Lähdimme torstaiaamuna mökille. Luulen aina, että tekemistä on paljon: silti ehdin tehdä koko loppuviikon koulutehtävät yhdessä keskiviikossa, kun oikeasti oli aihetta. Alkumatka mökille oli takkuinen. Vara-avaimen piti olla mökillä meitä odottamassa, mutta ei ollutkaan. Jouduimme ajamaan takaisin kotiin avainta hakemaan ja taas takaisin mökille. Mies ei jaksanut ajaa kolmea mökkimatkaa putkeen, vaan laittoi minut ajamaan keskimmäisen pätkän maalta kotiin. Pelotti vähän enkä uskaltanut ohittaa kuuttakymppiä köröttelevää traktoria, mutta selvisin siitä. Ja alkuärsyynnyksen jälkeen koko loppuloma olikin pelkkää rauhaa.
Yleensä otamme mökille mukaan kaikenlaista mökkiviihdykettä: Uuno Turhapuro-elokuvia, kortti- ja lautapelejä, vanhoja aikakauslehtiä luettavaksi. Nyt emme ottaneet mitään, emme edes kynää, kameraa tai päiväkirjaa. Kännykät käännettiin äänettömälle ja laitettiin kaappiin jemmaan: viestit tarkistettiin kerran päivässä. Emme ottaneet kotoa mukaan juuri mitään ruokatarvikkeitakaan. Kävimme syömässä läheisellä huoltoasemalla ja ostimme mökkiin välipaloiksi kaikkea sellaista, mitä emme yleensä osta: aasialaista valmisruokaa, yksittäispakattuja rahka- ja vanukaspurkkeja, croissantteja, suklaapatukoita, pekonia. Kerrankin emme vertailleet hintoja.
En muista olleeni mökillä ennen näin myöhään syksyllä. Sää oli upea. Järvi oli tyyni, vastarannalla oranssit koivut ja tummanvihreät havupuut, ilma raikkaan virkistävä. Vettä ei satanut kertaakaan. Kävimme koiran kanssa kävelyillä metsässä, haravoimme vähän mökin pihaa. Muutoin lähinnä istuimme vierekkäin mökissä, mies vanhassa kiikkutuolissa ja minä nojatuolissa. Oli aikaa vain ajatella ja olla ja puhua. Ei ollut mitään, mihin olisi pitänyt tai edes voinut ryhtyä.
Torstai-iltana sytytimme takkaan tulen ja istuimme mökin lattialla hämärässä sylikkäin tulen liekkejä katsellen ja elämästä jutellen. Perjantaina saunoimme, ja kun menimme vilvoittelemaan pihalle, ilta oli säkkipimeä. Kolmelta yöllä koira herätti oksentamalla syömänsä ruohotupot lattialle ja menimme ulos laiturille katselemaan tähtiä. Yö oli kirkas, ja taivas aivan täynnä valopilkkuja, niitä pienen pieniä, joita ei kaupungissa näe koskaan.
Vaikka kohteena oli tuttu rakas mökki eikä mikään erikoinen lomamatka, vaikka viivyimme vain pari päivää, koen, että reissu oli todella vapauttava ja voimaannuttava. Kun ei todella ollut muuta kuin me, luonto ja hitaat tunnit.
Mietin, miten erilaista elämä olisi, jos asuisimme maalla. Jos ei aina tarvitsisi saada aikaan ja puuhata. Jos useammin vain olisi paikallaan, niin kauan, että ajatukset ja aika ehtivät pysähtyä. Kuuntelisi, miten joutsenet laulavat järvellä ja katselisi, miten vastarannalla valot syttyvät illan pimetessä syvään mustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti