Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen introvertti ja viihdyn parhaiten joko itsekseni tai aivan lähimpien ihmisten seurassa. Ystäviä on mukava nähdä, mutta vastapainoksi kaipaan aina runsaasti omaa aikaa. Ehkä juuri tästä piirteestä johtuen läheinen kaveripiirini on varsin pieni.
Minulla on runsaasti tuttavia ja hengailuasteen kavereita, joista valtaosaan olen tutustunut seurakunnassa. Esimerkiksi seurakunnan pienryhmän kanssa kokoonnumme lähes joka viikko, ja myös muutaman vuoden takaisen pienryhmäjengin kanssa pelaamme edelleen toisinaan lautapelejä. Lisäksi on vielä liuta erinäisiä nuortenilloista ja muista kirkon tapahtumista tuttuja tyyppejä, joiden kanssa saatan yhteen törmätessä jutella, mutta joita en koskaan näe vapaa-ajalla tai seurakunnan ulkopuolella. Vaikka esimerkiksi juuri soluporukkaa tapaan melkein viikoittain, en kuitenkaan laske heitä varsinaisesti ystävikseni. Viihdyn heidän seurassaan ja porukkamme on tosi kiva, mutten kokisi luontevana lähteä kenenkään heistä kanssaan kahdestaan kahville. Ehkä suurimpana erottavana tekijänä ystävän ja "hengailukaverin" välillä pidänkin sitä, tapaanko ihmistä ikinä kahdenkesken. Ryhmässä tapaaminen on kuitenkin niin erilaista kuin nimenomaan henkilökohtaisella levelillä toisen kanssa ajan viettäminen.
Kavereita, joita näen myös tai nimenomaan kahdestaan, minulla on kolme. Ehdottomasti läheisin olen parhaan ystäväni kanssa. Näemme nykyään suunnilleen joka toinen viikko, mikä on omassa arjessani jo todella usein. Meillä on aina tosi mukavaa yhdessä, ja olen useampaan otteeseen maininnut hänestä täällä blogissakin. Koen, että hän on nimenomaan Ystäväni: todellinen luottohenkilö, jonka kanssa voin olla täysin oma itseni. Lisäksi olen nyt kevään mittaan tavannut yläkouluaikaista kaveriani, jota en ollut aiemmin nähnyt kolmeen vuoteen, mutta jonka kanssa minulla synkkaa edelleen hyvin. Kolmas henkilökohtainen kaverini on lapsuudenystäväni, jota näen välimatkan vuoksi nykyisin todella harvakseltaan. Hän oli kuitenkin minun kaasonani ja olen itse tulevana syksynä hänen kaasonsa.
Sosiaalisten kontaktieni määrä riittää minulle vallan hyvin, ja vaikka lautapeli- tai rupattelututtujen lisäksi minulla on oikeastaan vain yksi todella läheinen ystävä, koen sen aivan riittäväksi. Minun on usein vaikea siirtyä ihmisten kanssa tuttavuudesta syvällisemmälle ystävyystasolle: huomaan herkästi pitäväni ihmisiin tietynlaista etäisyyttä. Ehkä tämän vuoksi esimerkiksi opiskelupiireistä minulle ei ole tarttunut oikeastaan ketään kavereita, vaikka luennoilla juttuseuraa aina löytyykin enkä koe oloani mitenkään ulkopuoliseksi. Oikeastaan tilanteeni onkin todella ihanteellinen. Minulla on läheiset välit puolisooni ja parhaaseen ystävääni, joiden kanssa voin jakaa syntyjä syviä, ja lisäksi hyvät suhteet perheenjäseniin. Minulla on myös liuta tuttuja, joiden kanssa "harrastaa" isommalla porukalla eli käytännössä pelailla lautapelejä. En rasitu sosiaalisista kontakteista, koska niitä ei ole introverttiluonteeni huomioon ottaen liikaa.
Arjessa en ikinä tunne itseäni yksinäiseksi. Joitain tilanteita kuitenkin on, joissa koen oloni vähän ulkopuoliseksi. Niissä kyse on yleensä nimenomaan muiden odotuksista tai siitä, millaiseksi kuvittelen muiden ihmisten sosiaalisen elämän. Esimerkiksi parhaan ystäväni baby showereiden myötä mieleeni nousi taas se, että minulle vastaavien juhlien järjestäminen olisi aika mahdotonta. Kolmesta paremmasta kaveristani ketkään eivät oikein tunne toisiaan, ja hengailukavereiden kanssa en ole niin läheinen, että intiimimpi yhteinen ajanviete tuntuisi luontevalta. Kyse ei ole niinkään siitä, että edes välttämättä haluaisin tiivistä kaveriporukkaa tai järjestää juhlia, vaan enemmänkin siitä, että esimerkiksi polttareiden kaltaisia kaveriporukan kokoontumisia on tapana juhlistaa ja monesti (ainakin minä) kuvittelen sosiaalisiin normeihin sisältyvän oletuksen siitä, että jokaisella on joku oma läheinen kaveripiiri.
Pohjimmiltaan omien ystävyyssuhteiden arvioiminen jollain normaaliuden mittarilla on tietenkin ihan typerää. Läheskään kaikilla ei ole superläheistä bestistä tai muutaman ystävän tiivistä kaveriporukkaa. Monilla ei ole ketään. Se ei kuitenkaan useinkaan nouse esiin, koska yksinäisyyden myöntäminen helposti hävettää. On helpompaa pitää kiinni kaveruuden stereotypioista kuin todeta reippaasti, etteivät omat ystävyyssuhteet muistuta jotakin "ihannekuvaa". Koko ihannekuvan konseptikin on järjetön, koska ihmiset ovat sosiaalisilta tarpeiltaan niin erilaisia ja kaipaavat ihmissuhteiltaan erilaisia asioita. Itse ainakin haluan pyrkiä häpeästä eroon ja olla ylpeä siitä, että minulla on tämä yksi läheinen ystävä. Hän ja muut, monentasoiset kaverisuhteeni ovat minulle juuri sopivasti.
Kavereita, joita näen myös tai nimenomaan kahdestaan, minulla on kolme. Ehdottomasti läheisin olen parhaan ystäväni kanssa. Näemme nykyään suunnilleen joka toinen viikko, mikä on omassa arjessani jo todella usein. Meillä on aina tosi mukavaa yhdessä, ja olen useampaan otteeseen maininnut hänestä täällä blogissakin. Koen, että hän on nimenomaan Ystäväni: todellinen luottohenkilö, jonka kanssa voin olla täysin oma itseni. Lisäksi olen nyt kevään mittaan tavannut yläkouluaikaista kaveriani, jota en ollut aiemmin nähnyt kolmeen vuoteen, mutta jonka kanssa minulla synkkaa edelleen hyvin. Kolmas henkilökohtainen kaverini on lapsuudenystäväni, jota näen välimatkan vuoksi nykyisin todella harvakseltaan. Hän oli kuitenkin minun kaasonani ja olen itse tulevana syksynä hänen kaasonsa.
Sosiaalisten kontaktieni määrä riittää minulle vallan hyvin, ja vaikka lautapeli- tai rupattelututtujen lisäksi minulla on oikeastaan vain yksi todella läheinen ystävä, koen sen aivan riittäväksi. Minun on usein vaikea siirtyä ihmisten kanssa tuttavuudesta syvällisemmälle ystävyystasolle: huomaan herkästi pitäväni ihmisiin tietynlaista etäisyyttä. Ehkä tämän vuoksi esimerkiksi opiskelupiireistä minulle ei ole tarttunut oikeastaan ketään kavereita, vaikka luennoilla juttuseuraa aina löytyykin enkä koe oloani mitenkään ulkopuoliseksi. Oikeastaan tilanteeni onkin todella ihanteellinen. Minulla on läheiset välit puolisooni ja parhaaseen ystävääni, joiden kanssa voin jakaa syntyjä syviä, ja lisäksi hyvät suhteet perheenjäseniin. Minulla on myös liuta tuttuja, joiden kanssa "harrastaa" isommalla porukalla eli käytännössä pelailla lautapelejä. En rasitu sosiaalisista kontakteista, koska niitä ei ole introverttiluonteeni huomioon ottaen liikaa.
Arjessa en ikinä tunne itseäni yksinäiseksi. Joitain tilanteita kuitenkin on, joissa koen oloni vähän ulkopuoliseksi. Niissä kyse on yleensä nimenomaan muiden odotuksista tai siitä, millaiseksi kuvittelen muiden ihmisten sosiaalisen elämän. Esimerkiksi parhaan ystäväni baby showereiden myötä mieleeni nousi taas se, että minulle vastaavien juhlien järjestäminen olisi aika mahdotonta. Kolmesta paremmasta kaveristani ketkään eivät oikein tunne toisiaan, ja hengailukavereiden kanssa en ole niin läheinen, että intiimimpi yhteinen ajanviete tuntuisi luontevalta. Kyse ei ole niinkään siitä, että edes välttämättä haluaisin tiivistä kaveriporukkaa tai järjestää juhlia, vaan enemmänkin siitä, että esimerkiksi polttareiden kaltaisia kaveriporukan kokoontumisia on tapana juhlistaa ja monesti (ainakin minä) kuvittelen sosiaalisiin normeihin sisältyvän oletuksen siitä, että jokaisella on joku oma läheinen kaveripiiri.
Pohjimmiltaan omien ystävyyssuhteiden arvioiminen jollain normaaliuden mittarilla on tietenkin ihan typerää. Läheskään kaikilla ei ole superläheistä bestistä tai muutaman ystävän tiivistä kaveriporukkaa. Monilla ei ole ketään. Se ei kuitenkaan useinkaan nouse esiin, koska yksinäisyyden myöntäminen helposti hävettää. On helpompaa pitää kiinni kaveruuden stereotypioista kuin todeta reippaasti, etteivät omat ystävyyssuhteet muistuta jotakin "ihannekuvaa". Koko ihannekuvan konseptikin on järjetön, koska ihmiset ovat sosiaalisilta tarpeiltaan niin erilaisia ja kaipaavat ihmissuhteiltaan erilaisia asioita. Itse ainakin haluan pyrkiä häpeästä eroon ja olla ylpeä siitä, että minulla on tämä yksi läheinen ystävä. Hän ja muut, monentasoiset kaverisuhteeni ovat minulle juuri sopivasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti