Kirjoitin hetki sitten blogiin suhteestani meikkaamiseen sekä siitä, miten se on muuttunut. Lupasin postauksen lopussa palata asiaan ja kertoa, miltä reilun vuoden meikkaamattomuus on tuntunut ja mitä ajattelen meikkaamisesta nyt.
Aluksi meikkaamisen lopettaminen oli tosi vaikeaa. Seisoin aamulla vessan peilin edessä ja horjuin kahden vaiheilla: voinko lähteä tämän näköisenä ulos, luennolle, seurakuntaan? Valitsin kauemmin vaatteita ja yritin laittaa hiukset kivasti meikkaamattomuuden kompensoimiseksi. Mietin, mitä muut minusta ajattelevat.
Sitten totuin. Aika pian aloin nähdä luonnollisen minäni kauniina. Miten en ollut aikaisemmin huomannut, miten kirkkaina silmät säihkyivät ja iho hehkui ihan ilman meikkikerrostakin? Meikkaaminen ei houkutellut enää lainkaan. Tuntui, että näyttäisin aivan vieraalta ripsiväriä ja peitevoidetta kasvoillani, ja olin tyytyväinen ulkonäkööni tällaisenaan. En enää ajatellut meikittömyyttä ja ajatuskin ajan uhraamisesta meikkaamiseen tuntui turhalta ja vaivalloiselta.
Menin vuoden aikana useamman kerran ilman meikkiä uuteen paikkaan, jossa kukaan ei tuntenut minua entuudestaan. Se oli vapauttavaa. Kun esittäydyin uusille ihmisille alusta alkaen luonnollisena, en kokenut paineita siitä, että he pitäisivät minua sairaan tai väsähtäneen näköisenä. Eiväthän he tienneet minusta muuta puolta kuin tämän meikittömän. Silloin, kun meikkasin aktiivisesti, yksittäiset meikittömät päivät tuntuivat valtavalta kontrastilta normaalitilanteeseen, ja pelkäsin tämän eron loistavan kilometrien päähän ja kummeksuttavan ympärillä olevia. Tuskin niin oli, mutta joka tapauksessa esimerkiksi kesätyö kaupassa oli helpompi vetää läpi, kun vakiolookkini oli joka ikinen päivä meikitön. Ei ollut mitään kontrastia, mitä peitellä.
Syyskuun alussa olivat kaverini valmistujaisjuhlat, joista kirjoitin tänne blogiinkin. Ne olivat ensimmäiset kunnon juhlat, joihin menin ilman meikkiä. Vaikka olin ollut tuolloin meikitön jo reilusti yli vuoden, harkitsin pari kertaa, voinko todella mennä tuollaisiin hienompiin kekkereihin luonnontilassa. Mutta miksi ihmeessä en olisi voinut? Edelleenkin, meikki ei ole synonyymi siistille tai edes juhlavalle ulkonäölle. Juhlissa olin oikeastaan aika ylpeä meikittömistä kasvoistani ja siitä, että uskalsin. Tuntui hyvältä edustaa luonnollisuuden arvoa muillekin. Näyttää, että tämä on ihan ok. Meikittömässä juhlalookissa ei pitäisi olla mitään kummallista.
En missään vaiheessa varsinaisesti suunnitellut, että meikittömyys olisi lopullinen tila. Vähitellen se alkoi kuitenkin tuntua yhä enemmän ja enemmän sellaiselta. Jonkin aikaa sitten meikittömyyteeni tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa pientä turbulenssia. Selasin blogia varten vanhoja valokuvia itsestäni, niitä, joissa minulla on meikkiä. Olin jo vähän unohtanut, miltä näytän meikattuna. En voinut mitään mieleeni nousevalle ajatukselle: vau, näytinpä hyvältä, paremmalta kuin muistinkaan. Paremmalta kuin uudemmissa kuvissa, joissa poseeraan kasvot luonnontilassa. Hetkeksi aivoihini tulvahti epäilyksen aalto. Miksi ihmeessä olen lopettanut meikkaamisen, miksi olen luopunut tuosta tytöstä, joka näyttää noin kauniilta? Tunne oli ristiriitainen, koska samalla en kuitenkaan halunnut alkaa meikata. En kaivannut meikkaamista enkä sitä, mitä se edustaa, en kaivannut sitä erilaista tunnetta ulkonäöstäni. Ihan vähän huomasin kaipaavani kuitenkin meikin tuomaa ulkonäköä.
Siispä totesin, että virallinen meikkaamattomuuskokeiluni on ehkä hyvä lopettaa tähän. Se ei tarkoita, että aloittaisin meikkaamaan, vaan että "sallin" itselleni meikkaamisen, jos se tuntuu oikeasti hyvältä ja tarpeelliselta. Vuoden aikana osa vanhoista meikeistäni on tietenkin menettänyt parhaan kukoistuksensa, mutta onneksi suosikkituotteeni puuteri säilyy pitkiäkin aikoja hyvänä. Ripsivärin päätin viime kuussa ostaa Lidlistä neljän euron halpishintaan. Testimielessä ja siksi, koska neljän euron sijoitus ei harmita, mikäli putkilo jää käyttämättä.
Olen meikannut kuluneen kuukauden aikana kahdesti. Ja kyllä: olen näyttänyt mielestäni hyvältä kevyesti meikattuna. Samalla olen kuitenkin kokenut olevani vähän joku muu, en ihan niin minä. Vaikka tuo joku muu voisi välillä tuntua aika mukavalta roolilta, helpommalta hahmolta jonka taakse mennä, mieluiten olen kuitenkin minä täysin. Lopulta on kuitenkin parempi olla minä kuin se vähän eksyneempi, vähän kauniimpi tyttö.
En suoraan sanottuna tiedä, mitä meikkaamiselleni jatkossa tapahtuu. Luultavasti meikkaan tästedes satunnaisesti, mutta tuskin ainakaan useammin kuin kerran viikossa. Tähän mennessä kerta viikossa parissa on tuntunut oikein hyvältä ja riittävältä. En halua ottaa meikkaamista enää päivittäiseksi rutiiniksi. Luonnollisiin kasvoihin totuttelu vie aikaa, ja samalla silmä tottuu ja alkaa vaatia ehostettua naamaa hetkessä. Jos meikkaan liian usein, en näe meikittömässä minussa enää muuta kuin näpyt, tummat silmänaluset ja valjun yleisilmeen. Jos meikkaan liian usein, minulta jää kokonaan huomaamatta, miten kaunis paljas ihoni onkaan ja miten onnellisena hehkun, kun tulen posket punaisina koiralenkiltä kotiin. En halua enkä aio menettää sitä.
Aluksi meikkaamisen lopettaminen oli tosi vaikeaa. Seisoin aamulla vessan peilin edessä ja horjuin kahden vaiheilla: voinko lähteä tämän näköisenä ulos, luennolle, seurakuntaan? Valitsin kauemmin vaatteita ja yritin laittaa hiukset kivasti meikkaamattomuuden kompensoimiseksi. Mietin, mitä muut minusta ajattelevat.
Sitten totuin. Aika pian aloin nähdä luonnollisen minäni kauniina. Miten en ollut aikaisemmin huomannut, miten kirkkaina silmät säihkyivät ja iho hehkui ihan ilman meikkikerrostakin? Meikkaaminen ei houkutellut enää lainkaan. Tuntui, että näyttäisin aivan vieraalta ripsiväriä ja peitevoidetta kasvoillani, ja olin tyytyväinen ulkonäkööni tällaisenaan. En enää ajatellut meikittömyyttä ja ajatuskin ajan uhraamisesta meikkaamiseen tuntui turhalta ja vaivalloiselta.
Syyskuun alussa olivat kaverini valmistujaisjuhlat, joista kirjoitin tänne blogiinkin. Ne olivat ensimmäiset kunnon juhlat, joihin menin ilman meikkiä. Vaikka olin ollut tuolloin meikitön jo reilusti yli vuoden, harkitsin pari kertaa, voinko todella mennä tuollaisiin hienompiin kekkereihin luonnontilassa. Mutta miksi ihmeessä en olisi voinut? Edelleenkin, meikki ei ole synonyymi siistille tai edes juhlavalle ulkonäölle. Juhlissa olin oikeastaan aika ylpeä meikittömistä kasvoistani ja siitä, että uskalsin. Tuntui hyvältä edustaa luonnollisuuden arvoa muillekin. Näyttää, että tämä on ihan ok. Meikittömässä juhlalookissa ei pitäisi olla mitään kummallista.
Siispä totesin, että virallinen meikkaamattomuuskokeiluni on ehkä hyvä lopettaa tähän. Se ei tarkoita, että aloittaisin meikkaamaan, vaan että "sallin" itselleni meikkaamisen, jos se tuntuu oikeasti hyvältä ja tarpeelliselta. Vuoden aikana osa vanhoista meikeistäni on tietenkin menettänyt parhaan kukoistuksensa, mutta onneksi suosikkituotteeni puuteri säilyy pitkiäkin aikoja hyvänä. Ripsivärin päätin viime kuussa ostaa Lidlistä neljän euron halpishintaan. Testimielessä ja siksi, koska neljän euron sijoitus ei harmita, mikäli putkilo jää käyttämättä.
Olen meikannut kuluneen kuukauden aikana kahdesti. Ja kyllä: olen näyttänyt mielestäni hyvältä kevyesti meikattuna. Samalla olen kuitenkin kokenut olevani vähän joku muu, en ihan niin minä. Vaikka tuo joku muu voisi välillä tuntua aika mukavalta roolilta, helpommalta hahmolta jonka taakse mennä, mieluiten olen kuitenkin minä täysin. Lopulta on kuitenkin parempi olla minä kuin se vähän eksyneempi, vähän kauniimpi tyttö.
En suoraan sanottuna tiedä, mitä meikkaamiselleni jatkossa tapahtuu. Luultavasti meikkaan tästedes satunnaisesti, mutta tuskin ainakaan useammin kuin kerran viikossa. Tähän mennessä kerta viikossa parissa on tuntunut oikein hyvältä ja riittävältä. En halua ottaa meikkaamista enää päivittäiseksi rutiiniksi. Luonnollisiin kasvoihin totuttelu vie aikaa, ja samalla silmä tottuu ja alkaa vaatia ehostettua naamaa hetkessä. Jos meikkaan liian usein, en näe meikittömässä minussa enää muuta kuin näpyt, tummat silmänaluset ja valjun yleisilmeen. Jos meikkaan liian usein, minulta jää kokonaan huomaamatta, miten kaunis paljas ihoni onkaan ja miten onnellisena hehkun, kun tulen posket punaisina koiralenkiltä kotiin. En halua enkä aio menettää sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti