1h/pv aikaa siihen kaikkein tärkeimpään

Se on kuulkaa huomenna huhtikuu, mikä tarkoittaa, että minun ja mieheni tälle vuodelle spontaanisti aloittama kuukauden haaste on jälleen vaihtumassa. Tammikuussa kävimme joka viikko seurakunnassa, helmikuussa herkut olivat pannassa ja nyt maaliskuussa olen opetellut irrottautumaan kännykästäni. Mitä sitten on luvassa seuraavaksi?

Tammikuun seurakuntapläjäys oli hyvä startti jumalasuhteen kohentamiselle ja uskonelämään keskittymiselle. Valitettavasti siihen elämän tärkeimpään ja samalla niin helposti taka-alalle arjen pyörityksessä valuvaan asiaan ei varmasti ikinä tule keskityttyä tarpeeksi. Siksipä otamme huhtikuulle jälleen uskoon liittyvän haasteen, mutta tällä kertaa menemme vähän tammikuun kevyttä aloitusta syvemmälle. Viikoittaisen kirkkovisiitin sijaan haluamme huhtikuussa panostaa aikaa Jumalalle joka ikinen päivä, kunnolla. Pikaiset ruoka- ja iltarukoukset ovat toki hyviä, mutta suhteen oikea syventäminen vaatii enemmän. Olemme päättäneet, että seuraavan kuukauden ajan varaamme joka päivä tunnin rukoiluun, Raamatun lukuun ja ylipäätään vain kiireettömään Jumalan läsnäolossa olemiseen.

Olen aika varma, että tästä haasteesta tulee koko vuoden vaikein. Vaikka tunti on toisaalta vain murto-osa päivän puuhista, kiireisessä arjessa se kyllä takuulla tuntuu. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että olemme nyt lähdössä tähän haasteeseen. En ole oikein koskaan opetellut viettämään Jumalan kanssa rauhallista, häiriötöntä aikaa. Kun tunti päivässä on päätetty omistaa yksinomaan Hänelle, arjen pyöritys ei saa aina vain skippaamaan tai siirtämään uskoon syventymistä. Haluan oppia hiljentymään, oikeasti kuuntelemaan ja olemaan Jumalan läsnäolossa sekä nauttimaan Raamattuun perehtymisestä. Haluan, että omaan hengelliseen hyvinvointiin panostaminen on automaattinen osa arkea, ei prioriteettilistan hännillä keikkuva velvollisuus.

Raskausvaatteet eli mitä pukea päälle, kun maha alkaa oikeasti pullottaa

Mahani on pullahtanut muutaman viime viikon aikana viimein oikein kunnolla näkyviin. Tasaista kasvua on toki tapahtunut koko ajan, mutta nyt palloefekti alkaa olla niin vahva, että raskaustilasta on vaikea erehtyä. Tämä on tuonut tietenkin haasteita pukeutumiseen. Valikoima on kutistunut kovaa vauhtia, enkä voi enää kuvitellakaan vain vetäiseväni ylleni lyhyttä paitaa tai tavallisia farkkuja nappi pompulalla kiinnitettynä, kuten vielä pari kuukautta sitten toisinaan tein.

Ensimmäisenä hankin raskausfarkut. Niitä olenkin ehtinyt käyttää jo kuukausitolkulla. Mahani on aina ollut helposti turpoavaa sorttia, ja raskaus on vain voimistanut turvotusta. En myöskään voi sietää kiristävää vyötäröä, vaan haluan varsinkin kotioloissa nauttia mukavista housuista. Olen siis todella tyytyväinen, että hankin raskausfarkut jo siinä kohtaa, kun välttämätöntä tarvetta ei ehkä olisi vielä ollut. Niistä on ollut paljon iloa ja hyötyä! Nyt aletaan kuitenkin olla siinä pisteessä, että myös väljemmät yläosat ovat tulleet ajankohtaisiksi. Periaatteessa kyllä mahdun suurimpaan osaan tavallisista vaatteistani, mutta lähes kaikki niistä ovat alkaneet näyttää varsin epäimartelevilta. Paidanhelmat nousevat ylös ja jäävät törröttämään mahan kohdalta eteenpäin sen sijaan, että laskeutuisivat nätisti alas vatsan muotoa mukaillen. Olenkin alkanut vähitellen laajentaa raskausvaatekokoelmaani sekä miettiä, minkälaisia hankintoja tulen koko raskausaikaa silmällä pitäen tarvitsemaan.

Kuten sanottu, housuvalikoiman kimppuun kävin jo varhain. Tähän mennessä olen hankkinut kahdet raskausfarkut, yhdet legginssit (joita olen tähän asti käyttänyt lähinnä lämmikkeenä farkkujen alla) sekä lököhousut kotioleiluun. Lisäksi äidin vanhat tuulihousut mahtuvat yhä jalkaani, kun napin jättää auki, joten koiraa ulkoiluttaessa olen usein vain vetäissyt ne lökäreiden päälle. Ylipäätään harmaat raskauslökärit ovat olleet aivan loistava hankinta. Ne ovat ainoat housut, jotka eivät purista tippaakaan mistään, ja otan ne aina uudelleen käyttöön heti kun ne vain suinkin pesun jälkeen kuivuvat. Lököhousuja voi tarvittaessa käyttää myös urheillessa. Jos kesä on kovin lämmin, tarvitsen luultavasti vielä shortsit ihan raskauden loppumetreille, mutta muutoin uskon pärjääväni tällä valikoimalla hyvin.

Farkut ovat ohuita, joten niillä ei pitäisi tulla kuuma keväälläkään. Olen tosin käyttänyt lähinnä vain toisia niistä, koska toiset eivät ole yhtä mukavat ja joustavat, vaan kiristävät hieman jaloista. Raskauden loppupuolella olevalta kaveriltani minulle selvisi myös ihan uusi juttu: samat 34-koon pöksyt eivät välttämättä mahdu enää loppuraskaudesta, vaan raskausvaatteissakin voi joutua siirtymään pari kokoa suurempaan versioon. Aion siis pärjätä näillä housuilla niin kauan kuin mahdollista ja hankkia lisäfarkut vasta, jos vanhat alkavat kinnata kunnolla. Ilmojen lämmetessä voin kuitenkin yhdistää legginssejä mekkoihin, jolloin kesäisiä alaosia ei tarvita niin paljoa.

Raskauspaitoja minulla on seitsemän, joten niitä alkaa olla myöskin aika sopivasti. Lisäksi omista vanhoista paidoistani pari toimii edelleen vatsan kanssa. Ostetun tekstiilin määrä tuntuu tavallaan hurjalta, mutta paitoja todella tarvitsee useampia. Pesemme harvoin pyykkiä, ja paidoissa tärkeää on myös yhdisteltävyys. En voi pukea pitkähihaista 3/4-hihaisen collegen alle, toppia pakkaselle tai t-paitaa neuleen kanssa, jos niiden kaula-aukot ovat aivan eri malliset. Maha tulee myös kasvamaan vielä runsaasti, enkä haluaisi venyttää kovin montaa normipaitaani käyttökelvottomaksi. Mieluummin pidän raskausvaatteet ja tavalliset kuteet pääosin erillään. Paitojen lisäksi minulla on yksi kirpparilta hankittu maksimekko kesää varten. Sen helma on liian pitkä ja laahaa maata, mutta uskoisin saavani sen ommeltua lyhyemmäksi suhteellisen vaivattomasti. Mekko on myös kätevä kotona käytettäväksi, mikäli asuntomme muuttuu tänäkin vuonna kesää kohden pätsiksi.

Pitkähihaisia sain onneksi juuri edellisellä kirpparikierroksella hankittua kaksi lisää: harmaan pooloneuleen sekä viininpunaisen, pitkän neuleen yhteishintaan 4,50€. Ne eivät ole raskausmallistoa, ainoastaan suurempaa kokoa, mutta kun hihat käärii, ne toimivat oikein hyvin. Lisäksi nappasin jo aiemmin  itselleni miehen siskon vanhan, löysän ja pitkän collegen, kun veimme hänen vaatteittaan kierrätykseen.

Ennen mahan kasvua olin siinä luulossa, että useammat vanhat neuleeni mahtuisivat päälle raskauden aikanakin, mutta sain aika pian huomata olevani väärässä. Vaikka löysät neuleet teoriassa menevät päälle, ne näyttävät ihan kamalilta, kun mahaa myötäilevän laskeutumisen sijaan helma törröttää suoraan mahan jatkeena. Pitkähihaisissa ihanaa on kuitenkin se, että aukinaiset, takkimalliset lämmikkeet laajentavat valikoimaa huomattavasti. Ne mahtuvat mahan koosta riippumatta, joten umpinaisia neuleita ei tarvitse hankkia montaa. Uskonkin pärjääväni tähän mennessä hankituilla pitkähihaisilla mainiosti.

Vaatekaapin uusiminen muutaman kuukauden vuoksi tuntuu toki vähän ikävältä, koska en yleensä ostele juuri lainkaan vaatteita. Toisaalta hankinnat on mielestäni järkevää tehdä jo nyt eikä suotta kärvistellä huonosti istuvissa normivaatteissa. Loppuraskaudesta väljemmät vaatteet tulevat joka tapauksessa olemaan välttämättömyys. Pystyn myös toivon mukaan käyttämään hankintojani tulevissa raskauksissa. Lisäksi olen pyrkinyt suosimaan käytettyjä vaatteita ihan jo hinnankin puolesta. Raskauspaitoja sekä muita housuja kuin farkkuja on ollut hankala löytää omassa koossani käytettyinä, mutta niissäkin olen ollut varsinainen tarjoushaukka. Yhden imetykseen sopivan raskauspaidan, kaikki pitkähihaiset sekä toiset raskausfarkuistani olen onneksi löytänyt käytettyinä.

Yhden vikahankinnankin olen kyllä tehnyt. Lidlissä myytiin raskausfarkkuja reilusti H&M:kin halvempaan kahdentoista euron hintaan, joten ostin sovittamatta yhdet kuvitellen, ettei S-koko nyt kovin paljon pieleen voi mennä. Vaan väärässäpä olin: housut eivät istuneet lainkaan, vaan lököttivät reisistä kamalan näköisesti. Tiedättehän, farkut, joiden kuuluisi olla istuvaa pillimallia, mutta jotka ovatkin ihan liian suurta kokoa? Ei hyvältä näytä. Jemmasin pöksyt toistaiseksi kaapin perälle siltä varalta, että vaikka lihoisin loppuraskaudesta hieman, mutta luultavasti vien ne kierrätykseen viimeistään vauvan synnyttyä. Onneksi rahaa ei sentään mennyt paljoa hukkaan ja toivon mukaan joku toinen saa niistä vielä hyvät ja uudenveroiset housut itselleen. Tästedes en kuitenkaan osta mitään sovittamatta, varsinkaan housuja. Lidlin halvat hinnat ovat houkuttelevia, mutta sovittamismahdollisuuden puuttuminen on kyllä iso miinus. Pitää siis jatkossa tyytyä kirpputorien valikoimaan edullisia löytöjä metsästäessä.

Kuvituksena H&M:n ja Mamaliciousin verkkokaupoista löytyneitä kuvia vaatteista, joita olen hankkinut. Mamaliciousin paidan ostin kirpputorilta, joten löysin netistä ainoastaan erivärisen esimerkkikuvan. Oma paitani ei ole siniharmaa, vaan haalean vihreä valkoisilla raidoilla.

Hyvää syntymäpäivää minä

Olen nyt 22-vuotias.

En ole koskaan ollut kova juhlimaan syntymäpäiviä tai muitakaan juhlapyhiä. Mikään suuri merkkitapahtuma ikänumeron vaihtuminen seuraavaan ei siis ollut, mutta onhan se silti aina ihan kiva päivä. Kävimme synttäreiden kunniaksi vanhempieni luona syömässä. Tarjolla oli tietysti lemppariani, isän tekemää lohta. Iltapalaksi söimme miehen kanssa kinkku-juustocroissantit ja valkosuklaata leffaa yhdessä katsellen.

Synttäreihin kytkeytyi myös kiva vauva-aiheinen juttu. Julkistimme nimittäin raskauden ensimmäistä kertaa sosiaalisessa mediassa syntymäpäivänäni. Ensimmäisen ultran jälkeen en aiemmista ajatuksistani huolimatta vielä halunnut tehdä vauvasta somepäivitystä, joten sain idean vasta näin rakenneultran jälkeen tehtävästä, synttäreihin liittyvästä päivityksestä. Vauvan 22. raskausviikko osui sopivasti omien 22-vuotissynttäreideni tienoolle, joten sain yhdistettyä nämä kaksi hauskasti päivityksen tekstiin. Vaikka tieto raskaudesta ei tässä kohtaa ole enää uutinen tai yllätys kenellekään muulle kuin hyvänpäiväntutuille tyyliä vanhat koulukaverit ja osa seurakuntaväkeä, on mukavaa, että asia on nyt virallistettu.

Vaikka kuluvat vuodet ja ikä tuntuu lisääntyvän mittarissa nopeasti, samalla välillä tuntuu oudolta ajatella, että olen vasta 22-vuotias. Elän monella tapaa aika erilaista elämää kuin ikäiseni, joten välillä olo on elämäntilanteellisesti enemmän kolme- kuin parikymppinen. Olen naimisissa, minulle on tulossa ensimmäinen lapsi, pidän rauhallisesta elämänmenosta ja koti-illoista. Kun tapaan ystäviä, pelaamme lautapelejä tai käymme kahvilla. Vaikka opiskelen muiden ikäisteni tavoin, en käy opiskelijariennoissa tai vietä vauhdikasta elämää kavereiden kanssa. Lähivuosien haaveisiini kuuluvat matkustelun ja vapauden sijaan perhe-elämä ja omakotitalo.

Onneksi minulla kuitenkin on ympärilläni aika paljon ihmisiä, jotka viettävät iästään huolimatta samanlaista elämää kuin minäkin. Seurakuntaystävistä suurin osa on naimisissa ja kaksi raskaana. Eroon oman ikäluokan valtavirran ja oman itsen välillä havahtuu lähinnä opiskelijapiireissä ja neuvolan odotusaulassa. Pääasia on kuitenkin onneksi se, että itse olen aivan supertyytyväinen elämääni enkä kaipaa mitään niistä "nuoruuteen kuuluvista" asioista, joita minulla ei ole. Ihan sama, jos se on jonkun mielestä outoa tai tylsää.

Kun aherrukseen uppoaa

Tällä viikolla on ollut monta tosi ihanaa ja kivaa juttua. Vauvan rakenneultra, sukupuolen selviäminen ja neuvolakäynti. Häikäisevä aurinko, kevään tuntu ja tarpeettomaksi käyneet lisävaatekerrokset. Sairastamisen jälkeen palautunut puhekyky, perheiden kanssa vietetty aika, kavereiden kanssa sovitut tapaamiset. Huomaan, että kandiin liittyvä stressinpoikanen on silti saanut minut tiukkaan otteeseensa. Täytin tiistaina kalenteriini deadlinet ja merkinnät huhtikuun lopulle saakka ja tajusin, että minulla on ihan oikeasti hommaa. Vaikka yksi aiempi kurssi päättyi, siitä vapautuva aika ei riitä tarjoamaan kandin aktiivisen kirjoittamisen vaadittua kapasiteettia. Kirjoittaminen ja analyysissa tarvittava ajatusten prosessointi kuormittavat. Huolellista jäsentelyä  ei pysty puristamaan väkipakolla vartissa kasaan tai syväluotaavaa ja akateemista tekstiä huijaamaan oikoreittiä pitkin kulkemalla.

Sairastaessani jouduin kieltäytymään useammasta työvuorotarjouksesta, ja nyt minulla ei vain ole luentojen vähyydestä huolimatta aikaa mennä. Tiedän, että on ihan normijuttu joutua välillä kieltäytymään - olen kuitenkin päätoimisesti opiskelija, ja he tietävät sen. Silti vähän harmittaa. Olen ollut maaliskuussa töissä vain yhden päivän. Jotenkin pelkään, että jos kieltäydyn liian usein, minua ei enää pyydetä. Myös raha tulisi tarpeeseen. Viihdyn aidosti päiväkodissa ja se on ehdottomasti kivointa työtä, mitä olen tähän mennessä tehnyt. En silti halua ja pysty priorisoimaan töitä kovin korkealle. Töihin meno tarkoittaa aina kahdeksaa tuntia menetettyä opiskeluaikaa. En myöskään enää vilkkaan ja vauhdikkaan päiväkotipäivän päätteeksi iltaisin kykene keräämään voimia opintojen tekemiseen, vaan minun on pakko levätä.

Mukaviakin aktiviteetteja on pakko rajata, koska ne ovat pois opiskelusta. Miehen vapaapäivät koulusta ovat kivoja, mutta huomaan, etten saa läheskään yhtä paljon aikaiseksi kuin yksin kotona ollessani. Kandin teko on niin intensiivistä, että lyhytkin työskentelypätkä saa aivot tööttäämään ja väsymyksen hiipimään kehoon. Onneksi on sauna. Ja kalenteri, johon aikatauluttaa to do -listaa ja yrittää saada mielenrauhaa sitä noudattamalla. Ja YouTube ja Instagram, joilla tarvittaessa nollata aivot.

Hän on...

Rakenneultrassa meille selvisi vihdoin, odotammeko pientä tyttöä vai poikaa. Tarkemman kuvauksen itse ultrasta voi lukea tästä postauksesta ja syyt siihen, että ylipäätään kysyimme sukupuolta, täältä.

Jo joskus seurusteluaikoina kivoja lapsen nimiä miehen kanssa pallotellessamme totesimme puoliksi vitsillä, että lapsia tulee sitten kolme: ensin poika, sitten tyttö ja sitten vielä poika. Ajatus esikoispojasta olikin takaraivossani jo ennen, kuin edes olin raskaana, ja sama olo vahvistui alkuraskaudessa. Myös melkein kaikki muut lähipiirin ihmiset veikkasivat poikaa. Äidilläni ja siskollani oli molemmilla poikafiilis. Miehen veli piti niin ikään itsestäänselvänä, että kyseessä on poika, ja ainoastaan siskoni mies arveli vauvaa tytöksi. Mies itse ei kuitenkaan ennen sukupuolen selviämistä esittänyt mitään veikkauksia vauvan sukupuolesta, vaan oli järkevänä sitä mieltä, että eihän sitä voi mistään tietää. Niin kuin ei toki voikaan, mutta ilmeisesti tyttö- tai poikaolot ovat silti odottavilla äideillä ja myös lähipiirissä tosi yleisiä. Alkuraskaus kului siis varsin vakaalla poikaveikkauksella.

Kun näin vauvan ensimmäistä kertaa np-ultrassa, mieleeni välähti heti ajatus voihan se olla tyttökin. Söpössä 3D-ultrakuvassa vauva näytti kuitenkin mielestäni pojalta (ihan kasvonpiirteiden, asennon ja fiiliksen perusteella siis - nubia ei noin aikaisilla viikoilla olisi voinut arvailla, enkä olisi edes halunnut kuulla mitään epämääräisiä veikkauksia ennen, kuin arvio olisi oikeasti aika varma). Joitakin viikkoja ennen rakenneultraa, mahan kasvaessa ja ensimmäisten potkujen tuntuessa, aloin silti taas ajatella enemmän tytön mahdollisuutta. Huomasin jopa välillä miettiväni vauvaa tyttönä, vaikka olin alussa ollut niin vahvalla poikaoletuksella. En tiedä, vaikuttiko asiaan alitajuisesti se, että  sain tietää molempien raskaana olevien kavereideni odottavan tyttöä. Ota nyt näistä mielenliikkeistä ja tuntemuksista ylipäätäänkään selvää.

Ultraan mennessä olin joka tapauksessa aika sekaisin arvailuineni. Minulla oli sellainen olo, että yllättyisin ja olisin vähän häkeltynyt kummasta tahansa tuloksesta. Vauvan rakenteita läpi käytäessä päässäni pyöri, että kaipa se poika kuitenkin on. Kun tuli aika kysyä asiasta ultraajalta, hän totesi, että...

Meille tulee tyttö! Olen samaan aikaan yllättynyt ja toisaalta en yhtään. Ihana pieni prinsessa. Olemme hänestä niin iloisia! Ja aika hauskaa, miten fiilikseni kääntyi alun poikavarmuudesta tyttöoloon juuri muutamia viikkoja ennen ultraa, ehkä suunnilleen siinä vaiheessa, kun aloin tuntea vauvan liikkeitä. Tieto sukupuolesta konkretisoi kyllä ajatusta vauvasta saman tien. Nyt voimme alkaa valmistautua meidän pienen tyttäremme tuloon.

Raskausviikot 19-21: Rakenneultrassa

Näin ne viikot vain sujahtavat! Nyt mennään jo yli puolenvälin, ja raskaus on muuttunut paljon konkreettisemmaksi. Olen alkanut tuntea vauvan liikkeitä. Toki en vieläkään voi olla aivan sataprosenttisen varma, että kyse on mahassani asuvan minityypin puuhista, mutta nyt tönäisyt ja tuntemukset ovat kuitenkin sen verran selkeitä, että ihmettelisin todella, jos ne kaikki tosiaan johtuisivat suoliston toiminnasta. Liikkeiden tunteminen on tuonut vauvaa aimo annoksen lähemmäs ja osaksi arkea. Odotan innolla, että liikkeet olisivat niin vahvoja, että mieskin voisi ne tuntea. Vaikka minua pidemmällä raskaana olevan ystäväni kertomusten perusteella tiedän kyllä, ettei se jatkuva potkiminen ja möyrintä välttämättä ole mitään herkkua sekään...

Näiden kolmen viikon aikana en ole tainnut ostaa vauvalle muita vaatteita kuin kahdenkymmenen sentin bodyn kirpparilta - hinta oli niin halpa ja tuote priimakunnossa, että olisi ollut hölmöä kieltäytyä. Muutoin ultran ja sukupuolen selviämisen läheisyys ovat kuitenkin saaneet minut malttamaan mieleni. Kun on tiennyt, ettei tarvitse odottaa kauaa, on ollut kivempi himmailla hankintoja siihen asti, kunnes voi vapaasti hankkia sukupuolta ilmentäviä vaatteita. Vauvan sijaan olenkin keskittynyt omiin vaatteisiini. Mahan alettua toden teolla näkyä olen havahtunut omien kuteideni alati kutistuvaan kokoelmaan. Kirjoitan piakkoin oman postauksen raskausvaatteista, tekemistäni hankinnoista sekä pukeutumisesta mahan kanssa.

Ylipäätään viime viikkojen aikana olen vihdoin tuntenut olevani "kunnolla raskaana". Maha tuntuu kasvaneen ihan hurjasti, eikä tuntematonkaan enää sekoita raskautta turvotukseen tai pömppikseen. Tuntuu aika hullulta ajatella, että olen nyt ylittänyt raskauden puolivälin. Toisaalta raskausaika tuntuu kestäneen tosi kauan ja ajatus siitä, että beibin saapumiseen on vielä toinen samanmoinen ajanjakso, tuntuu pitkältä. Toisaalta taas on ihan käsittämätöntä, että olen tosiaan jo puolivälissä ja vasta nyt koen, että ihan oikeasti olen raskaana. Toki alkuraskaudessakin oli omat selvät oireensa, mutten varsinaisesti kokenut olevani raskaana oksentaessani vessanpönttöön tai yökätessäni jääkaapille. Vaikka oireet tietysti muistuttivat vauvan olemassaolosta, koin oloni enemmänkin vain sairaaksi kuin raskaana olevaksi. Maha ja liikkeet ovat minulle paljon konkreettisempi, nimenomaan raskautta implikoiva tekijä.

Eilinen rakenneultra tuli oikeastaan jopa vähän puskista, koska innokkaan odottamisen sijaan olin koko edellisviikon kotona kipeänä. Ylimääräistä energiaa asian fiilistelyyn tai jännäämiseen ei siis oikein ollut - lähinnä vain toivoin, että olisimme molemmat terveinä ja ylipäätään pääsisimme tiistain ultraan sekä torstain neuvolakäynnille. Vaikken ehtinyt pahemmin jännittää etukäteen, aamulla äitiysultraan ajaessa olin silti tosi innoissani. Kumpikohan hän mahtaa olla? Kai hänellä on edelleen kaikki hyvin? Sukupuoli oli rakenneultraan mennessä mielessäni ehdottomasti päällimmäisenä, vaikka terveydellisillä seikoilla on tietenkin oikeasti paljon enemmän väliä. Np-ultran jälkeen en kuitenkaan ole enää stressannut keskenmenoa tai kasvuhäiriöitä. Selväähän on, että aina voi jotain ilmetä tai tapahtua, mutta olen onneksi päässyt kauhukuvien aktiivisesta miettimisestä eroon. En koe, että siitä olisi mitään hyötyä, joten elän mieluummin oletuksella, että vauvalla on kaikki hyvin.

Vähemmän tyylikkään np-ultrasta myöhästymisen jälkeen olimme tällä kertaa todella ajoissa liikkeellä. Ultraaja oli sama kuin viime kerrallakin, mutta tällä kertaa mukana oli myös opiskelija.  Kaikki vauvan ruumiinosat käytiin huolellisesti läpi, ja ultraus kesti paljon kauemmin kuin viime kerralla. Lopuksi opiskelijakin vielä kokeili ultrata. Kaikki oli kuitenkin vauvalla oikein hyvin! Hassua ajatella, miten paljon hän on kasvanut sitten np-ultran. Kasvoja emme päässeet näkemään kovin tarkasti, koska epeli piilotteli pääasiassa käsiensä takana, mutta muutoin saimme kyllä perusteellisen katsauksen tulokkaaseen. Ja selvisihän se sukupuolikin - jee! Paljastan sen kuitenkin vasta seuraavassa postauksessa, joten pysykäähän kuulolla ;)

Minä oppijana

Erilaisista oppimistyyleistä puhutaan aika usein opiskelun yhteydessä: yhdelle tieto jää parhaiten muistiin lukemalla, toiselle kirjoittamalla, kolmas kuuntelee huolella opettajaa ja neljäs haluaa tehdä ja kokeilla itse. Minulle oma oppimistyyli on aina ollut aika selvä. Miehen aloitettua opiskelut on kuitenkin ollut hauska huomata, miten erityyppisiä opiskelijoita olemme. Sen myötä olenkin pohtinut teemaa aiempaa enemmän, ja tänään ajattelin jakaa hieman ajatuksiani aiheesta.

Olen aina ollut hyvä koulussa ja oppinut nopeasti. Olin kyllä myös tunnollinen oppilas ja valmistauduin kokeisiin, mutta mitään suuria ponnisteluja tai pänttäämistä kouluarvosanojen kympissä pitäminen ei minulta vaatinut. Koulussa käytetyt oppimismenetelmät vain istuivat minulle kuin nenä päähän, koska muistan lähes kaiken lukemani vaivatta. Ala-asteen matematiikan tunneilla sain yleensä tehtävät ensimmäisenä valmiiksi ja lukiossa reaaliaineet olivat suosikkejani. Yläkoulun kemian tunneilla tehdyistä kokeista en sen sijaan innostunut, vaikka ne olivat luokkakavereiden lemppareita. Tuntui ajan tuhlaukselta opetella jokin simppeli kemiallinen kaava sähläämällä vartti kaasupolttimen ja mittalasin kanssa, kun yhtä hyvin asian olisi voinut lukea parissa minuutissa kirjasta. Siten se olisi myös jäänyt mieleeni selkeämmin.

Olen aina lukenut todella paljon, joten osittain lukumuistini on varmasti harjaantunut lapsena kirjojen äärellä vietettyjen hetkien ansiosta. Hahmotan lukemani kokonaisuuksina: esimerkiksi tenttikirjasta muistan eri luvut omina otsikkoinaan, joista haarautuu aina lisää ja tarkempaa tietoa. Erityisesti tekstien rakenteen ja päänsisäisten listausten tekeminen auttaa minua muistamaan, mitä kirjassa sanottiin. Käytän myös muistiinpanoja oppimisen tukena. Yliopistossa tapanani on ollut lukea tenttimateriaali kerran läpi muistiinpanoja tehden, ja sitten kerrata asiat pariin kertaan muistiinpanoista joka kerralla muistiinpanoja lyhentäen ja tiivistäen.

Yliopiston pääsykokeita varten luin pääsykoekirjan läpi kolmesti. Koen, että sillä lukemisella kaikki olennainen jäi mieleeni, eikä kymmenenkään lisälukemiskertaa olisi tuonut enää muuta kuin turhautuneen fiiliksen. Toki joillain aloilla pääsykoemateriaali täytyy muistaa aivan sanasta sanaan ulkoa, ja sellaiseen omani kaltainen valmistautuminen ei olisi riittänyt (eikä meikäläisen hermotkaan sen puoleen). Kerran pitkällä automatkalla testasimme huvikseen miehen kanssa, minkä verran minulle oli jäänyt yhdellä lukukerralla mieleen hänen koulutehtävästään. En ollut edes yrittänyt painaa tekstiä mieleeni, koska tarkoitus oli ainoastaan oikolukea ja korjata rakenteellisia seikkoja. Silti muistin kokonaisuuden varsin tarkasti, vaikka yksityiskohdat ja numerot eivät mieleeni olleetkaan jääneet.

Uskon, että hyvä luetun ymmärtämiseni on auttanut minua huomattavasti opinnoissa jopa sellaisilla alueilla, jotka eivät edes oikeastaan liity lukemiseen. Esimerkiksi vieraskielisestä puheesta selvän saaminen ei varsinaisesti ole normielämässä vahvuuteni, mutta ylioppilaskirjoituksissa sain silti varsin hyvät pisteet kuullunymmärtämisen kokeista sekä englannissa että ranskassa. Yo-kirjoituksissahan kuullunymmärtämistä mitataan pääasiassa monivalintakysymyksillä, jotka ovat tarkkuudessaan ja mutkikkuudessaan usein ihan oma taiteenlajinsa. Vaikka saisi loistavasti selvää nauhan puheesta, täytyy lisäksi ymmärtää, mitä vastausvaihtoehdot merkitsevät aivan tarkalleen, jotta osaa ympyröidä oikean vaihtoehdon. Minulle tällainen testaamisen tapa sopi todella hyvin. Toki pelkällä luetunymmärtämisellä kokeista ei olisi voinut päästä läpi, eli kyllä minunkin täytyi myös ymmärtää nauhan puhe, mutta monivalintakysymysten hallitsemisesta oli silti paljon etua. Sama koskee matematiikan sanallisia tehtäviä.

Sitten on taas muita osa-alueita, joilla muistini ei toimi lainkaan. Esimerkiksi karttoja ja reittejä en opi millään, en sitten mitenkään. En hahmota ympäristöä karttamaisesti tai yhtenäisenä kokonaisuutena, vaan vaikka kulkisin samaa reittiä lukemattomia kertoja bussilla, en välttämättä osaisi perille kävellen. Mieleeni jäävät vain tietyt yksityiskohdat ja selvästi erottuvat paikat. Osaan siis ehkä sanoa, että matkalla on silta ja kauppa, mutta sitä, mitä niiden välistä löytyy tai mihin suuntaan mistäkin kohtaa pitäisi kääntyä, en hahmota ollenkaan. Myöskään käytännön asioiden oppiminen tekemällä ei ole vahvuuteni. Kaupassa kesätöissä ollessani tein epätoivoisesti kännykkään muistiota niistä sadasta ja yhdestä pienestä käytännön asiasta, jotka vaikkapa kaupan siivouksesta tai Veikkauskoneen käytöstä piti muistaa. Jos mies näyttää minulle jonkin kikan kuvankäsittelyohjelmalla, muistan sen kyllä sen aikaa, kun käytän sitä, mutta viikon kuluttua olen autuaasti unohtanut, mistä valikosta toiminto löytyikään.

On huvittavaa, miten täydelliset vastakohdat minä ja puolisoni muistin suhteen olemme. Hän nauttii opinnoistaan, joissa asiat harjoitellaan lähinnä tehtävien ja käytännön ongelmanratkaisun kautta, on motivoitunut ja menestyy hyvin. Minulle taas esseiden kirjoittaminen ja lukeminen sopii paljon paremmin, ja miehen alan kaltainen tietous valuisi varmaan päästäni ulos saman tien. Vastaavasti hän ei aina ymmärrä, mitä erikoisesti muotoillulla tenttikysymyksellä haetaan takaa ja huokaa syvään, jos kurssi sisältää lukemista tai kirjoittamista. Hän hahmottaa uudet reitit ensiyrittämällä eikä voi käsittää, kuinka en muista oikeaa risteystä vielä kymmenennelläkään kerralla. Toisaalta, ehkä ihan hyvä näin. Minä oikoluen hänen esseensä ja hän pitää huolen, etten minä eksy. Sopii toivoa, että vauva perii molemmilta ne muistin parhaat puolet - muuten lopputuloksena saattaa olla aikamoinen katastrofi, haha!

Postauksen kuvat ovat Pixabaysta. Jaloista aikeistani huolimatta en totisesti tervehtynyt vielä alkuviikosta, vaan täällä me pidämme miehen kanssa sairastupaa edelleen. Onneksi kirjoittaminen sujuu jotenkuten kipeänäkin, vaikka kuvaamiseen en jaksanutkaan panostaa.

Millaista on olla introvertti

Niin kauan, kun olen ylipäätään tiennyt ekstrovertin ja introvertin käsitteistä, minulle on ollut päivänselvää, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Saan energiaa yksinolosta ja omasta ajasta, ja aikataulutan hyvin harvoin vapaa-aikaani. Jos päiviin ei jää vähintään muutamaa tuntia ihan vain rauhallista kotona oleilua, stressaannun nopeasti. Jo alakoulussa minua välillä ahdisti, kun eräs ystävä ehdotteli jatkuvasti koulunjälkeisiä kyläilyitä. Hänen kanssaan oli toki mukavaa, mutta enemmän olisin kaivannut koti-iltoja ihan vain omassa rauhassani. Onneksi jo se, että meillä kummallakin oli runsaasti harrastuksia, rajoitti hieman tapaamisia ja sain nauttia myös yksinolosta. Parasta oli vain lukea kirjoja, joita kannoin kotiin kirjastosta säkkikaupalla, surffailla netissä tai hengailla muuten kotosalla.

Introverttiyteni aiheuttaa ehkä vieläkin välillä hankalia tilanteita, jos toinen ihminen on persoonalliselta orientoitumiseltaan kovin erilainen. Kyse ei ole siitä, etten pitäisi jostakusta henkilöstä, vaikken olisikaan kovin usein yhteydessä tai innostuisi jatkuvista tapaamisista.  Olen totta kai kiitollinen ja iloinen ystävistäni ja he ovat minulle tärkeitä. Suurta oman tilan tarvetta on vaikeaa selittää ihmiselle, jonka arki ja elämäntapa ovat tyystin erilaisia kuin omani.

Parasta on kuitenkin parhaan ystäväni seura, koska hänen kanssaan olemme tässäkin asiassa niin samoilla linjoilla: kaipaamme kumpikin runsaasti omaa aikaa, eikä toisen tapaaminen ole ikinä velvollisuus. Sen sijaan olemme hänen kanssaan niin samalla aaltopituudella ja meillä on niin mukavaa yhdessä, että haluan tavata häntä omalla mittapuullani usein. Nyt, kun asumme taas samalla paikkakunnalla, näemme keskimäärin joka toinen viikko. Vaikka olen huono pitämään yhteyttä ystäviini, hänen kanssaan yhteydenpito on tasapuolista. Pystymme jakamaan sekä arjen kuulumiset että syvällisimmät pohdinnat. Viimeisen puolen vuoden aikana olenkin nähnyt kavereita varmaan enemmän kuin kolmeen aiempaan vuoteen, lähinnä parhaan ystäväni seuran ansiosta.

Hyvin harvoin varsinaisesti teemme mitään yhdessä: tapaamme useimmiten keskustassa, missä vain kahvittelemme ja kiertelemme kirppareita höpötellen kaikesta mahdollisesta. Ylipäätään en oikeastaan kaipaa kaverisuhteita, jotka perustuisivat yhdessä hengailuun tai puuhasteluun - sellaista teen mieluiten yksin tai mieheni kanssa. Parasta on nimenomaan keskustelu. Toki minulla on myös hengailuasteen kavereita, ja esimerkiksi lautapelien pelaaminen on aktiviteetti, jossa isompi porukka on kiva juttu ja oikeastaan välttämättömyys. Kevyemmistä kaverisuhteista en kuitenkaan ehkä koe saavani samalla tavalla henkistä virkistystä kuin syvemmästä ystävyydestä. Minun on vaikea olla sataprosenttisesti oma itseni ja rentoutua muiden kuin todella läheisten ihmisten seurassa, ja mukavankin oudomman tyypin kanssa olo on helposti aina vähän jännittynyt.

Vaikka jokin sosiaalinen tilanne olisi tosi kiva ja viihtyisin mainiosti, kaipaan aina aktiviteettien vastapainoksi omaa aikaa. Ajatus siitä, että kunnon akkujen lataus tapahtuisi jossakin harrastuksessa tai kaveriseurassa, on minulle hyvin vieras. Ihmisiä ja kodin ulkopuolista tekemistä toki kaipaa ja tarvitsee pelkän kotioleilun vastapainoksi, mutta lopulta koti ja oma rauha tulee aina olemaan se, minkä varaan arkeni keskittyy.

Kuulumisia viime päiviltä

Perjantain olin töissä päiväkodissa. Yleensä olen sijaistanut isompien lasten ryhmässä, mutta tällä kertaa olin pitkästä aikaa pienimpien puolella. Se oli mukavaa ja aika erilaistakin: parin vuoden ikäero on päiväkoti-ikäisillä tosi suuri, kun pienimmistä harva puhuu vielä kovinkaan paljon ja esimerkiksi leikit ovat hyvin erityyppisiä kuin isommilla lapsilla. Mutta lapset ovat kyllä aivan ihania. Olen huomannut, että mieleeni hiipii päiväkodissa ollessa usein ajatus siitä, millainen meidän pienemme tulee olemaan vaikkapa kolmen vuoden päästä. Aika menee niin nopeasti, että ihan silmänräpäyksessä tämä vielä toistaiseksi mahassani asusteleva rakas varmaan jo muovailee muovailuvahalla ja taapertaa lapio kourassa pihalla hiekkalaatikkoa tutkimaan.

Lauantaina olikin sitten puuhakkaampi päivä. Minulla oli vähän flunssainen olo, joten rentouduin kotosalla sillä välin, kun mies kävi pelaamassa sählyä kaveriporukalla ja koira leikki miehen perheen luona. Poikien palattua kotiin lähdimme minun vanhempieni luokse. Vanhempien koiranpentu täytti vuoden, ja vanhemmat olivat järjestäneet pienet synttärikemut hauvalle. Edellisellä koirallamme oli sama syntymäpäivä kuin äidilläni, ja äiti järjesti tuolloin omat nelikymppisensä humoristisesti ikään kuin koiran yksivuotiskekkereiden varjolla. Pitihän uuden hauvankin saada omat juhlat, joten paikalle oli perheenjäsenten lisäksi kutsuttu muutama vanhempieni ystäväpariskunta. Tarjoiluissa oli huomioitu hauskasti koiran suosikkiruoat: esimerkiksi alkumaljaksi tarjolla oli piimäpohjaan tehtyä marjasmoothieta, koska piimä on koiran suosikkijuoma. Lahjojen lisäksi hauva sai nauttia mm. kananmunasta, jauhelihasta ja raejuustosta askarrellusta synttärikakusta. Vaikea uskoa, että se alkukesästä saapunut pehmopallero on jo vuoden ikäinen.

Lauantai-iltana menimme käymään pitkästä aikaa seurakunnan nuortenillassa. Tällä kertaa emme kuitenkaan suunnanneet kotikirkkoomme, vaan erääseen toiseen seurakuntaan. Olemme käyneet jo kerran aiemminkin katsastamassa, millaista toimintaa tämä toinen seurakunta tarjoaa, mutta jonkin verran meno oli ehtinyt parissa vuodessa myös muuttua. Ilta oli oikein hyvä, ja menemme varmaan joskus uudestaankin. Omassa kotiseurakunnassamme nuortenillat on suunnattu hieman nuoremmille, ja lisäksi ajankohta menee joka viikko ikävästi päällekkäin toisen menomme kanssa. Nämä lauantai-illan nuorten kokoontumiset sopivat siis kalenteriimme paremmin. Yleisesti ottaen viihdyn kotiseurakunnassamme loistavasti enkä koe tarvetta etsiä uutta hengellistä kotia, mutta erilaisissa tilaisuuksissa käyminen kyllä virkistää silti mukavasti.

Sunnuntaiksi flunssani yltyi oikein kunnon räkätaudiksi ja kurkkukivuksi. Koko päivä vierähti kotona, enkä jaksanut lähteä edes miehen mukaan koiraa ulkoiluttamaan. Kouluhommat jäivät retuperälle, kun en jaksanut mitään Simssin peluuta haastavampaa aivoaktiviteettia. Maanantaina sain onneksi jo vähän naputeltua kandia eteenpäin. Työpaperien palautus oli tänäaamuna, joten ihan täysin toimettomaksi en halunnut heittäytyä. Tietokoneen ääressä naputtelu ja lähdekirjallisuuden selailu ei onneksi rasita samalla tavalla kuin yliopistolle raahautuminen ja luennoilla istuminen. Toivon, että iltaa kohden olisin jo kunnolla terve - kirpparikierros miehen kanssa houkuttelee, ja huomiselle olen sopinut tapaamisen ystäväni kanssa. Eiköhän tämä tästä!

Vauvan sukupuolen selvittäminen

Meillä on reilun viikon päästä aika rakenneultraan, jossa tyypillisesti tarjoutuu ensimmäistä kertaa mahdollisuus saada tietää, onko vauva tyttö vai poika. Kaikki eivät sitä kuitenkaan syystä tai toisesta kysy. Minulle on ollut alusta asti ihan selvää, että haluan selvittää sukupuolen. Raskausaika on niin pitkä ja tulokkaan odottaminen tällaiselle kärsimättömälle sielulle  niin vaikeaa, että on ihanaa saada tietää pienestä jotain uutta jo näin "matkan varrella". Vaikka kumpi tahansa olisi ihan yhtä toivottu enkä osaa toivoa kumpaakaan lopputulosta, sukupuolella kuitenkin on meille merkitystä.

Varsinkin alkuraskaudessa mies oli vahvasti sitä mieltä, että sukupuoli saisi pysyä yllätyksenä syntymään saakka. Ajatus leffatyylisestä "se on tyttö/poika!" -hetkestä kuulosti hänestä kivalta. Nyt hän on kuitenkin suostunut ihan hyvillä mielin siihen, että asia selviää jo ultrassa. Minulle sukupuolen kuuleminen on sen verran tärkeää, ja koen tiedon helpottavan mielikuvien luomista vauvasta. Vaikka jännitysmomentti synnytyksessä voisi toki olla ihan hauska, itse koen, että syntymässä itsessään on jo niin iso tunnemyllerrys käynnissä, ettei etukäteen tiedetty sukupuoli vie siitä mitään pois. Sen sijaan raskausajan ajoittaiseen pitkäpiimäisyyteen edes joku lisäinfo vauvasta tuo paljon iloa.

Tieto sukupuolesta helpottaa myös vaatteiden ja muiden hankintojen tekoa. Vaikka pidän aika neutraaleista vauvanvaatteista ja suosikkivärejäni ovat vaaleansininen ja -vihreä, sukupuoli kuitenkin ohjaa valintoja jonkin verran. Olen toki ostanut paljon vaatetta jo tähänkin mennessä - oikeastaan paljon enemmän, kuin mitä etukäteen olisin olettanut - mutta nyt olen joutunut jättämään selkeän sukupuolitetut vaatteet kirpparipöytiin. Poikavauvan kohdalla sukupuolella ei olisi vaatteiden kannalta niin väliä, koska omaa silmääni miellyttävät neutraalit sävyt ovat usein kuitenkin enemmän poikatyylisiä. Siltä varalta, että lapsi on tyttö, haluaisin kuitenkin hankkia edes jotain vaaleanpunaista ja hempeää, vaikka pinkki mekkotyyli ei meikäläiseen purekaan.

Toki on aina mahdollista, että vauva ristii jalkansa eikä sukupuolta yrityksistä huolimatta näy. Pakko sanoa, että siinä tilanteessa olisin kyllä aika pettynyt. Sukupuolta on tullut kuitenkin arvuuteltua paljon, ja vaikka asia toki selviää ajallaan ihan varmasti, olisi se mukava kuulla jo nyt. Täytyy siis vain odotella ensi viikon tiistaita ja toivoa parasta!

Ihana valkosuklaa-pannacotta ja herkkulakon päätös

Vietimme helmikuun ilman mitään makeita herkkuja tai suolaisia snackseja. Nyt maaliskuussa olemme palailleet vähitellen normaaliin arkeen. Yritämme edelleen välttää sokeriövereitä, ja teen kanssa voi vallan mainiosti syödä välillä mandariinia eikä karkkia, mutta olemme myös kuluneen viikon aikana nautiskelleet tilaisuuden tarjoutuessa. Sukulaisvisiitillämme tilasin ravintolasta maailman parasta juustokakkua marjoilla, ja tiistaina miehen äiti latoi kahvipöytään laskiaisen kunniaksi hillolla ja kermavaahdolla höystettyjä pullia. Suklaata on myös tullut maisteltua pari palaa joinain päivinä.

Kaapissa odottaa edelleen sekalainen valikoima tammikuulta peräisin olevia karkkeja, mutta niitä ei ole tehnyt juurikaan mieli. Sen sijaan huomasin helmikuun aikana himoitsevani herkkuja, joita emme normaalisti juuri koskaan edes syö: lapsuuden suosikkia Jacky-vanukasta sekä mässyn sijaan itse valmistettuja, vähemmän prosessoituja jälkiruokia, kuten vohveleita, pannacottaa ja mustikkapiirakkaa. Kauppareissulta mukaan tarttuikin pari Jackya, ja eilenaamuna popsittu pehmeän kinuskinen vanukas vei kyllä totisesti kielen mennessään. Saa nähdä, uppoaako klassinen maitosuklaa yhtä hyvin.

Herkkulakko (ja ehkä myös edellisviikon vähäinen kokkaaminen, kun reissatessa ja lomaillessa tuli syötyä lähinnä ulkona) sai minussa pienen leivonta- ja jälkiruokakokkailukärpäsen heräämään. Siispä valmiiden vanukkaiden lisäksi ostin ainekset valkosuklaa-pannacottaan. Olen jostain syystä aina ajatellut, että pannacottan valmistus on tosi vaikeaa, koska olen syönyt sitä ainoastaan ravintoloissa. Reseptejä selaamalla selvisi, että eihän se nyt niin haastavaa olekaan. Kermaa, luonnonjogurttia, valkosuklaata, liivatetta ja ripaus sokeria, eikä edes montaa työvaihetta. Käytin tätä ohjetta itse pannacottaan, mutta reseptissä ehdotetun itsetehdyn vadelmahillon sijaan menin sieltä, missä aita on matalin ja lapoin vain nokareen valmista mansikkahilloa jokaisen annoksen päälle. Yksi kokeilemisen arvoinen idea voisi kyllä olla myös tämän juustokakkuohjeen mangokuorrutusta mukaileva päällinen jollain vauvansoseella. Ehkä sitten ensi kerralla?

Pannacotta onnistui tosi hyvin, eikä sen aktiiviseen valmistukseen kulunut kuin vartti. Tosin ohjeessa lupaillun kuuden annoksen sijaan reseptistä riitti mielestäni paremminkin neljään jälkiruokaan, eli jos aikoo kestitä isomman porukan, kannattaa ehkä suosiolla tehdä tupla-annos. Niin tai näin, suosittelen ihmeessä muitakin kokeilemaan, jos ette ole ikinä ennen tehneet pannacottaa! Helposti sitä ajattelee, että ainoa kokkausvaihtoehto pääruokien lisäksi olisi leipominen, mutta itse asiassa jälkiruoat voivat näköjään valmistua huomattavasti nopeammin ja näppärämmin. Ja olla ihan yhtä herkullisia. Liivatelehtiä jäi vielä reilusti kaappiin, joten saa nähdä, josko sitä seuraavaksi tekisi vaikka juustokakkua...

Reissuviikonloppu sukulaisten luokse

Viikonloppu vierähti tällä kertaa perusarjesta poikkeavissa tunnelmissa, sillä lähdimme puolisoni, vanhempieni, siskoni ja hänen miehensä kanssa isän sukulaisten luokse toiseen kaupunkiin. Koska reissuseuruetta oli mukana kuusi henkeä, ajoimme melkein kolmen tunnin matkan kahteen autoon jakautuneina. Lemmikitkin saivat tulla mukaan. Vanhempieni koira matkusti tyytyväisenä farmariautomme takatilassa meidän koiran kaverina.

Kun olin lapsi, vietimme isän veljen luona kaikki uudetvuodet, mutta viime vuosina en ole juurikaan nähnyt isän puolen sukua. Mieskin on tavannut heitä häiden ja ylioppilasjuhlieni lisäksi vain kerran, sinä kesänä kun aloimme seurustella. Vietimme silloin viikonlopun isän suvun mökillä. Silloin kuitenkaan kaikki tämänkertaiset henkilöt eivät olleet paikalla, joten mies pääsi tapaamaan myös monia hänelle aivan uusia ihmisiä. Esimerkiksi Irlannissa asuva serkkuni oli lapsensa kanssa käymässä Suomessa. Minäkään en ollut tavannut puolitoistavuotiasta taaperoa aikaisemmin.

Tällä kertaa emme menneet mökille, vaan majoituimme ja vietimme suurimman osan ajasta sedän luona. Lauantaina kävimme koko neljäntoista hengen sukulaisporukalla ravintolassa syömässä. Tilasin lohta ja aivan superherkullista juustokakkua, joka oli höystetty marjoilla ja lakkahillolla. Ravintolan jälkeen ajoimme mummoni luo ja haimme hänetkin viettämään iltaa sedän luokse. Mummo on mennyt viime vuosina todella huonoon kuntoon, ja hänen muistinsa ulottuu enää parin minuutin päähän. Välimatkasta johtuen en ole nähnyt häntä kovinkaan usein, joten mummon muistamattomuus tuli kyllä vähän yllätyksenä, vaikka tiesinkin, että hänen muistisairautensa on edennyt. Isoäiti tunnisti ainoastaan isäni ja hänen veljensä, ja keskustelu ei oikein enää ollut mahdollista, kun samat fraasit pyörivät ympyrää kolmesti viiden minuutin sisään. Toisaalta hän kyllä vaikutti ilahtuneelta seurasta, oli hyväntuulinen ja silitteli tyytyväisenä vanhempieni koiraa, joka hakeutui jatkuvasti mummon viereen rapsuteltavaksi.

Iltapalan jälkeen isä vei mummon takaisin kotiinsa. Lenkitimme vielä koirat, juttelimme jonkin aikaa keittiössä sukulaisten kanssa ja aloimme käydä yöpuulle. Perinteisesti olen aina ollut todella sikeäuninen, mutta tällä kertaa en saanut nukutuksi ollenkaan. Yövyimme miehen kanssa vuodesohvalla samassa huoneessa siskoni ja hänen miehensä kanssa. Menimme muita aiemmin nukkumaan, joten olohuoneesta kantautuneet äänet ja vieras vuode valvottivat. Pyörin hereillä todella kauan, ja nukkuessanikin lähinnä torkuin kevyesti heräillen vähän väliä. Ilmeisesti raskaus on vienyt jonkin verran unenlahjoistani mukanaan. Tästedes pitääkin ottaa aina vähintään oma tyyny mukaan yökyläreissuille. Onneksi minua herkkäunisempi mies oli sentään tajunnut ottaa korvatulpat mukaan, joten hän sai nukuttua ihan kohtalaisesti.

Sunnuntaina olo oli vähäisistä unista johtuen hieman nuupahtanut. Söimme aamiaista ja kävimme vielä pikaisesti mummon luona kylässä. Hän ei muistanut eilistä tapaamista eikä sitä, ketä olemme, mutta toisteli moneen kertaan, kuinka mukavaa on, että tulimme käymään. Vaikka sairaus on surullinen, ainakin siis ilahdutimme häntä sen aikaa, kun olimme paikalla. Lähdimme jo ajoissa ajamaan takaisin, koska ruokailu- ja koiranpissatuspysähdyksineen matka kesti monta tuntia. Vaikka sukulaisten isosta määrästä johtuen en ehtinyt jutella kunnolla läheskään kaikille, oli kiva edes piipahtaa tällä tavalla parin päivän verran sukuloimassa. Ja oli myös kiva mennä sunnuntai-iltana omaan sänkyyn nukkumaan ja kuitata pyöritty yö yli kahdeksan tunnin sikeillä unilla.

Maaliskuun haaste: irti puhelimesta

Tänä vuonna olemme mieheni kanssa tarttuneet joka kuukausi johonkin haasteeseen. Tammikuussa kävimme ahkerasti seurakunnassa ja helmikuussa emme syöneet ollenkaan herkkuja. Tässä kuussa vuorossa ovat ensimmäistä kertaa eriytetyt ja yksilölliset haasteet: minä luovun turhasta kännykällä roikkumisesta ja mies skarppaa kotitöiden kanssa.

Kotityöt ovat valuneet minun kontolleni vähän kuin huomaamatta. Koiraa lenkitämme tasapuolisesti ja ruokakaupassa käymme yhdessä, mutta ylivoimaisesti suurimman osan kokkauksesta ja lähes kaiken siivouksen hoidan minä. Siispä tiskien ja pyykkien valtijuus siirtyy maaliskuun ajaksi puolisoni harteille. Hän huolehtii, että vaatekaapista löytyy päällepantavaa ja keittiön laatikosta lusikoita. Minulta ovat pyykkitelineen virittely ja astioiden paikalleen nostelu maaliskuun ajaksi kielletty.

Minä sen sijaan rajoitan turhaa puhelimen ruudun tuijottamista. Mies huomauttelee siitä usein ja olen aina välillä yrittänytkin puolivillaisesti vähentää, mutta heikoin tuloksin. Ylivoimaisesti suurin osa kännykällä viettämästäni ajasta kuluu missäpä muuallakaan kuin somessa. Isoin aikasyöppö on Instagram, koska storyja putkahtelee sinne pitkin päivää ja tarjolla on siten lähes aina jotakin "uutta ja tosi tärkeää" katseltavaa. Instagramin jälkeen seuraavana listalta löytyy Facebook, jonka vauvaryhmien keskusteluissa riittää niin ikään selattavaa. Ja onhan puhelimessani tylsien hetkein varalta toki myös Ilta-Sanomat, Jodel, Pinterest ja kasa raskaussovelluksia... Puhumattakaan internet-yhteydestä ja blogipostauksista, jotka selaan usein saman tien julkaisemisen jälkeen kännykältä. Puhelimella tulee ihan huomaamatta vietettyä älyttömästi aikaa.

Maaliskuun ajaksi deletoinkin kaikki turhat hupisovellukset kännykästäni. Ainoastaan Raamattu, WhatsApp, Spotify, Evernote, sää, nettipankit, koiralenkkejä mittaava SportsTracker sekä kohtuudella annostellut raskaussovellukset saavat jäädä. Myös puhelimen kautta tapahtuva netin päämäärätön selailu on kielletty. Jonkin oikeasti tarpeellisen faktan saan toki googlata maaliskuussakin kännykältä, mutta surffailu tapahtuu kuukauden ajan ainoastaan tietokoneen välityksellä. Blogeissa ja somessa tulen niin ikään vierailemaan ainoastaan tietokoneen äärellä ollessani.

Mikään someton kuukausi ei siis ole kyseessä, vaan tavoitteena on nimenomaan vähentää kännykän näpräämistä. Suurin osa tiedostamatta tapahtuvasta luurin hapuilustahan on oikeasti ihan turhaa: ei sinne Facebookiin ole useinkaan edes ilmestynyt mitään uutta. Siksi kerran-pari päivässä tietokoneelta tapahtuva somen tsekkaus on paljon järkevämpää eikä pudota minua millään tapaa kärryiltä. Kannettavalle ei sentään tule kotona ollessakaan juostua aina, kun mikrossa pyörivää ruokaa täytyy odottaa puolta minuuttia kauemmin.

Saa nähdä, kuinka selviän! Minkä tahansa asian odottelu ilman kännykän selailua tulee varmasti tuntumaan oudolta. Istuivatko ihmiset tosiaan ennen vain paikallaan eteensä tuijottaen, kun luento ei ollut vielä alkanut tai bussi oli myöhässä? Ilmeisesti. Siihen meikäläisenkin pitää nyt tottua. Toivon, että kuukaudessa ehtisin omaksua uudenlaisen toimintatavan sen verran hyvin, ettei kännykkä eksyisi käteen yhtä usein kuin tähän asti maaliskuun päätyttyäkään. Palataan huhtikuussa asiaan tilanneraportin kera.