin valmistus perunoiden kuorimisineen tuntuu aina jotenkin vähän vaivalloiselta hommalta, lihapullia ei tule tehtyä kovinkaan usein. Yhteistyöllä homma sujuu kuitenkin aika jouhevasti: minä pyörittelen lihapullat samalla, kun mies valmistaa muussia. Meillä on tapana syödä lihapullat ja perunamuussi kaupan valmiin punajuurisalaatin kanssa. Se tuo kivasti raikkautta ja lisämakua ateriaan. Tiistain toinen ateria oli tonnikalapasta, joka on varsinainen arjen pikaruoka. Pastan keitto, sipulien kuullotus, tonnikala ja kaurakerma sekaan pannulle ja valmista tuli.


Keskiviikon söimme edellispäivän jämiä, mutta torstaina oli taas tarve uudelle ruoalle. Vuorossa oli itsetehty pizza. Vakiopizzatäytteemme on tomaattikastikkeen ja juuston lisäksi ananas, jonka kaverina olemme yleensä käyttäneet vaihtelevasti tonnikalaa tai jauhelihaa. Tavallisesta kaavasta poikkeavien proteiininlähteiden kokeilussa päätimme ostaa tällä kertaa testiin aivan uuden pizzatäytteen, nimittäin kebablihan. Oikein hyvää pizzasta tulikin! Mausteinen kebabliha toi pizzaan aimo annoksen makua, ja oli kätevää, ettei sitä tarvinnut kypsentää etukäteen: sen kun ripotteli tomaattikastikkeen päälle suoraan paketista. Jatkossa suosimme luultavasti silti edelleen perinteisempiä lihoja, koska ne ovat edullisempia ja niitä löytyy kaapista ilman tarkempaa suunnittelua.

Menimme tällä viikolla poikkeuksellisesti kauppaan jo perjantaina. Seurantaviikon viimeisenä päivänä perjantaina saimmekin pizzan kaveriksi raikasta kanasalaattia juuri kaupasta haetuista aineksista. Emme olleetkaan tehneet pitkään aikaan pääruoaksi salaattia. Valikoimme mukaan varsin perinteiset ainekset: salaattia, kurkkua, tomaattia, omenaa, viinirypäleitä, kanaa ja salaattijuustoa. Kokonaisuudessaan viikon ruokailut onnistuivat siis oikein hyvin, ja normaalia aiemman kauppareissun vuoksi loppuviikostakaan ei tarvinnut kokata aina kaapista löytyviä vararuokia. Erinäiset tuttujen suosikkiruokien tuunaukset piristivät viikon menua, joskin kasvisruokaa oli osin niistä johtuen poikkeuksellisen vähän tarjolla. Toisaalta kasviksia ylipäätään tuli sisällytettyä aika mukavasti ja monipuolisesti viikon ruokiin, koska sekä wokissa, tortilloissa että salaatissa oli jo lähtökohtaisesti reilusti vihanneksia. Ensi viikolla voisi kuitenkin jälleen keskittyä vahvemmin myös kasvisproteiinien hyödyntämiseen ruoanlaitossa.

9. toukokuuta 2019

Lähipäivien parhaat





- Olin pitkästä aikaa auttelemassa kirkon pyhäkoulussa. Oloni on tosi kotoisa pienimpien ryhmässä enkä koe pyhistelyä tippaakaan raskaaksi. Vauvan syntymän jälkeen minulle tuleekin sitten luultavasti useamman vuoden tauko pyhäkouluhommiin, koska nuorimpien ryhmä starttaa vasta 3-vuotiaana. Onneksi jumalanpalveluksiin voi osallistua pienemmänkin lapsen kanssa - vähintään leikkihuoneesta käsin.

- Piipahdin sunnuntai-iltana siskon kanssa spontaanisti vanhempieni luona. Juotiin teetä, juteltiin ja oleiltiin. Tänään olemme menossa vuorostamme miehen perheen luo kyläilemään.

- Kävin tiistaina elämäni ensimmäistä kertaa hieronnassa! Sain vanhemmilta joululahjaksi viiden kerran sarjakortin hierojakoululle, jossa opiskelijat tekevät hierontoja edulliseen hintaan. Jotenkin arastelin varata aikaa näin raskaana ollessa, koska pelkäsin hieromisen olevan hankalaa, kun en voi mahani kanssa maata tavalliseen tapaan hierontapöydällä. Selkähieronta onnistui kuitenkin vallan mainiosti istualteen tyynyyn nojaten, joten ihan turhaan mietin koko asiaa. Hieronta tuntui sekä rentouttavalta että tehokkaalta. Varasin toisen ajan parin viikon päähän, jotta hartioiden ja niskojen jumit saadaan kunnolla liikkeelle. Kolme viimeistä kertaa olen ajatellut käyttää sitten syksyllä vauvan syntymän jälkeen, kun palleron kanniskelu luultavasti rasittaa selkää.

- Eilen olimme vanhalla seurakuntaporukalla minigolffaamassa. Oli hauskaa, vaikka hävisinkin loppuradalla sattuneen surkean seitsemän pisteen putkeni takia pelin. Menimme golfin jälkeen vielä hetkeksi istuskelemaan K-kaupan tyhjään oleskelutilaan ja syömään jäätelöitä. Testasin tarjouksessa ollutta Jättiksen Kaktus-tuuttia. Ihan hyvää se oli, vaikka "kaktus"kuorrute maistuikin mielestäni enemmän sitruunalta ja päärynäjäätelön maku olisi saanut olla vahvempi.

7. toukokuuta 2019

Kehonkuva raskauden aikana


Raskaus muuttaa naisen vartaloa reippaalla kädellä. Yhdeksän kuukautta kasvava maha laittaa keskivartalon koetukselle, ja monilla muutoksia tapahtuu muuallakin kuin vain vatsassa. Raskauden puolivälin jälkeen kasvuspurtin aloittanut vatsani on saanut minutkin miettimään raskauden vartaloon tekemiä muutoksia enemmän nyt toisella ja kolmannella kolmanneksella.

En ole koskaan kokenut mitään järisyttäviä ulkonäköpaineita tai -kriisejä. Toki kehossani on aina ollut piirteitä, joista en sataprosenttisesti pidä tai joita ilmankin pärjäisin. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin onnistunut välttymään varsin hyvin oman vartaloni häpeämiseltä ja arvostelemiselta. Ulkonäkö on ollut asia, jota en ole juurikaan arjessa joutunut miettimään.

Ennen raskautta kehoitsetuntoni on siis ollut hyvissä kantimissa, ja onneksi raskaus ei ole onnistunut horjuttamaan hyvää fiilistäni. Itse asiassa päinvastoin! Iho-ongelmien ja hentojen hiusten ohella ainoa minua hieman enemmän vartalossani häirinnyt seikka on nimittäin aina ollut vatsani. Olen aina ollut ennemminkin hoikka kuin pyöreä, mutta mahallani on taipumusta turvota todella herkästi. Vähänkään suurempi ateria saa mahan selvästi pullottamaan, ja vaikka noudattaisin normaalia ruokarytmiä, vatsanseutuni on litteä ainoastaan aamuisin. Raskauden myötä turvotuksesta ei ole kuitenkaan tarvinnut huolehtia lainkaan. Raskausmahasta turvotusta ei erota, ja vaikka vatsan koko vähän päivän mittaa vaihteleekin, en koe pyöreyttä lainkaan negatiiviseksi asiaksi nyt, kun mahassa hengailee ruoan lisäksi myös vauva. Raskausmaha on mielestäni aivan ihana, ja oikein odotin koko ensimmäisen kolmanneksen, että se alkaisi erottua kunnolla.


Raskauden myötä myös painoni on noussut. Tähän 29. viikkoon mennessä painoa on tullut lisää vajaat seitsemän kiloa, eli varmaan aika tavallinen määrä. Ennen raskauden puoliväliä kiloja ei juuri tullut, mutta nyt ne ovat ottaneet oikein tehospurtin ylöspäin. En ole juurikaan uhrannut ajatuksia painonnousulle, koska tiedän, että se on ihan normaalia ja päinvastoin hyväksi vauvalle. Koska lisääntynyt paino ei myöskään näy kehossani sen kummemmin pyöristynyttä vatsaa lukuun ottamatta, en koe varsinaisesti lihoneeni. Esimerkiksi todella hoikka äitini keräsi minua odottaessaan yli 20 raskauskiloa, mutta ne putosivat imettäessä itsestään. Toivon, että kuulun samaan ryhmään, jolla raskauskilot tipahtavat vauvan syntymän jälkeen vaivattomasti.

Vaikka olen selvinnyt raskausajasta ja itse asiassa koko tähänastisesta elämästäni ulkonäköpaineiden suhteen varsin vähällä, kieltämättä raskauden jälkeinen palautuminen ja ulkonäkö synnytyksen jälkeen silti vähän jännittävät. Teoriassa toki ajattelen, että kehoni on tehnyt uskomattoman hienon työn kantaessaan lastamme sisällään, ja kuluneet kuukaudet saavat myös näkyä. Koska olen aina ollut normaalipainoinen ja ainakin suunnilleen yleisiin ulkonäkönormeihin sulautuva, löysä iho ja raskausarvet kuitenkin pelottavat hieman. Eniten mietityttää se, jos vartalo muuttuu täysin vieraaksi. Olen aina näyttänyt suunnilleen samalta, enkä ole aikaisemmin kokenut mitään tällaisia kehoa nopeasti muuttavia elämänvaiheita. Asiaa on tietysti turha murehtia etukäteen, koska kehon muutokset ja palautuminen ovat niin yksilöllisiä. Pyrin siis jatkossakin nauttimaan raskaudesta ja mahan kasvusta ja jättämään synnytyksen jälkeisen ulkonäön pohtimisen siihen, kun se on oikeasti ajankohtaista.

5. toukokuuta 2019

Sitoutumisen arvo

Sitoutuminen ei nykymaailmassa ole enää kauhean kovassa huudossa. Yleinen ajattelutapa avioparienkin keskuudessa on, että mikäli suhde muuttuu jossain kohtaa liian huonoksi (mikä sen raja sitten itse kullekin on), on parempi erota. On ihan totta, että huonoon ei kannata tyytyä. Itse en kuitenkaan usko, että parisuhde muuttuu hyväksi kumppania vaihtamalla, vaan lääkettä tyytymättömyyteen tulisi etsiä oman senhetkisen suhteen kehittämisestä.

Me olemme olleet kohta kolme vuotta naimisissa. Se on toki ihan häviävän lyhyt aika vuosikymmenten avioliittoihin verrattuna, mutta tämän ikäiselle kuitenkin mielestäni jo varsin pitkä ajanjakso siinä mielessä, että paljon nuorempana en olisi voinut edes naimisiin mennä. Loppuelämän avioliitto oli selvä tulevaisuuden toiveeni jo ennen, kun tapasin mieheni. Minulle oli koko ajan selvää, että katselemisen, hengailun tai tapailuasteella pysymisen sijaan haluan seurustella vakavissani, mennä naimisiin ja löytää ihmisen, johon sitoutua täysillä koko loppuelämäksi, ilman takaportteja. Hän oli samoilla linjoilla.

Monet erilaiseen ajatusmaailmaan ja parisuhdekulttuuriin tottuneet ihmettelevät, eikö täysi sitoutuminen ole tosi pelottavaa. Mitä jos tulee toisiin ajatuksiin, mitä jos suhde onkin ihan huono, mitä jos toisesta paljastuu jotain odottamatonta? Itse kuitenkin koen, että ahdistavan kahleen sijaan sitoutuminen nimenomaan tuo turvaa ja voimaa. Minusta olisi ihan kamalaa rakentaa yhteistä perhettä, kotia ja tulevaisuutta perustalle, josta en voi mennä oikeasti takuuseen. Puolisoni on itsestäänselvä osa elämääni, josta eroon hankkiutuminen tuntuisi siltä kuin luopuisin palasta itseäni. Vaikka hän on toki alunperin itse valittu eikä muiden perheenjäsenten tavoin automaattisesti elämääni tupsahtanut, en ajattele, että mieheni olisi sen enempää vaihdettavissa toiseen kuin vaikkapa lapsenikaan. Olen päättänyt haluta hänet ja rakastaa häntä, tuli eteen mitä tahansa.


Sitoutuminen on ennen kaikkea päätös. Kun eroaminen ei ole mahdollisuus, ei edes hypoteettisena "no ehkä sitten jos..." -ajatuskulkuna, ainoa vaihtoehto vastata vaikeuksiin on hoitaa asiat kuntoon oman kumppanin kanssa. Tällainen ajattelutapa vaatii toki sen, että molemmat osapuolet ovat suhteessa samalla mentaliteetilla. Jos toinen on sitoutunut loppuelämäksi ja toinen ajattelee, että voihan sitä tarpeen tullen parempaankin vaihtaa, motivaatio parisuhteeseen panostamiseen on väkisinkin epätasapainossa. Pointtina onkin nimenomaan se, että kumpikin haluaa nähdä vaivaa yhteisen onnellisuuden eteen. Se vaatii välillä kompromisseja, mutta ainakin itse uskon, että onnellisuuden arvioiminen perheen yhteisellä mittarilla pelkän oman hyvinvoinnin sijaan tekee lopulta kaikista osapuolista onnellisempia.

Jotta tämänkaltainen toimintamalli ja sitoutuminen voisi onnistua, molempien osapuolten asenteen tulisi mielellään olla jo kumppanin valintavaiheessa sitoutumiseen tähtäävä. On tärkeää, että ennen kuin päättää antaa toiselle sata prosenttia ja loppuelämän, on perillä arvomaailmojen, tulevaisuuden haaveiden ja yleisen elämäntyylin yhtenevyydestä. Henkilökohtaisesti näen, että seurustelun pointti on nimenomaan tutustua ja selvittää, onko suhteessa ainekset onnistuneeseen avioliittoon. Uskon, että suurin osa suhteen  potentiaalisesti tuhoon ajavista, perustavanlaatuisista eroavaisuuksista nousee esiin jo seurusteluaikana. Mikäli kyseessä tosiaan on ominaisuus tai erimielisyys, jota ei voida muuttaa tai jossa kompromissi on mahdoton, yleensä viitteet ovat nähtävissä jo ennen alttarille astelemista. Ihmiset toki muuttuvat vuosien mittaan, se on fakta. Mutta kun avioliiton perusta on kunnossa ja suhteen hoitamiseen ja toisen läheisenä pitämiseen kiinnitetään huomiota, ei toinen pääse muuttumaan ikään kuin huomaamatta vieraaksi, vaan parisuhteessa pystytään kasvamaan yhdessä.

Entäs sitten tilanteet, joissa puolisot näkevät parisuhteen tilan eri tavoin? Toinen osapuoli on tyytyväinen, kun taas toista kaivelee ja painaa jokin eikä hän koe saavansa parisuhteelta sitä, mitä kaipaisi. Näissä tilanteissa - kuten melkein kaikissa muissakin parisuhdepulmissa - sanoisin, että kommunikaatio on avain onneen. Pahinta, mitä voi tehdä, on märehtiä yksinään omassa tyytymättömyydessä ja odottaa, että toinen lukisi ajatukset ja tajuaisi muuttaa käytöstään. Hyvä viisaus, jonka alkuperää en valitettavasti enää muista, on mielestäni tämä: kun molemmat pyrkivät tekemään toisen onnelliseksi, lopulta kumpikin on onnellinen.

2. toukokuuta 2019

Pienen kaveripiirin ilot ja haasteet

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen introvertti ja viihdyn parhaiten joko itsekseni tai aivan lähimpien ihmisten seurassa. Ystäviä on mukava nähdä, mutta vastapainoksi kaipaan aina runsaasti omaa aikaa. Ehkä juuri tästä piirteestä johtuen läheinen kaveripiirini on varsin pieni.


Minulla on runsaasti tuttavia ja hengailuasteen kavereita, joista valtaosaan olen tutustunut seurakunnassa. Esimerkiksi seurakunnan pienryhmän kanssa kokoonnumme lähes joka viikko, ja myös muutaman vuoden takaisen pienryhmäjengin kanssa pelaamme edelleen toisinaan lautapelejä. Lisäksi on vielä liuta erinäisiä nuortenilloista ja muista kirkon tapahtumista tuttuja tyyppejä, joiden kanssa saatan yhteen törmätessä jutella, mutta joita en koskaan näe vapaa-ajalla tai seurakunnan ulkopuolella. Vaikka esimerkiksi juuri soluporukkaa tapaan melkein viikoittain, en kuitenkaan laske heitä varsinaisesti ystävikseni. Viihdyn heidän seurassaan ja porukkamme on tosi kiva, mutten kokisi luontevana lähteä kenenkään heistä kanssaan kahdestaan kahville. Ehkä suurimpana erottavana tekijänä ystävän ja "hengailukaverin" välillä pidänkin sitä, tapaanko ihmistä ikinä kahdenkesken. Ryhmässä tapaaminen on kuitenkin niin erilaista kuin nimenomaan henkilökohtaisella levelillä toisen kanssa ajan viettäminen.

Kavereita, joita näen myös tai nimenomaan kahdestaan, minulla on kolme. Ehdottomasti läheisin olen parhaan ystäväni kanssa. Näemme nykyään suunnilleen joka toinen viikko, mikä on omassa arjessani jo todella usein. Meillä on aina tosi mukavaa yhdessä, ja olen useampaan otteeseen maininnut hänestä täällä blogissakin. Koen, että hän on nimenomaan Ystäväni: todellinen luottohenkilö, jonka kanssa voin olla täysin oma itseni. Lisäksi olen nyt kevään mittaan tavannut yläkouluaikaista kaveriani, jota en ollut aiemmin nähnyt kolmeen vuoteen, mutta jonka kanssa minulla synkkaa edelleen hyvin. Kolmas henkilökohtainen kaverini on lapsuudenystäväni, jota näen välimatkan vuoksi nykyisin todella harvakseltaan. Hän oli kuitenkin minun kaasonani ja olen itse tulevana syksynä hänen kaasonsa.

Sosiaalisten kontaktieni määrä riittää minulle vallan hyvin, ja vaikka lautapeli- tai rupattelututtujen lisäksi minulla on oikeastaan vain yksi todella läheinen ystävä, koen sen aivan riittäväksi. Minun on usein vaikea siirtyä ihmisten kanssa tuttavuudesta syvällisemmälle ystävyystasolle: huomaan herkästi pitäväni ihmisiin tietynlaista etäisyyttä. Ehkä tämän vuoksi esimerkiksi opiskelupiireistä minulle ei ole tarttunut oikeastaan ketään kavereita, vaikka luennoilla juttuseuraa aina löytyykin enkä koe oloani mitenkään ulkopuoliseksi. Oikeastaan tilanteeni onkin todella ihanteellinen. Minulla on läheiset välit puolisooni ja parhaaseen ystävääni, joiden kanssa voin jakaa syntyjä syviä, ja lisäksi hyvät suhteet perheenjäseniin. Minulla on myös liuta tuttuja, joiden kanssa "harrastaa" isommalla porukalla eli käytännössä pelailla lautapelejä. En rasitu sosiaalisista kontakteista, koska niitä ei ole introverttiluonteeni huomioon ottaen liikaa.


Arjessa en ikinä tunne itseäni yksinäiseksi. Joitain tilanteita kuitenkin on, joissa koen oloni vähän ulkopuoliseksi. Niissä kyse on yleensä nimenomaan muiden odotuksista tai siitä, millaiseksi kuvittelen muiden ihmisten sosiaalisen elämän. Esimerkiksi parhaan ystäväni baby showereiden myötä mieleeni nousi taas se, että minulle vastaavien juhlien järjestäminen olisi aika mahdotonta. Kolmesta paremmasta kaveristani ketkään eivät oikein tunne toisiaan, ja hengailukavereiden kanssa en ole niin läheinen, että intiimimpi yhteinen ajanviete tuntuisi luontevalta. Kyse ei ole niinkään siitä, että edes välttämättä haluaisin tiivistä kaveriporukkaa tai järjestää juhlia, vaan enemmänkin siitä, että esimerkiksi polttareiden kaltaisia kaveriporukan kokoontumisia on tapana juhlistaa ja monesti (ainakin minä) kuvittelen sosiaalisiin normeihin sisältyvän oletuksen siitä, että jokaisella on joku oma läheinen kaveripiiri.

Pohjimmiltaan omien ystävyyssuhteiden arvioiminen jollain normaaliuden mittarilla on tietenkin ihan typerää. Läheskään kaikilla ei ole superläheistä bestistä tai muutaman ystävän tiivistä kaveriporukkaa. Monilla ei ole ketään. Se ei kuitenkaan useinkaan nouse esiin, koska yksinäisyyden myöntäminen helposti hävettää. On helpompaa pitää kiinni kaveruuden stereotypioista kuin todeta reippaasti, etteivät omat ystävyyssuhteet muistuta jotakin "ihannekuvaa". Koko ihannekuvan konseptikin on järjetön, koska ihmiset ovat sosiaalisilta tarpeiltaan niin erilaisia ja kaipaavat ihmissuhteiltaan erilaisia asioita. Itse ainakin haluan pyrkiä häpeästä eroon ja olla ylpeä siitä, että minulla on tämä yksi läheinen ystävä. Hän ja muut, monentasoiset kaverisuhteeni ovat minulle juuri sopivasti.