30. lokakuuta 2018

Uskonelämä on aaltoliikettä


Tiedän, että suhde Jumalaan on tärkeintä elämässä. Silti käytännön tasolla se jää helposti kakkoseksi (välillä kolmoseksi, neloseksi tai kahdeksikoksi), kun arki, opinnot, työt, parisuhde, harrastukset ja kaikki muu vie aikaa ja mielenkiintoa uskonelämään panostamiselta. Olen huomannut, että se, miten läheiseksi koen sen hetkisen suhteeni Jumalaan ja se, kuinka voimakkaasti usko on läsnä ajatuksissani ja tekemisissäni, noudattelee hyvin usein aaltomaista liikettä.

Kun elämässä on paljon kaikkea muuta meneillään, usko jää herkästi sivurooliin. Rukoilu unohtuu, Raamattua tulee iltaisin luettua huolimattomasti pari jaetta tai se jää kokonaan yöpöydälle, seurakunnassa käynti putoaa kalenterista pois. En koe erityistä yhteyttä Jumalaan enkä tietoisesti ajattele uskoa arjessa juurikaan. Sitten välillä puolestaan saatan turvautua Jumalaan arjessa paljon voimakkaammin, rukoilla matkalla yliopistolle, kuunnella hengellistä musiikkia ja innostua katselemaan vapaa-ajalla kristillisiä opetusvideoita sekä lukemaan hengellistä kirjallisuutta.

Yleensä hyviä tönäisyjä takaisin vahvempaan yhteyteen Jumalan kanssa ovat erilaiset hengelliset tapahtumat. Kun Isän läsnäoloon vain malttaa hakeutua edes hetkeksi, sitä huomaa janoavansa arjen pyörityksen keskelläkin voimakkaammin. Toisaalta kausien vuorottelu ei myöskään välttämättä seuraa mitään järkevää syy-seurauusuhteiden kaavaa. Kesällä rukoilin töissä samalla, kun täytin hirveällä kiirellä hevi-tuotteita hyllyyn, ja koin syvää Jumalan rauhaa. Lomalla minulla voi olla aikaa vaikka muille jakaa, ja silti istun tietokoneella blogeja lukien ja tv-sarjoja katsellen Jumalan kanssa ajan viettämisen sijaan.

Uskon, että tällainen vaihtelu ja erilaisten kausien vuorottelu on kristittyjen elämässä aika yleistä. Aikaisemmin koin huonoa omaatuntoa kuivista vaiheista ja mietin, miksi olen niin huono uskova, etten saa ylläpidettyä edes perusrutiineita, kuten jokapäiväistä rukoilua ja Raamatun lukua. Nykyään yritän katsoa asiaa päinvastaisella mentaliteetilla. Sen sijaan, että rankaisisin itseäni olemattomasta panostuksesta (tämänkaltainen itsensä rankaiseminen ei koskaan ole Jumalan mielen mukaista - hengellisyyden tulisi nousta aidosta halusta Kristuksen yhteyteen eikä lakihenkisestä pakosta!), iloitsen niistä valonpilkahduksista, kun ymmärrän hakeutua isän lähelle. Vaikka arjessa erilaiset uskonelämän kaudet vaihtelesivat, Jumala on aina kanssani riippumatta siitä, keskitynkö minä häneen vai en. Uskoni ei myöskään katoa, vaikka ajautuisin välillä vähän etäämmälle. Se on arvomaailmani perusta ja siten koko ajan taustalla elämänvalintojeni suuntaa ohjaamassa.

28. lokakuuta 2018

Meikkaamiseni tulevaisuus ja kokemuksia vuodesta ilman meikkiä

Kirjoitin hetki sitten blogiin suhteestani meikkaamiseen sekä siitä, miten se on muuttunut. Lupasin postauksen lopussa palata asiaan ja kertoa, miltä reilun vuoden meikkaamattomuus on tuntunut ja mitä ajattelen meikkaamisesta nyt.

Aluksi meikkaamisen lopettaminen oli tosi vaikeaa. Seisoin aamulla vessan peilin edessä ja horjuin kahden vaiheilla: voinko lähteä tämän näköisenä ulos, luennolle, seurakuntaan? Valitsin kauemmin vaatteita ja yritin laittaa hiukset kivasti meikkaamattomuuden kompensoimiseksi. Mietin, mitä muut minusta ajattelevat.

Sitten totuin. Aika pian aloin nähdä luonnollisen minäni kauniina. Miten en ollut aikaisemmin huomannut, miten kirkkaina silmät säihkyivät ja iho hehkui ihan ilman meikkikerrostakin? Meikkaaminen ei houkutellut enää lainkaan. Tuntui, että näyttäisin aivan vieraalta ripsiväriä ja peitevoidetta kasvoillani, ja olin tyytyväinen ulkonäkööni tällaisenaan. En enää ajatellut meikittömyyttä ja ajatuskin ajan uhraamisesta meikkaamiseen tuntui  turhalta ja vaivalloiselta.

Menin vuoden aikana useamman kerran ilman meikkiä uuteen paikkaan, jossa kukaan ei tuntenut minua entuudestaan. Se oli vapauttavaa. Kun esittäydyin uusille ihmisille alusta alkaen luonnollisena, en kokenut paineita siitä, että he pitäisivät minua sairaan tai väsähtäneen näköisenä. Eiväthän he tienneet minusta muuta puolta kuin tämän meikittömän. Silloin, kun meikkasin aktiivisesti, yksittäiset meikittömät päivät tuntuivat valtavalta kontrastilta normaalitilanteeseen, ja pelkäsin tämän eron loistavan kilometrien päähän ja kummeksuttavan ympärillä olevia. Tuskin niin oli, mutta joka tapauksessa esimerkiksi kesätyö kaupassa oli helpompi vetää läpi, kun vakiolookkini oli joka ikinen päivä meikitön. Ei ollut mitään kontrastia, mitä peitellä.

Syyskuun alussa olivat kaverini valmistujaisjuhlat, joista kirjoitin tänne blogiinkin. Ne olivat ensimmäiset kunnon juhlat, joihin menin ilman meikkiä. Vaikka olin ollut tuolloin meikitön jo reilusti yli vuoden, harkitsin pari kertaa, voinko todella mennä tuollaisiin hienompiin kekkereihin luonnontilassa. Mutta miksi ihmeessä en olisi voinut? Edelleenkin, meikki ei ole synonyymi siistille tai edes juhlavalle ulkonäölle. Juhlissa olin oikeastaan aika ylpeä meikittömistä kasvoistani ja siitä, että uskalsin. Tuntui hyvältä edustaa luonnollisuuden arvoa muillekin. Näyttää, että tämä on ihan ok. Meikittömässä juhlalookissa ei pitäisi olla mitään kummallista.

En missään vaiheessa varsinaisesti suunnitellut, että meikittömyys olisi lopullinen tila. Vähitellen se alkoi kuitenkin tuntua yhä enemmän ja enemmän sellaiselta. Jonkin aikaa sitten meikittömyyteeni tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa pientä turbulenssia. Selasin blogia varten vanhoja valokuvia itsestäni, niitä, joissa minulla on meikkiä. Olin jo vähän unohtanut, miltä näytän meikattuna. En voinut mitään mieleeni nousevalle ajatukselle: vau, näytinpä hyvältä, paremmalta kuin muistinkaan. Paremmalta kuin uudemmissa kuvissa, joissa poseeraan kasvot luonnontilassa. Hetkeksi aivoihini tulvahti epäilyksen aalto. Miksi ihmeessä olen lopettanut meikkaamisen, miksi olen luopunut tuosta tytöstä, joka näyttää noin kauniilta? Tunne oli ristiriitainen, koska samalla en kuitenkaan halunnut alkaa meikata. En kaivannut meikkaamista enkä sitä, mitä se edustaa, en kaivannut sitä erilaista tunnetta ulkonäöstäni. Ihan vähän huomasin kaipaavani kuitenkin meikin tuomaa ulkonäköä.

Siispä totesin, että virallinen meikkaamattomuuskokeiluni on ehkä hyvä lopettaa tähän. Se ei tarkoita, että aloittaisin meikkaamaan, vaan että "sallin" itselleni meikkaamisen, jos se tuntuu oikeasti hyvältä ja tarpeelliselta. Vuoden aikana osa vanhoista meikeistäni on tietenkin menettänyt parhaan kukoistuksensa, mutta onneksi suosikkituotteeni puuteri säilyy pitkiäkin aikoja hyvänä. Ripsivärin päätin viime kuussa ostaa Lidlistä neljän euron halpishintaan. Testimielessä ja siksi, koska neljän euron sijoitus ei harmita, mikäli putkilo jää käyttämättä.


Olen meikannut kuluneen kuukauden aikana kahdesti. Ja kyllä: olen näyttänyt mielestäni hyvältä kevyesti meikattuna. Samalla olen kuitenkin kokenut olevani vähän joku muu, en ihan niin minä. Vaikka tuo joku muu voisi välillä tuntua aika mukavalta roolilta, helpommalta hahmolta jonka taakse mennä, mieluiten olen kuitenkin minä täysin. Lopulta on kuitenkin parempi olla minä kuin se vähän eksyneempi, vähän kauniimpi tyttö.

En suoraan sanottuna tiedä, mitä meikkaamiselleni jatkossa tapahtuu. Luultavasti meikkaan tästedes satunnaisesti, mutta tuskin ainakaan useammin kuin kerran viikossa. Tähän mennessä kerta viikossa parissa on tuntunut oikein hyvältä ja riittävältä. En halua ottaa meikkaamista enää päivittäiseksi rutiiniksi. Luonnollisiin kasvoihin totuttelu vie aikaa, ja samalla silmä tottuu ja alkaa vaatia ehostettua naamaa hetkessä. Jos meikkaan liian usein, en näe meikittömässä minussa enää muuta kuin näpyt, tummat silmänaluset ja valjun yleisilmeen. Jos meikkaan liian usein, minulta jää kokonaan huomaamatta, miten kaunis paljas ihoni onkaan ja miten onnellisena hehkun, kun tulen posket punaisina koiralenkiltä kotiin. En halua enkä aio menettää sitä.

26. lokakuuta 2018

3 helppoa lihatonta arkiruokaresepetiä

Ainakin minulla on jatkuvasti haku päällä uusien helppojen arkiruokarespetien löytämiseksi. Ihanteellisimpia ovat sellaiset, jotka ovat nopeita valmistaa ja jotka säilyvät jääkaapissa niin, että niitä voi tehdä kerralla useamman päivän annoksen. Erityisen kiva on tietysti keksiä lihattomia vaitoehtoja, koska yritän jatkuvasti viedä ruokavaliotamme kasvispainotteisempaan suuntaan.

Tänään ajattelinkin jakaa teille kolme ruokalajia, joita meillä syödään usein, ja jotka täyttävät nuo kriteerit. Näissä arkiruoissa proteiininlähteenä toimii joko salaattijuusto, tonnikala tai sienet, ja ne on näppärä valmistaa kiireessäkin. Pinaattipasta valmistuu parhaimmillaan 10 minuutissa ja sienirisoton kokkaus kestää noin 20 minuuttia. Tonnikalavuoka vaatii reilummin aikaa uunissa, mutta siinäkin aktiivinen ruoanlaitto vie vain reilun vartin.


Tomaattinen tonnikala-perunavuoka
noin 900g perunoita
2 prk tonnikalapaloja vedessä
1 pkt salaattijuustoa
400g maustettua tomaattimurskaa

Pese ja kuori perunat ja pilko ne ohuiksi siivuiksi. Voitele uunivuoka ja laita kerros perunasiivuja vuoan pohjalle. Levitä tonnikala perunoiden päälle ja lisää toinen kerros perunasiivuja. Levitä perunoiden päälle tomaattimurska ja lisää vielä viimeinen ohut kerros perunoita. Lopuksi pilko salaattijuusto ohuiksi paloiksi ja laita se perunoiden päälle. Paista uunissa 225 asteessa noin 50 minuuttia.


Pinaattipasta
300g pakastepinaattia
250g miniluumutomaatteja
100g sipulia
200g salaattijuustoa
2,5dl ruokakermaa
pastaa (oma suosikkini on farfalle)

Keitä pasta ohjeen mukaisesti. Laita pakastepinaatti pannulle sulamaan. Hienonna sipuli, puolita miniluumutomaatit ja pilko salaattijuusto kuutioiksi. Lisää sipuli pannulle, kun pinaatti on lähes sulanut. Kun sipuli on kuullottunut, kaada kerma pannulle ja lisää tomaatit ja salaattijuusto. Laita levy pois päältä ja anna kastikkeen lämmetä vielä pari minuuttia jälkilämmöllä.

Sienirisotto
3 dl riisiä
250g sieniä (itse käytin kaupan perus herkkusieniä, mutta näin syksyllä esimerkiksi itse poimitut kantarellit olisivat varmasti ihan super!)
200g sipulia
n. 200g pakasteparsakaalia (tai jotain muuta vihreää)
2 dl ruokakermaa
kasvisliemikuutio
mustapippuria
(aromi)suolaa

Jos pakasteparsakaali on pussissa kovin suurikokoisina nuppuina, anna sen sulaa hetki ja paloittele pieniksi kaistaleiksi. Laita parsakaali ja riisi keittymään pakkauksen ohjeen mukaisesti 15 minuutiksi kasvisliemikuutiolla maustettuun veteen. Pilko sillä aikaa sienet ja sipuli ja kuullota ne pannulla. Kun riisit ovat keittyneet, kaada sipuli-sieniseos ja ruokakerma riisin joukkoon. Sekoita huolellisesti ja mausta mustapippurilla ja aromisuolalla.

Hyvää ruokahalua, toivottavasti näistä resepteistä on teille iloa!

24. lokakuuta 2018

Minäkö aikuinen ja asiantuntija? Ajatuksia huijarisyndroomasta

Minua pyydettiin kesällä mukaan erääseen seurakuntamme työryhmään. Opiskelemani ala liittyy olennaisesti ryhmän aiheeseen, joten eräs jäsenistä oli keksinyt, että minä ja opiskelujeni kautta saamani tietämys voisivat olla tarpeellinen lisä kokoonpanoon. Siispä eilen luentojen jälkeen suuntasin ensimmäistä kertaa työryhmän tapaamiseen.

Ja tiedättekö, tuntui niin oudolta olla mukana tuollaisessa kokouksessa! Pohtimassa kehitysideoita ja keskustelemassa aiheista, jotka koskettavat omaa alaani, kunnon asiantuntijatyyliin aikuisten ihmisten keskuudessa. Olen niin tottunut siihen, että oman alan aiheita pallotellaan lähinnä yliopistolla epävirallisesti opiskelijan roolissa, että tuntui ihan hassulta hyödyntää koulunpenkillä karttunutta tietämystä ikään kuin "oikeassa maailmassa". En ole yhtään tottunut mieltämään itseäni henkilöksi, jolla voisi olla jotain oikeaa asiantuntemusta tai hyödyllistä tarjottavaa. Vaikka olen jo kohtalaisen pitkällä opinnoissani, identiteetissäni istuu sitkeästi tunne tietämättömästä ja kokemattomasta noviisista.


Ehkä huijarifiilikseen vaikuttaa sekin, että roolini seurakunnassa on aina ollut osa "nuorisoa". Asun  kyllä omillani, olen naimisissa ja iällisestikin ohittanut teinivuodet, mutta olen silti tottunut pyörimään aina vain nuorten ympyröissä. Hyvin harvoin, jos koskaan, olen keskustellut aikuisten seurakuntalaisten kanssa kunnolla, vakavissaan ja vertaisena. Tietämättömän teinin identiteettini hämmentyy, kun yhtäkkiä pitäisikin asettua osaksi virallista työryhmää ja vieläpä hyödyntää oman alan asiantuntemusta siinä.

Kokous oli joka tapauksessa todella mielenkiintoinen, ja lupauduin mukaan ryhmään sen jäseneksi. Hieman jännittää, mitä tästä tulee ja onko minusta mitään hyötyä tai lisäarvoa, mutta samalla olen aika innoissanikin. On kiinnostavaa päästä haastamaan itseään ja oikeasti käyttämään opiskeluissa kartutettuja tietoja jossakin tosielämän ympäristössä. Uskon, että tällaisesta kokemuksesta on minulle hyötyä myös työelämän kannalta. Olen "oikean", oman alan työelämän kannalta vielä niin keltanokka, että pieni esimaku kehitys- ja suunnittelutyöstä tällaisella, kuitenkin töitä matalamman kynnyksen foorumilla, ei todellakaan ole pahitteeksi. On niin erilaista vain jutustella alan aiheista opiskelukavereiden kanssa kuin keskustella niistä ammattilaisten piirissä, tai tehdä töitä perus duunihommissa kuin yliopistokoulutusta vaativissa asiantuntijatehtävissä.

Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää!

21. lokakuuta 2018

Joutilaisuuden autuudesta: syksyn rauhaa mökillä

Lähdimme torstaiaamuna mökille. Luulen aina, että tekemistä on paljon: silti ehdin tehdä koko loppuviikon koulutehtävät yhdessä keskiviikossa, kun oikeasti oli aihetta. Alkumatka mökille oli takkuinen. Vara-avaimen piti olla mökillä meitä odottamassa, mutta ei ollutkaan. Jouduimme ajamaan takaisin kotiin avainta hakemaan ja taas takaisin mökille. Mies ei jaksanut ajaa kolmea mökkimatkaa putkeen, vaan laittoi minut ajamaan keskimmäisen pätkän maalta kotiin. Pelotti vähän enkä uskaltanut ohittaa kuuttakymppiä köröttelevää traktoria, mutta selvisin siitä. Ja alkuärsyynnyksen jälkeen koko loppuloma olikin pelkkää rauhaa.


Yleensä otamme mökille mukaan kaikenlaista mökkiviihdykettä: Uuno Turhapuro-elokuvia, kortti- ja lautapelejä, vanhoja aikakauslehtiä luettavaksi. Nyt emme ottaneet mitään, emme edes kynää, kameraa tai päiväkirjaa. Kännykät käännettiin äänettömälle ja laitettiin kaappiin jemmaan: viestit tarkistettiin kerran päivässä. Emme ottaneet kotoa mukaan juuri mitään ruokatarvikkeitakaan. Kävimme syömässä läheisellä huoltoasemalla ja ostimme mökkiin välipaloiksi kaikkea sellaista, mitä emme yleensä osta: aasialaista valmisruokaa, yksittäispakattuja rahka- ja vanukaspurkkeja, croissantteja, suklaapatukoita, pekonia. Kerrankin emme vertailleet hintoja.

En muista olleeni mökillä ennen näin myöhään syksyllä. Sää oli upea. Järvi oli tyyni, vastarannalla oranssit koivut ja tummanvihreät havupuut, ilma raikkaan virkistävä. Vettä ei satanut kertaakaan. Kävimme koiran kanssa kävelyillä metsässä, haravoimme vähän mökin pihaa. Muutoin lähinnä istuimme vierekkäin mökissä, mies vanhassa kiikkutuolissa ja minä nojatuolissa. Oli aikaa vain ajatella ja olla ja puhua. Ei ollut mitään, mihin olisi pitänyt tai edes voinut ryhtyä.

Torstai-iltana sytytimme takkaan tulen ja istuimme mökin lattialla hämärässä sylikkäin tulen liekkejä katsellen ja elämästä jutellen. Perjantaina saunoimme, ja kun menimme vilvoittelemaan pihalle, ilta oli säkkipimeä. Kolmelta yöllä koira herätti oksentamalla syömänsä ruohotupot lattialle ja menimme ulos laiturille katselemaan tähtiä. Yö oli kirkas, ja taivas aivan täynnä valopilkkuja, niitä pienen pieniä, joita ei kaupungissa näe koskaan.

Vaikka kohteena oli tuttu rakas mökki eikä mikään erikoinen lomamatka, vaikka viivyimme vain pari päivää, koen, että reissu oli todella vapauttava ja voimaannuttava. Kun ei todella ollut muuta kuin me, luonto ja hitaat tunnit.

Mietin, miten erilaista elämä olisi, jos asuisimme maalla. Jos ei aina tarvitsisi saada aikaan ja puuhata. Jos useammin vain olisi paikallaan, niin kauan, että ajatukset ja aika ehtivät pysähtyä. Kuuntelisi, miten joutsenet laulavat järvellä ja katselisi, miten vastarannalla valot syttyvät illan pimetessä syvään mustaan.

19. lokakuuta 2018

Entä jos ei huvita käydä seurakunnassa?

Olin lukioaikoina varsinainen seurakunnan superaktiivi. Kävin joka viikko jumalanpalveluksessa ja nuortenillassa, ja lisäksi olin mukana joka toinen viikko pidettävien varhaisnuorten iltojen järjestäjätiimissä. Joka toinen viikko oli myös nuorten solu, jossa pelailimme lautapelejä seurakunnan nuorisotyöntekijän kotona. Seurakuntatoiminta oli ehdoton ykkösharrastukseni. Olin aina innokas osallistumaan, eikä neljä kertaa viikossa kirkolla tuntunut yhtään liialta, päinvastoin. Meillä oli huippu porukka ja nautin osallistumisesta täysillä.

Tahtini alkoi harventua abivuoden keväällä. Monet vanhan porukan jäsenet olivat aiempaa kiireisempiä, joten vakiintunut soluporukkamme alkoi hajaantua. Jonkin verran vaikutti myös kieltämättä seurustelu. Tapasimme  mieheni kanssa nimenomaan seurakunnassa ja tutustuimme pitkälti solun ansiosta, eli siitä ei ollut kysymys, mutta huomasin, että usein oli mukavampaa viettää aikaa kahdestaan kuin osallistua monta kertaa viikossa seurakuntatoimintaan. Lisäksi mies alkoi olla jo vähän liian vanha nuorteniltojen kohderyhmään, ja monet entisistä aktiiveista siirtyivät kävijöistä järjestäjätiimiin. Itse en kokenut, että minulla olisi ollut aikaa, jaksamista tai annettavaa nuorteniltojen järjestämisen kannalta, joten nuorteniltojen kävijäkunnan päivittyessä nuorempaan painokseen en enää kokenut luontevaksi käydä siellä ainakaan yhtä ahkerasti kuin aiemmin.

Lukion jälkeisenä kesänä todella monet tutut parit seurakunnasta menivät naimisiin, ja yhä useampi muutti muualle opiskelemaan. Vaikka seurakuntatoiminta on toki paljon muutakin kuin vain kavereiden kanssa hengailua ja ensisijaisen fokuksen ainakin pitäisi olla Jumalassa, tutun jengin kuivuessa kasaan omakin motivaatio käydä seurakunnassa vähän laski. Siinä missä ennen jumalanpalveluksissa oli aina muitakin nuoria, huomasimme nyt istuvamme usein kahvipöydässä kahdestaan. Sitä paitsi, muuta mietittävää oli tuossa elämänvaiheessa paljon: avioliitto ja yhteenmuutto miehen kanssa, yliopiston alku ja niin edelleen. Kävimme kyllä edelleen seurakunnassa  lähes viikoittain eli mistään pois jättäytymisestä ei voi puhua, mutta muutos aiempaan oli silti suuri.

Naimisiin menon jälkeen olemme käyneet seurakunnassa vaihtelevasti. Välillä sinne on tullut mentyä joka viikko ja välillä on saattanut mennä kolmekin kuukautta avaamatta kirkon ovea. Viimeiset puoli vuotta seurakuntayhteytemme on ollut yksinomaan uusi nuorten pienryhmä, joka huippua kyllä saatiin käyntiin ja jossa on ollut kivaa ja mielekästä käydä. Pienryhmämme koostuu neljästä nuoresta pariskunnasta, joista puolet olivat minulle ennestään tuttuja ja puolet aika lailla uusia tuttavuuksia. Vaikka kahdeksan kiireisen ihmisen aikataulujen yhteensovittaminen on välillä tuottanut haasteita, olemme kokoontuneet lähestulkoon joka viikko. On ollut virkistävää jakaa kuulumisia, lukea Raamattua ja välillä ylistääkin rennossa ja samanhenkisessä poppoossa.

Varsinainen kirkon toiminnassa käyminen on siis jäänyt meiltä jo useaksi kuukaudeksi. Seurakunnan toiminnassa ei ole ollut mitään vikaa, eli mitään selkeää syytä pois jättäytymiselle ei ole, muuta kuin että siihen osallistumiseen ei vain ole ollut kummallakaan meistä motivaatiota ja pienryhmä on tuntunut riittävältä uskovien yhteydeltä. Nyt viime viikkoina olen kuitenkin huomannut, että tilanne on muuttumassa: kirkossa käyminen houkuttelee minua jälleen. Tämän viikon lopun olemme muissa maisemissa, mutta ensi viikolla aion mennä taas pitkästä aikaa jumalanpalvelukseen.


Oma ajatukseni seurakunnassa käymisestä ylipäätään on se, että tärkeintä on, että jokaisella olisi jonkinlainen uskovien yhteys. Jos arkeen ei sisälly minkäänlaista opetusta, ylistystä, Raamatun lukua tai kuulumisten vaihtoa toisten kristittyjen kanssa, usko herkästi pääsee pölyyntymään ja näivettymään. Toki oma aika Jumalan kanssa on hyvä juttu, mutta uskon, että tarvitsemme myös yhteyttä muihin ihmisiin. Siten saa ihan uusia ajatuksia omaankin hengellisyyteen. Toisaalta, seurakunnassa ei tulisi myöskään käydä pelkästään pakosta, tottumuksesta tai suorittamisesta käsin. Jos välillä kaipaa taukoa, on ihan ok pitää sellaista. Jos ei huvita käydä kirkossa eikä koe kykenevänsä vastaanottamaan mitään, ei paikalle ole mitään hyötyä raahautua näyttämään naamaa vain muiden mieliksi tai sädekehää kiillottaakseen.

Olennaista kuitenkin on, että kyse on nimenomaan tauosta, ei seurakuntayhteyden kokonaan sivuuttamisesta tai hylkäämisestä. Tauoissa on aina se vaara, että ne jäävät päälle: kun kirkkoon lähteminen ei ole luonteva osa arkea, ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, että hei, tänä sunnuntaina mua voisikin huvittaa lähteä jumalanpalvelukseen. Jos oma olo on kuukaudesta toiseen sellainen, ettei kirkkoon haluaisi lähteä, on hyvä pohtia, miksi seurakunta herättää sellaisia tuntemuksia. Onko tullut aherrettua ja palveltua itsensä piippuun, pelottaako muiden ihmisten kohtaamisessa jokin vai eikö ohjelman sisältö tunnu itselle sopivalta? Minkään näistä ei ole hyvä antaa tulla itsen ja Jumalan väliin. Kukaan ihminen tai mikään yhteisö ei ole täydellinen, mutta Jumala on - ja hän on valinnut käyttää seurakuntayhteisöä hengellisen kasvumme keskeisenä rakennuspalikkana.

16. lokakuuta 2018

Miksi lopetin vuosi sitten meikkaamisen - tarina ripsivärin takana

Se alkoi vähitellen, suunnilleen 12-vuotiaana. Ihka ensimmäiset meikkini olivat huulikiilto, peitepuikko sekä puuteri (ihoni alkoi rasvoittua jo verrattain nuorena). Kunnolla meikkaaminen alkoi yläkouluun siirtymisen myötä. Luokkamme tyttöjen piirissä vallitsi jonkinlainen sanaton sopimus siitä, että se oli sovelias aika ruveta meikkaamaan hieman enemmänkin, ja myös kolme vuotta vanhempi siskoni muistutti minua usein, kuinka yläkoulussa meikkaavat kaikki. Mitenkään överiksi en meikkien kanssa vetänyt silloinkaan - aiempien tuotteiden lisäksi repertuaariini lisääntyivät ripsiväri, kevyt meikkivoide sekä toisinaan luomiväri. Meikki sai minut mielestäni näyttämään vanhemmalta ja kypsemmältä ja oli eräänlainen eronteko alakoululaisen lapsen ja yläkoululaisen nuoren tytön välille.

Meikkasin yläasteella joka päivä kouluun. Harrastin ratsastusta ja tallille en meikannut, enkä muutenkaan jaksanut viikonloppuisin kotilöhöpäivinä välttämättä ehostautua, mutta julkisemmille paikoille meikki oli välttämättömyys. Lukiossa meikkaaminen jatkui samaan tapaan, joskin rentouduin hieman ja saatoin jo olla satunnaisesti ilman meikkiä koulussakin. Silloinkin meikittömyys oli kuitenkin aina eräänlaisen henkisen kamppailun takana ja vaati, että esimerkiksi hiukset olivat juuri pestyt ja hyvin laitetut. Meikittömyyttä piti ikään kuin kompensoida muulla ulkonäköön panostamisella. En koskaan erityisemmin nauttinut meikkaamisesta, tein sitä vain lopputuloksen vuoksi.

Meikkitottumukseni alkoivat muuttua varmaan joskus ylioppilaskirjoitusten lukuloman aikoihin. Enää arkeeni ei kuulunutkaan automaattisena osana tuttu aamurutiini meikkaamisineen ja kouluun lähtemisineen, vaan saatoin opiskella kotona. Meikkaamattomia päiviä alkoi kertyä aiempaa enemmän, koska ei ollut enää ketään, jonka katseita varten olisi välttämättä tarvinnut meikata päivittäin. Lukion jälkeisen kesän olin töissä siivoojana, ja siellä vanha kaava päti edelleen: jos kävin aamulla suihkussa ja sain laitettua hiukset kivasti, en meikannut, mutta rasvatukkapäivinä ripsiväriä oli oltava.

Yliopistossa vaihteleva meikkaamattomuuteni vahvistui entisestään. Pikkuhiljaa en enää välttämättä jaksanutkaan meikata yhden parin tunnin luennon takia. Saatoin "käväistä" yliopistolla meikittä, mutta tiedostin silti koko ajan näyttäväni vähemmän hyvältä kuin meikillä: en ollut edustavimmillani, tai paremminkin, edustin omassa mielessäni jotain muuta kuin silloin, kun meikkiä oli laitettu. Kysehän on pitkälti mielikuvista. Vaikka kuinka sanottaisiin, että ulkonäkö on vain pintaa, sen perusteella me kuitenkin teemme oletuksia ja saamme vaikutelmia muista ihmisistä. Siinä missä yläasteella meikittömyys sai minut tuntemaan oloni lapsellisen näköiseksi, vanhemmiten kynnyskysymykseksi nousi jonkinlainen imago-ongelma. Koin, että näytän meikittömänä hiljaiselta hissukalta, vähän sellaiselta... tylsimykseltä. Sellaiselta, jonka seurasta ja ystävyydestä kukaan ei ole niin kauhean kiinnostunut.

Ihan kamala ajatus, ja silti oikeasti ehkä aika yleinen. Viestitämme ulkonäöllämme asioita ja tiedostamme ne hyvin herkästi. Jokainen on myös aina kriittisin tuomari omalle itselleen - en todellakaan ajattele, että meikki edustaisi tällaisia asioita muiden kuin minun kohdallani. Esimerkiksi yksi yläkoulun kauneimmista tytöistä, urheilullinen vaalea kaunotar, ei koskaan meikannut ja näytti  mielestäni upealta. Mutta hän ei ollut minä, ja minulle oli minun pääni sisässä eri säännöt. Kyse oli myös suhteellisuudesta. Kyseinen kaunis ja meikitön tyttö oli kaunis ja suosittu muutenkin, hän ei tarvinnut siihen enää lisäksi muuta sosiaalisen arvon nostatusta. En minäkään mikään hylkiö ollut, kuuluin yläasteella tosi ihanaan ja tiiviiseen kaveriporukkaan, mutta koko koulun mittakaavassa en myöskään ollut niitä suosittuja, cooleja tyyppejä. Siispä minä tarvitsin meikkiä erottuakseni edes jotenkin sellaisten yksinäisten, surullisten ja hiljaisten tyttöjen joukosta, jollainen pelkäsin olevani kasvot luonnontilassa.

Uskon, että kaltaisiani on aika monia. On ihan tavallista pitää ulkonäöstään enemmän meikattuna ja ajatella, että näyttää rupsahtaneemmalta, kun meikkiä ei ole. En minäkään silloin lukiossa meikatessani ajatellut, että suhtautumisessani itseeni olisi mitään outoa. Meikkaaminen oli ihan normijuttu, osa arkea, enkä miettinyt asenteitani sen tarkemmin muuta kuin korkeintaan silloin, jos mieleeni nousi ajatus siitä, miltä tuntuisi ollakin meikkaamatta joku kerta. Minulla oli ihan hyvä itsetunto, en ollut mitenkään erityisen epävarma tai yrittänyt peitellä meikillä mitään tiettyä asiaa ulkonäössäni. Ehkä kyse olikin enemmän jostain alitajuisesta: tavallisen ja kivan tytön identiteetin uskottavasta läpiviemisestä ulkoisesti.


No, joka tapauksessa, yliopiston vähäisemmän meikkaamisen mahdollistavan läsnäolovelvoitteen ja yhä useammin peilissä näkyvän meikittömän Iinan katselemisen myötä aloin pohtia meikkaamisen perimmäisiä syitä yhä enemmän ja enemmän. Suuri vaikutus oli myös sillä, että olin tuossa vaiheessa vakaassa parisuhteessa mieheni kanssa. Hän hyväksyi minut millaisena vain, piti ulkonäöstäni ilman meikkiä ja ylipäätään vain vahvisti tunnettani siitä, että olin henkisesti turvassa, rakastettu ja arvokas, vaikka olisin näyttänytkin mukamas "hissukammalta". Kautta aikain meikkaamiseni oli liittynyt isolta osin myös vastakkaiseen sukupuoleen ja seurustelukumppanin kaipuuseen. Pitihän minun antaa itsestäni oikeanlainen kuva, jotta joku voisi rakastua minuun.

Siispä yliopiston fuksivuoden jälkeisen kesäloman rennon kotona löhöilyn ja luonnostaan muodostuneen pidemmän meikittömyysputken myötä päätin lopettaa. Kokeilla, miltä tuntuisi olla tietoisesti ihan vain ilman meikkiä. Kyse ei ollut siitä. että meikkaaminen olisi ollut suuri vaiva. Oma meikkirutiinini vie viitisen minuuttia. Ei se ole iso uhraus aamun ajasta. Mutta ajan mittaa huomasin yhä vahvemmin, etten pitänyt siitä, mitä meikkaaminen minulle edusti ja miten suhtauduin meikittömiin kasvoihin. Meikkaamattomuus oli ulkonäköä alaspäin vetävä tekijä. Miksi ihmeessä? Sehän on oikeasti ihan hullua. Me kaikki olemme syntyneet ilman meikkiä, nukumme ilman meikkiä, niin edelleen. Miksi meikki on jonkinlainen oletusarvo, automaattinen osa siistiä ulkonäköä? Miksi meikki on normi ja meikittömyys joku kirkuvanpunainen miinusmerkki ulkonäkömittariin? 

Meikittömät kasvot ovat meidän ulkonäkömme, se miltä me ihan todella näytämme. Päähämme iskostettu ajatus on aivan nurinkurinen. Kyse on myös niin paljon tottumuksesta. Miehet (ainakaan suurin osa heistä) eivät meikkaa, enkä kyllä koskaan ole tullut ajatelleeksi, että kylläpäs heillä on tummat silmänaluset ja valju yleisilme. Eivät naiset ole sen rumempia kuin miehetkään, olemme vain niin tottuneet naisten tasaiseen ihoon ja ehostettuun ulkonäköön, että meikitön herkästi pomppaa esiin joukosta. Kyse on myös jostakin henkisestä kynnyksestä: vaikka meikkini oli aina erittäin luonnollinen, ripsivärin ja puuterisipauksen sekä meikittömän naaman välissä oli mielessäni valovuosi etäisyyttä.


Niinpä sitten vain lopetin. Annoin ripsivärin kuivahtaa putkiloonsa ja puuterin unohtua kylppärin kaappiin. Miltä on tuntunut? Aluksi vaikka miltä, nykyisin joltain muulta kuin hyvältä enää satunnaisesti. Kirjoitan vielä toisen postauksen siitä, mitä tämä reilu vuosi on tarkemmin avattuna minulle opettanut, ja mitä ajattelen meikkipussini tulevaisuudesta. Tässä kilometripostauksessa lienee riittävästi tekstiä yhdeksi kertaa, mutta kertokaa toki kommenttikentässä, millaisia ajatuksia meikkaaminen teissä herättää!

14. lokakuuta 2018

Kääretorttua ja koiranpentuenergiaa

Taas olisi pienen kuulumiskatsauksen vuoro! Minulle on näköjään muodostunut postaamisen suhteen tietynlainen rutiini: joka viikko yleensä yksi kuulumisiin keskittyvä höpöttelypostaus ja pari mielipiteisiin, syvällisempään pohdintaan tai johonkin tiettyyn teemaan liittyvää tekstiä. Tällaista kolme kertaa viikossa -tahtia on helppo ylläpitää, kun pohdintoihin liittyviä postauksia voi kirjoittaa jemmaan inspiraation iskiessä. Olen hahmotellut Wordiin ideoita loppuvuoden aiheista, ja voin sanoa, että lista pursuilee - ideoita riittää todellakin enemmän kuin varsinaista kirjoitusaikaa postausten naputteluun! Mutta mitäs tähän viikkoon sitten oikein kuuluu?

Leivoin torstaina ensimmäistä kertaa elämässäni kääretorttua. Olimme saaneet miehen äidiltä ison purkillisen itsetehtyä omenahilloa, ja emme olisi millään ehtineet käyttää sitä ennen pilaantumista, joten torttu oli kätevä keino hyödyntää herkullinen hillo. Minulla oli entuudestaan mielikuva, että kääretortun tekeminen on kauhean hankalaa, joten yllätyin, kuinka vaivatonta leipominen loppujen lopuksi oli. Kääretorttutaikina osoittautui supersimppeliksi, ja oli kätevää, ettei leipomusta tarvinnut pitää uunissa kuin hetki. Ainoastaan käärintävaiheessa tein pienen kämmin: kaivoin YouTubesta niksit käärimiseen vasta sen jälkeen, kun olin jo reippaana levittänyt taikinalevyn päälle aimo annoksen hilloa. Nätimmän lopputuloksen taannut kääntäminen ja sokerin ripottelu ei siis onnistunut, mutta hyvin tortun sai rullalle sovelletulla taktiikallakin. Meillä sattui olemaan sopivasti peräkkäisinä päivinä seurakunnan solu ja peli-ilta kaverin kanssa, joten kääretorttu upposi nopeasti parempiin suihin.


Opiskelukiireitä on ollut selvästi vähemmän kuin aiempina viikkoina, eli olen saanut nyt oikeastaan vain odotella seuraavan periodin alkua ja taas pian alkavaa opintoähkyä. Itse asiassa letkeämpi tahti sai minussa aikaan sellaisen opintomotivaation puuskan, että kävin eilen hakemassa spontaanisti yliopiston kirjastosta lainaan pari tenttikirjaa. Luin toisen niistä kokonaan läpi ihan tuosta noin vain! Okei, kyseessä oli alle satasivuinen lyhyt kirjanen, mutta joka tapauksessa yllättävästä opiskeluinnostuksesta tuli hyvä mieli. Olin ajatellut tehdä kyseisen tentin vasta joululomalla, mutta saapa nähdä jos saisin sen jo aikaisemmin pois alta, kun urakkaa on kerran jo laitettu alulle.

Lauantaiksi mies lähti Helsinkiin, ja minä jäin kotiin kahden koiran viihdyttäjäksi. Vanhempieni koiranpentu on meillä tiistaihin asti hoidossa, ja on ollut kiva leikkiä pennun kanssa. Koirat ovat niin virkistävä lisä arkeen! Taluttimissaan poukkoilevan duon ulkoilutus yksin oli tosin pienoista taiturointia, varsinkin, kun hauvoilla on kokoeroa sen kolmekymmentä viisi kiloa, ja neljä kertaa päivässä ulkoilevan pennun ja pidempiä lenkkejä kaipaavan meidän koiramme ulkoilurytmit eivät aivan mätsää. Mutta hienosti sain hoidettua sopivat lenkitykset molemmille.

Tänään ohjelmassa oli vierailu miehen vanhemmille. Pentu sai hyviä kavereita miehen vanhempien pikkukoirista! Oli hassua olla taas pitkästä aikaa miehen vanhemmilla kylässä, kun varmaan viimeiset kolme tai neljä viikkoa aikataulut ovat menneet niin ristiin, että mies on käynyt siellä ilman minua. Miehen siskokin oli samaan aikaan vierailulla, joten keittiössä seuranamme pyöri viisi pikkukoiraa ja pihalla riehui kaksi isompaa koiraa. Varsinainen koirakokous siis.

Nyt loppuillan ajattelin rentoutua ihan kotosalla. Palataan taas ensi viikolla asiaan! Tulossa on ainakin meikkaamiseen liittyvä postaus, joten kannattaa pysyä kuulolla.

11. lokakuuta 2018

Edullista arkiruokaa: meidän ruokafiolosofiamme

Tänään ajattelin kertoa vähän siitä, millaiset rutiinit meillä on kaupassa käynnin, ruoanlaiton ja ylipäätään syömisen suhteen. Ruoanlaitto ja syöminen ovat siitä hauskoja juttuja, että niitä tekevät kaikki, mutta silti eri perheissä on tosi erilaisia tapoja ja käytäntöjä sen suhteen, miten arjen ruokahuollon pyörittäminen on organisoitu.
Punajuuri-fetapasta

Me käymme kaupassa 2-3 kertaa viikossa ja ostamme joka kauppareissulla ainekset kahteen lämpimään ruokaan, joita syömme useamman päivän. Päätämme aina jo kaupassa, mitkä ruoat aiomme valmistaa, ja ostamme tarvittavat ainekset niihin: meillä siis jää hyvin harvoin mitään aineksia käyttämättä. Mietin myös yleensä jo kaupassa, miten jääkaapin mahdollisia ylimääräisiä aineksia voisi hyödyntää. Jos esimerkiksi ostamme ison parsakaalin sosekeittoa varten, suunnittelen jo valmiiksi, voisiko yli jäävän osuuden hyödyntää vaikkapa tonnikalapastassa.

Keittiössämme käytettävistä proteiininlähteistä yleisin on perinteinen jauheliha. Lisäksi käytämme tonnikalaa, juustoja, papuja tai linssejä sekä kanaa. Perus ohjenuorana pyrin siihen, että joko lounas tai päivällinen on aina kasvis- tai kalaruoka. Kun hankkii aina lihaa ostaessaan ainekset myös yhteen lihattomaan vaihtoehtoon, tulee kätevästi säädeltyä liikaa lihan kulutusta. Kokkaan hyvin harvoin täysin minkään valmiin reseptin mukaan, vaikka etsin kyllä netistä inspiraatiota uusiin ruokalajeihin. Useimmiten yhdistelen useampaa eri reseptiä ja valikoin niistä kokonaisuuden, joka tuntuu helpoimmalta valmistaa ja jonka ainekset sopivat omaan ruuanlaittoomme.

Muita tärkeitä kriteereitä meille ovat ruoan edullinen hinta, simppeli valmistettavuus sekä se, että ruokaa on mahdollista tehdä kerralla suurempi satsi ja jemmata jääkaapissa muutamia päiviä ilman pilaantumista. En jaksa olla kokkaamassa joka päivä enkä ikinä tee vain yhden aterian verran ruokaa kerralla. Lisäksi olen superlaiska tekemään lämpimän ruoan kylkeen salaatteja tai muita vihreitä viritelmiä, joten yritän yleensä sisällyttää vihanneksia itse ruoan joukkoon. Esimerkiksi raastettua porkkanaa tai kesäkurpitsaa saa kätevästi tungettua melkein minkä tahansa ruoan sekaan.
Kurpitsasosekeittoa, seesaminsiemeniä ja croissant

Aamu- ja iltapaloissa olemme tosi tylsää sakkia, koska ne toistuvat ruokavaliossamme joka päivä lähes samanlaisina. Aamupalan valmistus on muotoutunut jo varsinaiseksi rutiiniksi: minä teen meille molemmille leivät juustolla ja kurkulla, kun taas mies keittää pikapuuron, jonka syömme hillolla ja maitotilkalla höystettynä. Aamiaisen leipälajiketta sentään vaihtelemme tumman rusileivän, juustosämpylöiden sekä kauratyynyjen välillä. Säilytämme leivät pakastimessa, joten ne eivät pääse koskaan vanhentumaan tai kuivahtamaan. Iltapalaksi syömme joka päivä luonnonjogurttia myslin kanssa, mutta leivissä meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko paahto- tai näkkileipää. Muita välipaloja tulee syötyä harvoin, mutta kaapissa on yleensä aina jotakin hedelmää sekä riisikakkuja ja muita pitkään säilyviä kuivaruokia.

Herkuttelua meillä harrastetaan oikeastaan päivittäin. Juomme lämpimän ruoan päälle kerran päivässä teetä, ja teekupillisen kanssa syömme aina jotain pientä makeaa: välillä pari karkkia tai keksin, välillä joitain isompaa kuten jäätelön. Lisäksi syömme noin kerran kuussa ulkona tai tilaamme ruokaa kotiin. Yleensä kyseessä on hampurilaisateria, joskus pizza tai kebab.
Kanakastiketta ja riisiä

Ylipäätään koen, että suunnitelmallisuus ja tuttu rutiini keittiössä ja kauppareissuilla helpottavat arkea todella paljon. Toki satunnaisesti saatamme poiketa kaavasta ja tehdä vaikka munakasta iltapalaksi, mutta kaupasta ostamme kyllä todella harvoin mitään sellaista, mikä ei kuuluisi joko kahteen valitsemaamme arkiruokaan tai tavallisiin aamu- ja iltapalatarvikkeisiimme. On kätevää, kun ruoasta ei tule turhaa hävikkiä, ja tarkka suunnittelu säästää myös rahaa.

9. lokakuuta 2018

Miksei raskauden yrittämisestä puhuta?


Raskaudesta ja vauva-arjesta kerrotaan monissa blogeissa. Tuntuu jopa ehkä vähän kliseiseltä, että oma blogini on alle kaksi kuukautta vanha ja kerron meidän toivovan perheenlisäystä - vaikka en itse asiassa edes tiennyt blogia aloittaessani, että jättäisimme ehkäisyn pois näin pian. Vaikka perheblogit ovat yksi suosituimmista blogigenreistä, lapsen yritysajasta kuitenkaan harvoin kirjoitetaan mitään. Raskauden julkinen käsittely alkaa yleensä vasta silloin, kun raskaana ylipäätään jo ollaan, ensimmäinen kolmannes on turvallisesti takana ja ultrassa käyty.

En toisaalta ihmettele: lapsen yrittäminen liittyy seksiin ja ehkäisyyn, jotka ovat varsin henkilökohtaisia teemoja. On ihan ymmärrettävää, että mahdollisesta keskenmenosta tai muista haasteista ei haluta joutua kertomaan kaikille. Siinä vaiheessa, kun vauvauutinen julkistetaan, positiivisen testin tekemisestä voi helposti olla kulunut jo pari kuukautta. Vaikka odotusaikaa ennen tärppäämistä olisikin ollut, se on ehkä jo niin kaukaista ja joka tapauksessa päättynyt onnellisesti, että raskauden yrittämisestä ei vain kenties luonnostaan tule niin keskusteltua. Aihe tuntuu nousevan esiin ainoastaan silloin, jos lapsettomuus on ollut erityinen haaste. Ne, jotka lapsen kohtuullisen ajan sisällä saavat, harvoin kertovat ajatuksiaan ja tunnelmiaan yritysajalta.

Tällainen hiljaisuuden kulttuuri ja yritysajan sivuuttaminen vauvoista puhuttaessa on mielestäni  kuitenkin vähän outoa. Raskausoireista ynnä muusta puhutaan aika avoimesti, joten miksi esimerkiksi myös sitä ei voisi sanoa ääneen, kauanko lasta yritettiin ennen tärppäämistä? Yritysaika on kuitenkin tärkeä ja tunteikas vaihe ja vertaistuki voisi olla tosi tervetullutta. Toki jokainen tekee omat ratkaisunsa, enkä halua mitenkään syyllistää niitä, jotka salaavat vauvan yrittämisen tai raskauden mahdollisimman pitkään. Jokaisella on siihen omat syynsä ja täysi oikeus. En itsekään ole vielä kertonut ehkäisyn lopettamisesta blogin ulkopuolella muille kuin hyvälle ystävälleni.

Facebookin salaisissa vauvaryhmissä käytävän vilkkaan keskustelun perusteella uskon, että monet kaipaisivat vertaistukea ei vain raskauteen, vaan myös siihen ovulaatioaikojen, kiertopäivien ja raskaustestien täyteiseen ajanjaksoon ennen varsinaista raskausuutista. Hienoa kyllä juuri nyt viime aikoina blogimaailmassa on noussut esiin monia rohkeita naisia, jotka ovat kertoneet, miltä vauvan yrittäminen (etenkin silloin, kun se ei onnistu ihan tuosta noin vain) tuntuu. Esimerkiksi Mutsis on -blogin Emilia on kirjoittanut avoimesti lapsettomuushoidoista ja Desire Nyman kertonut vauvatoiveista ja lukuisista keskenmenoista ennen esikoista.

Itse rohkaistuin paljastamaan meidän vauvahaaveemme osin heidän esimerkistään rohkaistuneena, osin ihan siksi, että haluan purkaa ajatuksiani aiheesta, joka joka tapauksessa pyörii päässä kaikista eniten tällä hetkellä. Minulle asiasta bloggaaminen on tietysti myös jokseenkin yksinkertaisempaa kuin monelle muulle: blogini on vielä aivan lapsenkengissään, joten on erittäin epätodennäköistä, että tutut eksyisivät lukemaan tekstejäni. Toisekseen kirjoitan puolianonyymisti, ilman omia kasvojani tai koko nimeäni, joten hyvän päivän tutut tuskin edes tunnistaisivat minua blogin kirjoittajaksi. Vaikka en siis olekaan ainakaan tässä vaiheessa vielä halukas kuuluttamaan vauvahaaveitamme jokaiselle lähipiiriimme kuuluvalle, täällä blogissa aiheen pohdiskelu tuntuu sopivalta keskitieltä salailun ja jakamisen välillä.

7. lokakuuta 2018

Kotitöitä ja klassikkoleffoja

Moikka ja mukavaa viikonloppua kaikille!

Me ollaan vietetty tämä viikonloppu kotosalla rennoissa tunnelmissa. Perjantaina kaverimme tuli tuttuun tapaan meille, ja pelasimme yömyöhään ensin lautapelejä ja sitten viime postauksessa esittelemääni Divinity Original Sin 2 -tietokonepeliä. Tänään menemme vanhempieni luo syömään, ja eilen kävin tenttimässä yhden kurssin. On tosi vapautunut olo, kun sain sen hoidettua pois alta! Muutenkin eilinen oli kunnon tehopäivä: pesin peräti kolme koneellista pyykkiä ja puhdistin jääkaapin oikein kunnolla. Ruoanmuruset ja tahrat olivat häirinneet minua jo pitkään, mutta en ollut aikaisemmin saanut aikaiseksi tarttua toimeen ja pestä jääkaappia. Kaikki ylimääräiset kotityöt jäävät muutenkin herkästi roikkumaan, kun jo perus siivousrutiini imurointi - pölyjen pyyhintä - vessan pesu - keittiön siivous tuntuu välillä ylivoimaiselta ja koirankarvat ja hiekanjyvät pyörivät pitkin lattioita. Panostuksesta tulee kuitenkin aina tosi hyvä mieli, eikä puhdistushommassa edes mennyt loppujen lopuksi kuin reilut puoli tuntia.


Viikonloppuun on kuulunut tietysti myös elokuvien katselua. Olemme muutaman viime viikon aikana katsoneet läpi kaksi varsinaista klassikkotrilogiaa: Taru Sormusten Herrasta ja Paluu tulevaisuuteen. Vaikka tykkään katsoa elokuvia, olen niiden suhteen varsinainen sivistymättömyyden perikuva: en ole nähnyt juuri mitään vanhoja, suosittuja klassikkoja, vaan olen keskittynyt enemmän uudempiin filmeihin ja materiaaliin, jota nettiteeveet ilmaiseksi tarjoavat. Titanicinkin näin ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten! Vähitellen olen kuitenkin pyrkinyt laajentamaan klassikkorepertuaariani miehen avustuksella.

Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -sarjalta olen kuitenkin onnistunut välttymään varsin lahjakkaasti tätä ennen. Vaikka olen nuorempana ollut todellinen lukutoukka, en ole koskaan lukenut kyseistä kirjaa. Juonesta tiesin etukäteen vain sen verran, että se liittyy sormukseen (kuinka ollakaan :D) ja jonkinlaiseen matkantekoon, ja päähenkilöt, kuten Frodo, Klonkku ja Gandalf, olivat minulle nimeltä tuttuja.

Leffatrilogia oli ihan jees, mutta olin siihen kyllä vähän pettynyt. Ehkä odotin sarjan suursuosion perusteella vähän liikoja? Hahmot eivät jostain syystä purreet minuun niin voimakkaasti kuin olisin toivonut, ja etenkin Frodo tuntui välillä jopa vähän ärsyttävältä eikä kovinkaan samaistuttavalta. Matkanteon ja taisteluiden varaan rakentunut juoni ja monituntiset elokuvat tuntuivat niin ikään välillä hieman puuduttavilta. Odotin vielä jotakin lisää, jotakin syvyyttä tuovaa ja persoonallista elementtiä. Toteutukseltaan elokuva oli kyllä mielestäni onnistunut. Vaikka en ole lukenut kirjaa enkä sen vuoksi osaa ehkä arvioida asiaa kovin luotettavasti, tarinan pääpiirteet oli selkeästi sisällytetty elokuviin ja sen katsomisesta ei syntynyt tunnetta, että juoni olisi vain runtattu mahdollisimman tiiviiksi leffaversioksi (toisin kuin vaikkapa Harry Pottereissa).


Paluu tulevaisuuteen eli Back to the Future oli sen sijaan juuri päinvastainen yllätys. Se ei etukäteen kiinnostanut minua lainkaan. Tiesin, että leffoissa aikamatkustetaan, ne on kuvattu 80-luvulla ja edustavat tyyliltään komediaa. Aikamatkustus nyt ihan menettelee, mutta muutoin kaikki tiedossani olleet ominaisuudet olivat sellaisia, jotka nimenomaan eivät houkuttele minua elokuvien pariin: komedia on heti kauhun jälkeen yksi vähiten minulle mieluisista genreistä. Nautin eniten elokuvista, joissa on syvällinen, ajatuksia herättävä juoni, joten kuten arvata saattaa, perinteidet komediajuonet epäaitoine käänteineen ja yksiuloitteisine hahmoineen eivät ole lemppareitani. Ennen en sietänyt komedioita ollenkaan enkä katsonut niitä ikinä, mutta nykyisin (mieheni aktiivisen perehdytystyön myötä) olen tullut katselleeksi niitä enemmän ja huomannut, että tietynlaiset komediat kyllä iskevät meikäläiseenkin.

No, joka tapauksessa, Back to the Future yllätti minut todella positiivisesti! Idea oli tosi mielenkiintoinen eikä komediallisuus mennyt överiksi. Aikamatkustuksesta syntyvillä aukkokohdilla ja epäloogisuuksilla  oli hauska vaivata päätään, ja ylipäätään leffa oli virkistävän erilainen. Kolmannen osan villi länsi -meininki ei ollut ihan yhtä paljon makuuni kuin kaksi aiempaa elokuvaa, mutta mitään selkeää tason pudotusta ei osien myötä tapahtunut ja ne muodostivat todella yhtenäisen kokonaisuuden. Trilogiat olivat taas hyvä muistutus siitä, että aina elokuvien suhteen ei voi nojata ennakko-oletuksiin, vaan yllättävätkin leffat voivat nousta uusiksi suosikeiksi.

5. lokakuuta 2018

Pelaaminen ja muutamia suosikkipelejäni

En ole aina ollut mikään varsinainen tietokone- tai konsolipeli-intoilija. Olen kyllä pelaillut jo lapsena jotakin, mutta ennen mieheni tapaamista pelikokemukseni oli hyvin rajoittunutta ja ulottui lähinnä Pollux-hevoskerhon tallityttöpeleihin. Seurustelun alusta lähtien olemme kuitenkin pelanneet yhdessä mieheni kanssa, ja nykyisin pelaaminen on elokuvien ohella varmasti yksi keskeisimmistä yhteisistä harrastuksistamme. Olemme testanneet lukuisia pelejä Lego Harry Potterista Fortniteen, Super Smash Bros Meleestä Rocket Leagueen ja Mario Partysta Borderlandsiin. Olen päässyt tutustumaan uusiin peleihin sekä kahdestaan miehen kanssa että isommalla porukalla jokaperjantaisissa peli-illoissamme.

Tässä muutaman vuoden aikana minulle on ehtinyt muodostua selkeä käsitys siitä, millaiset pelit meikäläiseen purevat. Olen edelleen aivan surkea monissa taitoa vaativissa peleissä, kuten tasohyppelyissä, ajopeleissä ja ampumisessa, joten pelkästään sellaiseen keskittyvät pelit eivät jaksa juurikaan kiinnostaa. Sen sijaan minuun uppoavat juonelliset, voimakkaasti tarinoihin pohjautuvat pelit sekä kaikenlaiset roolipelit.


Ehdoton suosikkini on Life is Strange -peli, jonka Before the Storm- ja The Amazing Adventures of Captain Spirit -osat olen niin ikään pelannut. Sarjan toinen pelihän on juuri ilmestymässä, ja sen hankkiminen houkuttaisi minua tosi paljon. Yritän kuitenkin olla kärsivällinen ja ostaa sen vasta, kun hinta laskee. Siihen asti täytyy vain koettaa välttää spoilaantumista ja keksiä muuta mielenkiintoista pelattavaa. Life is Strangen lisäksi toinen, erittäin tarinapohjainen suosikkini on Batman: The Telltale Series. Pelasimme jo kauan sitten miehen kanssa sarjan ensimmäisen osan, ja nyt kakkososa on ostettu ja odottaa jonossa pelivuoroaan. Supersankarit ovat muuten toinen juttu, joihin olen perehtynyt vasta parisuhteen myötä: muistan, kuinka menimme suhteen alkuaikoina ensimmäistä kertaa yhdessä elokuviin Batman vs. Superman -leffaa katsomaan, ja mies yritti briiffata minua ennen elokuvan alkua hahmojen olennaisimmista ominaisuuksista :D

Roolipeleistä ehdoton lempparini on Divinity Original Sin, josta olemme pelanneet sarjan molemmat osat. Kakkososaa olemme itse asiassa pelaamassa läpi jo toista kertaa: ensimmäisen kerran pelasimme sitä kaksin mieheni kanssa, ja nyt olemme uudella kierroksella kolmistaan kaverin kanssa. Divinityssä pelin maailmassa voi liikkua varsin vapaasti ja suorittaa erilaisia tehtäviä, mutta lisäksi pelissä on mielenkiintoinen kokonaisjuoni. Erityisen mukava puoli Divinityssä on myös pelin vuoropohjainen taistelutyyli. Pidän siitä, että liikkeitä voi tarvittaessa harkita rauhassa, eikä taisteluissa ole hirveä kiire. Divinity muistuttaa hieman Dungeons&Dragons -roolipeliä, jota olemme niin ikään pelanneet jonkin verran kaveriporukalla.


Suositusta Final Fantasy-sarjasta olemme pelanneet miehen kanssa yhdessä läpi kaksi peliä, X ja XV. Kymppiosa on ehdoton suosikkini, koska siinä on Divinityjen tyyliin vuoropohjaiset taistelut. Juoni on olennainen osa pelikokemusta, joten sekin on ehdoton plussa kympille. Uusimman, viidennentoista Final Fantasyn pelasimme läpi loppukesästä, ja sekin oli ihan ok, joskaan juoni ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin kymmenennessä osassa. Lisäksi mies hoiti pelin taisteluosuudet, koska ne olivat nopeatempoiset eivätkä niin minun makuuni.

Lapsuuden suosikeista pelaan edelleen silloin tällöin yksinäni The Sims 3 -peliä. Pienenä minulla oli pelin kakkososa, mutta nyt vanhemmalla iällä olen siirtynyt kokonaan kolmososan pelaajaksi: se on mielestäni monipuolisempi ja toimivampi kokonaisuus. Sims-peleissä parasta on tietysti luovuus ja erilaisten elämäntarinoiden kehittäminen simeille. Jonkin valmiin juonen seuraamisen sijaan tässä pelissä tarinankertojaksi pääsee itse. Nuorempana olin jopa aktiivinen jäsen The Sims -aiheisella keskustelufoorumilla ja luin tarinoita, jotka oli sijoitettu pelin maailmaan ja kuvitettu pelistä otetuilla kuvilla.

Isommalla porukalla pelaan mielelläni myös partypelejä, kunhan ne eivät perustu liiaksi taitoon vaan ennemminkin kekseliäisyyteen ja hauskanpitoon. Parhaita partypelejä ovat mielestäni Jackboxit, joissa samassa paketissa saa ostettua useamman simppelin ja hauskan yhteispelin. Olemme ostaneet useamman boxin, ja hauskimpia niiden peleistä ovat mielestäni Drawful 2, Fakin' it ja Trivia Murder Party. Parhaiten pelit pääsisivät varmasti oikeuksiinsa suurella joukolla pelattuina, mutta kyllä ne toimivat hyvin myös neljän tai jotkut jopa kolmenkin pelaajan voimin.

Ehkä parasta pelaamisessa onkin se, että erilaisia pelejä on niin paljon. Vaikka monet peligenret ovat minulle aivan tuntemattomia ja on useita pelityyppejä, joista en pidä lainkaan, silti mielenkiintoista pelattavaa riittäisi vaikka koko loppuelämäksi.

3. lokakuuta 2018

Luonnonkosmetiikkaan siirtyminen ja mielipiteeni muutamasta edullisesta luonnonkosmetiikan perustuotteesta

Luonnonkosmetiikka on tällä hetkellä todella pinnalla, ja monet tuntuvat siirtyvän entistä enemmän luonnollisen kosmetiikan käyttäjiksi. Itse olen pyrkinyt viimeisen vuoden aikana vähitellen samaan. Käytän melko vähän kosmetiikkaa, joten siirtymä on ollut hidas: monet käyttämäni tuotteet ovat edelleen ihan "normaalia" kosmetiikkaa. En myöskään ole luonnollistumisessani mitenkään ehdoton. Tavoitteeni ei ole sataprosenttisen luonnollinen kosmetiikkahylly, vaan erilaisiin vaihtoehtoihin tutustuminen ja vähitellen luonnollisempaan suuntaan siirtyminen sellaisten tuotteiden kohdalla, joista löydän hyvän ja halvan luonnonkosmetiikan vaihtoehdon.  Jos joku taviskosmetiikan tuote on selvästi toimivampi kuin luonnolliset vastikkeensa, voin kyllä pitäytyä siinä.

Olen tästä huolimatta kuitenkin nauttinut todella paljon luonnonkosmetiikkaan tutustumisesta ja uusien tuotteiden testailusta. Eettisyyden ja luonnonmukaisuuden lisäksi minulle tärkeä kriteeri kosmetiikkaostoksilla on hinta. Mielestäni edulliset tuotteet ovat usein ihan yhtä hyviä kuin kalliimmat kilpailijansakin, joten en halua tuhlata turhaan hintavampiin puteleihin. Lisäksi kosmetiikka edustaa minulle tietynlaista ylimääräistä "erityisjuttua", joten koska vaikkapa misellivesi ei ole mikään pakollinen välttämättömyys, en halua käyttää siihen suurta summaa rahaa. Luonnonkosmetiikkahan on usein hieman markettien halvimpia purkkeja kalliimpaa jo ihan ainesosiensa puolesta, mutta onneksi luonnolliselta puoleltakin löytyy edullisempia merkkejä. Itse olen testaillut esimerkiksi Urtekramia ja Laveraa, joita löytyy kätevästi markettienkin kosmetiikkaosastoilta.


Käytin ennen kallista kampaamoshampoota, koska hiukseni rasvoittuvat todella nopeasti. En halua pestä niitä joka päivä, mutten myöskään halua, että toisena päivänä rasva valuu pitkin hiuksia ja joudun suihkuttamaan tukkaan pullollisen kuivashampoota näyttääkseni siedettävältä. Olinkin vähän skeptinen luonnonkosmetiikan shampoita kohtaan, koska epäilin, etteivät ne pitäisi hiuksiani riittävä puhtaina. Mutta kuinka ollakaan, tein itse asiassa parhaan luonnonkosmetiikkalöytöni nimenomaan shampoo-osastolta! Laveran Freshness&Balance -shampoo on tarkoitettu nimenomaan rasvoittuville hiuksille, ja se on puhdistanut hiukseni aivan yhtä hyvin kuin aiemmat kalliit kampaamoshampoonikin. Hintakin on varsin edullinen, joten olen tosi iloinen tästä löydöstäni.

Laveran rasvoittuvien hiusten shampoota ei valitettavasti myydä ihan niin laajalti marketeissa kuin merkin joitain muita shampoita, joten ensimmäisen pullon käytettyäni ostin tilalle Urtekramin hennoille hiuksille tarkoitetun rosmariinishampoon. Se on ollut ihan ookoo, mutta kuitenkin pesuteholtaan selvästi Laveraa heikompi. En myöskään ole huomannut mitään tuuheuttavaa vaikutusta, vaikka omat hiukseni ovat nimenomaan hennot. Toisaalta, mikään muukaan hentojen hiusten tuuheuttava tuote ei ole mielestäni saanut aikaan mitään näkyviä vaikutuksia tukan lättänyyteen, joten en ehkä ole paras henkilö arvioimaan kyseistä ominaisuutta. Kun saan tämän pullollisen käytettyä, aion joka tapauksessa siirtyä takaisin Laveraan.

Hoitoaineena minulla on käytössä niin ikään Urtekramin tuote, nimittäin uudistava aloe vera -hoitoaine. Olen aikaisemmin käyttänyt markettien tavallisia, silikoneja ja muita "pahiksia" sisältäviä hoitoaineita, joten aluksi luonnonkosmetiikkaversion erilainen tunne hiuksissa vähän häiritsi. Olen tottunut silikonien siloittavaan vaikutukseen, joten Urtekramin hoitoaine ei tee tukkaa ihan yhtä helposti kammattavaksi kuin normikosmetiikan tuotteet. Aloe veran haju on myös aika voimakas, ja aluksi se häiritsi, mutta nyt useamman käyttökerran jälkeen olen tottunut tuoksuun. Kaiken kaikkiaan hoitoaine on kuitenkin ihan jees ja vaikuttaa hoitavan hiuksia hyvin. Aion kuitenkin ehkä seuraavaksi kokeilla jotain muuta, vaikka Urtekram ajaakin asiansa.


Hiustuotteiden lisäksi omistan kaksi muuta luonnonkosmetiikkatuotetta: Mossan vadelmamiselliveden ja Organic Shopin mango-vartalokuorinnan. Sain molemmat lahjaksi siskoltani. Mossan miselliveteen olin tutustunut muiden arvosteluja lukemalla ja halusin kokeilla, miten miselliveden kaltainen monitoimituote toimisi ihonpuhdistuksessa. Vedellä läträäminen ja varsinaisen puhdistustuotteen käyttäminen on mielestäni aina ollut jotenkin ärsyttävää. Vettä valuu kaulaa pitkin paidan sisään, hiuspannasta huolimatta tukkakin usein vähän kastuu ja ylipäätään vesipesu tuntuu väsyneenä kauhean vaivalloiselta. Koska en nykyään meikkaa juuri koskaan, misellivedellä kostutetulla vanulapulla pyyhkiminen riittää mielestäni puhdistamaan ihoni riittävän hyvin iltaisin.

Olenkin ollut oikein tyytyväinen Mossan miselliveteen, ja  pullo alkaa olla nyt lopuillaan. Seuraavaksi misellivedeksi päädyin kuitenkin ostamaan normikosmetiikan puolelta Lumenen Klasikko-sarjan perusmiselliveden. Se oli selkeästi Mossaa halvempi, ja koska en ole ikinä käyttänyt muita misellivesiä, halusin ottaa testiin jonkin muunkin tuotteen ennen Mossaan jämähtämistä. Lumene mainostaa tuotetta yli 80% luonnolliseksi, ja vaikka se ei tietenkään ole sama asia kuin sertifioitu luonnonkosmetiikka, päädyin kelpuuttamaan putelin ostoskoriini.

Organic Shopin vartalokuorintaan olen myös ollut tosi tyytyväinen. Koostumus on miellyttävä, rakeet sopivan kokoisia ja teho ainakin omalle iholleni sopivan hellävarainen mutta silti tehokas. Parasta tuotteessa on ehdottomasti sen huumaava mangon tuoksu. En pidä liian voimakkaista tuoksuista sellaisessa kosmetiikassa, joka jää iholle "haisemaan", mutta suihkuhetken verran on ihana hemmotella itseä herkullisilla tuoksuilla.

Pienin askelin kohti luonnollisempaa kosmetiikkakokoelmaa siis mennään!

1. lokakuuta 2018

Me toivomme vauvaa


Tämän postauksen julkaiseminen jännittää. Mietin aika pitkään, onko tätä järkeä kertoa näin julkisesti (vaikka kukaan lähipiiristäni miestä lukuun ottamatta ei edes tiedä blogistani, ja tuntemattomia lukijoitakaan ei vielä ole pahemmin kertynyt). Mutta: me toivomme vauvaa. Jätimme ehkäisyn pois syyskuun alussa, ja nyt käynnistymässä on toinen kierto ilman sitä.

Varsinainen päätös tapahtui meillekin aika yllättäen ja nopeasti. Olemme tietenkin puhuneet lapsista ihan parisuhteemme alusta lähtien, ja teema on noussut esiin keskusteluissa säännöllisin väliajoin. Naimisiin mennessämme juttelimme miehen kanssa, että sopiva aika perheenlisäykselle voisi olla kandivuoteni jälkeen: silloin opinnoissa olisi luonteva kohta jäädä äitiyslomalle. Tässä parin vuoden aikana on kuitenkin tietysti tapahtunut paljon, esimerkiksi miehen opiskelujen alkaminen, ja vielä alkukeväällä ajatus ehkäisyn lopettamisesta olisi tuntunut ihan liian aikaiselta. Kesän lähestyessä ajatus vauvasta lähitulevaisuuden juttuna alkoi kuitenkin tuntua yhä luontevammalta. Ehkäisykapselin poistaminenkin ajankohtaistui, joskin ajattelin alkuun, että käyttäisimme silti muuta ehkäisyä vielä hyvän tovin. Kesän aikana myös juttelin vauvajutuista paljon raskaana olevan ystäväni kanssa ja tulin sitä kautta pohtineeksi teemaa runsaasti. Vähitellen vauvahaave alkoi muuttua "sitten joskus"- tasolta "tapahtuisipa se jo pian" ja "toisaalta, miksei jo nyt" -ajatukseksi.

Parisuhteessamme mies on yleensä kokenut itsensä valmiiksi tällaisiin isoihin päätöksiin ja elämänmuutoksiin nopeammin kuin minä. Esimerkiksi seurusteluaikoina hän olisi ollut valmis kihlautumaan jo varsin pian, kun taas minä tuumailin ja olin epävarma päätöksestä paljon pidempään. Ehkäisyn poisjättäminen ja vauvan toivottaminen tervetulleeksi ei siis vaatinut mieheltä yhtä perinpohjaista ajatusprosessia kuin minulta. Minulle on luontaista, että puntaroin päätöksiä ja harkitsen vaihtoehtoja kauan, mutta kun lopulta saan varmuuden jostakin, en myöskään ikinä jälkikäteen kadu päätöksiäni. Kerran, kun puhuimme perheenlisäyksestä yhdessä, mies tiivisti tilanteen varsin järkevästi: ellemme halua odottaa vähintään kolmea-neljää vuotta, että molemmat ovat valmistuneet ja päässeet kiinni työelämään, ei haaveen lykkäämisestä oikeastaan ole mitään hyötyä.

Jatkossa tulen varmasti kirjoittamaan blogiin ajatuksia yritysajalta enemmänkin, ja toivottavasti tietysti sitten ajallaan pääsen jakamaan myös raskauskuulumisia. Itse asiassa kirjoitin hormotinonta ehkäisyä käsittelevät postauksenikin ulos niin aikaisin ihan siksi, etten joutuisi julkaisemaan preesensmuotoista pohdintaa ehkäisystä kovin paljoa jälkijunassa siitä, kun ehkäisy on meillä todellisuudessa jäänyt tauolle.

Elämme jännittävää ja ihanaa aikaa, ja tuntuu hyvältä päästä jakamaan sitä tänne <3