Me olemme olleet kohta kolme vuotta naimisissa. Se on toki ihan häviävän lyhyt aika vuosikymmenten avioliittoihin verrattuna, mutta tämän ikäiselle kuitenkin mielestäni jo varsin pitkä ajanjakso siinä mielessä, että paljon nuorempana en olisi voinut edes naimisiin mennä. Loppuelämän avioliitto oli selvä tulevaisuuden toiveeni jo ennen, kun tapasin mieheni. Minulle oli koko ajan selvää, että katselemisen, hengailun tai tapailuasteella pysymisen sijaan haluan seurustella vakavissani, mennä naimisiin ja löytää ihmisen, johon sitoutua täysillä koko loppuelämäksi, ilman takaportteja. Hän oli samoilla linjoilla.
Monet erilaiseen ajatusmaailmaan ja parisuhdekulttuuriin tottuneet ihmettelevät, eikö täysi sitoutuminen ole tosi pelottavaa. Mitä jos tulee toisiin ajatuksiin, mitä jos suhde onkin ihan huono, mitä jos toisesta paljastuu jotain odottamatonta? Itse kuitenkin koen, että ahdistavan kahleen sijaan sitoutuminen nimenomaan tuo turvaa ja voimaa. Minusta olisi ihan kamalaa rakentaa yhteistä perhettä, kotia ja tulevaisuutta perustalle, josta en voi mennä oikeasti takuuseen. Puolisoni on itsestäänselvä osa elämääni, josta eroon hankkiutuminen tuntuisi siltä kuin luopuisin palasta itseäni. Vaikka hän on toki alunperin itse valittu eikä muiden perheenjäsenten tavoin automaattisesti elämääni tupsahtanut, en ajattele, että mieheni olisi sen enempää vaihdettavissa toiseen kuin vaikkapa lapsenikaan. Olen päättänyt haluta hänet ja rakastaa häntä, tuli eteen mitä tahansa.
Sitoutuminen on ennen kaikkea päätös. Kun eroaminen ei ole mahdollisuus, ei edes hypoteettisena "no ehkä sitten jos..." -ajatuskulkuna, ainoa vaihtoehto vastata vaikeuksiin on hoitaa asiat kuntoon oman kumppanin kanssa. Tällainen ajattelutapa vaatii toki sen, että molemmat osapuolet ovat suhteessa samalla mentaliteetilla. Jos toinen on sitoutunut loppuelämäksi ja toinen ajattelee, että voihan sitä tarpeen tullen parempaankin vaihtaa, motivaatio parisuhteeseen panostamiseen on väkisinkin epätasapainossa. Pointtina onkin nimenomaan se, että kumpikin haluaa nähdä vaivaa yhteisen onnellisuuden eteen. Se vaatii välillä kompromisseja, mutta ainakin itse uskon, että onnellisuuden arvioiminen perheen yhteisellä mittarilla pelkän oman hyvinvoinnin sijaan tekee lopulta kaikista osapuolista onnellisempia.
Jotta tämänkaltainen toimintamalli ja sitoutuminen voisi onnistua, molempien osapuolten asenteen tulisi mielellään olla jo kumppanin valintavaiheessa sitoutumiseen tähtäävä. On tärkeää, että ennen kuin päättää antaa toiselle sata prosenttia ja loppuelämän, on perillä arvomaailmojen, tulevaisuuden haaveiden ja yleisen elämäntyylin yhtenevyydestä. Henkilökohtaisesti näen, että seurustelun pointti on nimenomaan tutustua ja selvittää, onko suhteessa ainekset onnistuneeseen avioliittoon. Uskon, että suurin osa suhteen potentiaalisesti tuhoon ajavista, perustavanlaatuisista eroavaisuuksista nousee esiin jo seurusteluaikana. Mikäli kyseessä tosiaan on ominaisuus tai erimielisyys, jota ei voida muuttaa tai jossa kompromissi on mahdoton, yleensä viitteet ovat nähtävissä jo ennen alttarille astelemista. Ihmiset toki muuttuvat vuosien mittaan, se on fakta. Mutta kun avioliiton perusta on kunnossa ja suhteen hoitamiseen ja toisen läheisenä pitämiseen kiinnitetään huomiota, ei toinen pääse muuttumaan ikään kuin huomaamatta vieraaksi, vaan parisuhteessa pystytään kasvamaan yhdessä.
Entäs sitten tilanteet, joissa puolisot näkevät parisuhteen tilan eri tavoin? Toinen osapuoli on tyytyväinen, kun taas toista kaivelee ja painaa jokin eikä hän koe saavansa parisuhteelta sitä, mitä kaipaisi. Näissä tilanteissa - kuten melkein kaikissa muissakin parisuhdepulmissa - sanoisin, että kommunikaatio on avain onneen. Pahinta, mitä voi tehdä, on märehtiä yksinään omassa tyytymättömyydessä ja odottaa, että toinen lukisi ajatukset ja tajuaisi muuttaa käytöstään. Hyvä viisaus, jonka alkuperää en valitettavasti enää muista, on mielestäni tämä: kun molemmat pyrkivät tekemään toisen onnelliseksi, lopulta kumpikin on onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti