7. lokakuuta 2018

Kotitöitä ja klassikkoleffoja

Moikka ja mukavaa viikonloppua kaikille!

Me ollaan vietetty tämä viikonloppu kotosalla rennoissa tunnelmissa. Perjantaina kaverimme tuli tuttuun tapaan meille, ja pelasimme yömyöhään ensin lautapelejä ja sitten viime postauksessa esittelemääni Divinity Original Sin 2 -tietokonepeliä. Tänään menemme vanhempieni luo syömään, ja eilen kävin tenttimässä yhden kurssin. On tosi vapautunut olo, kun sain sen hoidettua pois alta! Muutenkin eilinen oli kunnon tehopäivä: pesin peräti kolme koneellista pyykkiä ja puhdistin jääkaapin oikein kunnolla. Ruoanmuruset ja tahrat olivat häirinneet minua jo pitkään, mutta en ollut aikaisemmin saanut aikaiseksi tarttua toimeen ja pestä jääkaappia. Kaikki ylimääräiset kotityöt jäävät muutenkin herkästi roikkumaan, kun jo perus siivousrutiini imurointi - pölyjen pyyhintä - vessan pesu - keittiön siivous tuntuu välillä ylivoimaiselta ja koirankarvat ja hiekanjyvät pyörivät pitkin lattioita. Panostuksesta tulee kuitenkin aina tosi hyvä mieli, eikä puhdistushommassa edes mennyt loppujen lopuksi kuin reilut puoli tuntia.


Viikonloppuun on kuulunut tietysti myös elokuvien katselua. Olemme muutaman viime viikon aikana katsoneet läpi kaksi varsinaista klassikkotrilogiaa: Taru Sormusten Herrasta ja Paluu tulevaisuuteen. Vaikka tykkään katsoa elokuvia, olen niiden suhteen varsinainen sivistymättömyyden perikuva: en ole nähnyt juuri mitään vanhoja, suosittuja klassikkoja, vaan olen keskittynyt enemmän uudempiin filmeihin ja materiaaliin, jota nettiteeveet ilmaiseksi tarjoavat. Titanicinkin näin ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten! Vähitellen olen kuitenkin pyrkinyt laajentamaan klassikkorepertuaariani miehen avustuksella.

Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -sarjalta olen kuitenkin onnistunut välttymään varsin lahjakkaasti tätä ennen. Vaikka olen nuorempana ollut todellinen lukutoukka, en ole koskaan lukenut kyseistä kirjaa. Juonesta tiesin etukäteen vain sen verran, että se liittyy sormukseen (kuinka ollakaan :D) ja jonkinlaiseen matkantekoon, ja päähenkilöt, kuten Frodo, Klonkku ja Gandalf, olivat minulle nimeltä tuttuja.

Leffatrilogia oli ihan jees, mutta olin siihen kyllä vähän pettynyt. Ehkä odotin sarjan suursuosion perusteella vähän liikoja? Hahmot eivät jostain syystä purreet minuun niin voimakkaasti kuin olisin toivonut, ja etenkin Frodo tuntui välillä jopa vähän ärsyttävältä eikä kovinkaan samaistuttavalta. Matkanteon ja taisteluiden varaan rakentunut juoni ja monituntiset elokuvat tuntuivat niin ikään välillä hieman puuduttavilta. Odotin vielä jotakin lisää, jotakin syvyyttä tuovaa ja persoonallista elementtiä. Toteutukseltaan elokuva oli kyllä mielestäni onnistunut. Vaikka en ole lukenut kirjaa enkä sen vuoksi osaa ehkä arvioida asiaa kovin luotettavasti, tarinan pääpiirteet oli selkeästi sisällytetty elokuviin ja sen katsomisesta ei syntynyt tunnetta, että juoni olisi vain runtattu mahdollisimman tiiviiksi leffaversioksi (toisin kuin vaikkapa Harry Pottereissa).


Paluu tulevaisuuteen eli Back to the Future oli sen sijaan juuri päinvastainen yllätys. Se ei etukäteen kiinnostanut minua lainkaan. Tiesin, että leffoissa aikamatkustetaan, ne on kuvattu 80-luvulla ja edustavat tyyliltään komediaa. Aikamatkustus nyt ihan menettelee, mutta muutoin kaikki tiedossani olleet ominaisuudet olivat sellaisia, jotka nimenomaan eivät houkuttele minua elokuvien pariin: komedia on heti kauhun jälkeen yksi vähiten minulle mieluisista genreistä. Nautin eniten elokuvista, joissa on syvällinen, ajatuksia herättävä juoni, joten kuten arvata saattaa, perinteidet komediajuonet epäaitoine käänteineen ja yksiuloitteisine hahmoineen eivät ole lemppareitani. Ennen en sietänyt komedioita ollenkaan enkä katsonut niitä ikinä, mutta nykyisin (mieheni aktiivisen perehdytystyön myötä) olen tullut katselleeksi niitä enemmän ja huomannut, että tietynlaiset komediat kyllä iskevät meikäläiseenkin.

No, joka tapauksessa, Back to the Future yllätti minut todella positiivisesti! Idea oli tosi mielenkiintoinen eikä komediallisuus mennyt överiksi. Aikamatkustuksesta syntyvillä aukkokohdilla ja epäloogisuuksilla  oli hauska vaivata päätään, ja ylipäätään leffa oli virkistävän erilainen. Kolmannen osan villi länsi -meininki ei ollut ihan yhtä paljon makuuni kuin kaksi aiempaa elokuvaa, mutta mitään selkeää tason pudotusta ei osien myötä tapahtunut ja ne muodostivat todella yhtenäisen kokonaisuuden. Trilogiat olivat taas hyvä muistutus siitä, että aina elokuvien suhteen ei voi nojata ennakko-oletuksiin, vaan yllättävätkin leffat voivat nousta uusiksi suosikeiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti