28. helmikuuta 2019

Treffipäivä pitkästä aikaa

Miehen opiskelustressi ja koulutöiden määrä on nyt keväällä räjähtänyt käsiin, joten yhteinen aika on ollut kortilla. Olemme jaksaneet lähinnä katsoa elokuvia ja pelata World of Final Fantasya yhdessä: mihinkään sen vaativampaan aktiviteettiin väsynyt puoliso ei ole revennyt. Ylipäätään olemme luonteeltamme varsinaisia kotihiiriä, ja varsinaisia treffejä tulee järjestettyä tosi harvoin. Teemme kylläkin arjessa melkein kaiken yhdessä ruokakauppareissuista suihkussa käyntiin, mutta muutoin aktiviteettimme koostuvat lähinnä vierailuista perheidemme luona sekä meillä kylässä käyvistä kavereista. Joskus syödään ulkona, kierrellään kirppareita tai mennään seurakuntaan, mutta varsinaisia treffejä eivät nekään ole.

Nyt hiihtolomaksi halusimme järjestää pitkästä aikaa jotain kunnollista yhteistä tekemistä. Koska minulla on vapaata eri viikolla kuin miehellä ja hänenkin lomansa on pikemminkin opetukseton viikko kuin loma, päätimme, että yhden päivän mittainen treffipäivä olisi paras valinta tähän saumaan. Emme ylipäätään juurikaan reissaa, joten simppeli mutta vähän spesiaalimpi puuhastelu sopi meille paremmin kuin ulkomaanreissu tai hotelliviikonloppu.

Keskiviikkona heräilimme siis rauhassa kotona aamiaiselle. Edellisen illan pelailut olivat saaneet yöunille käynnin venähtämään yli puolenyön, joten nukuimme tavallista myöhempään. Perinteisen leipälinjan ohelle leikkasimme päärynää ja kävimme normaaliin tyyliin aamukävelyllä koiran kanssa sekä suihkussa. Aika pian lähdimmekin sitten jo liikkeelle. Ajoimme ensin miehen vanhempien luokse ja jätimme koiran sinne hoitoon. Sitten suuntasimme kirpputorikierrokselle vakioalueellemme, josta löytyy lähes vieretysten viisi hyvää paikkaa. Emme oikeastaan koskaan shoppaile yhdessä esimerkiksi vaatekaupoissa, mutta kirpparit ovat lempipaikkojamme: miehellä on tapana syynätä lautapelejä ja elektroniikkaa, kun taas itse olen viime aikoina keskittynyt vauvan tarvikkeisiin. Vaatteita ja kenkiä katselemme kumpikin kirpputoreilta aina silloin, kun tarvetta on. Tällä kertaa löysimmekin poikkeuksellisen paljon ostettavaa: Settlers of Catan: Struggle for Rome -lautapelin sekä vauvalle kylpyammeen pohjalle asetettavan kylpytuen, yhden bodyn sekä kapalopussin. Body maksoi vain 20 senttiä ja kylpytuki euron - kurkkasin mielenkiinnosta, että Prismassa vastaava kylpytuki olisi ollut 12 euron hinnalla. Aikamoista säästöä!


Kirppistelyn jälkeen maha kurni, joten suuntasimme ekaa kertaa ikinä S-ryhmän Oksa-ravintolaan. Herkkupöydän antimia sai syödä mahan täydeltä reilulla kympillä, ja olimme kyllä todella positiivisesti yllättyneitä ruoan tasosta. Erilaisia vaihtoehtoja oli todella runsaasti ja kaikki ruokalajit maistuivat erinomaisilta. Ainoa huono puoli tällaisissa buffeteissa on se, että makunystyrät halajaisivat paljon isomman määrän jokaista herkullista sorttia kuin maha kykenee vastaanottamaan. Mutta vältyin onneksi pahimmalta mahdolliselta ähkyltä.

Päivän pääaktiviteetti, johon ajoimme suoraan Oksasta, oli kylpylässä rentoutuminen. Mietimme alunperin vaihtoehtona treffipäivälle pidempää viipymistä kylpylähotellissa, mutta kun huomasin, miten edulliseksi päivälippu allasosastolle tulee, valitsimme epäröimättä sen. Ehdimme testata eri altaat, laskea liukumäkiä ja saunoa sydämemme kyllyydestä. Miehen karheat uimashortsit aiheuttivat varsinaisen vauhtipettymyksen liukumäessä, mutta meikäläinen suorastaan kiisi mäkeä pitkin alas.  Suositun hiihtolomailuajankohdan vuoksi kylpylässä oli melko ruuhkaista, mutta olin toisaalta osannut odottaakin sitä. Kylpylä ei ehkä ole meille sellainen ykkösajanviete, johon jatkossa suuntaisimme, mutta näin kertaluontoisesti se oli kivaa vaihtelua. Pois lähtiessä olo oli rentoutunut ja lötköpötkö saunomisesta.

Pulikoinnin jälkeen ajoimme miehen vanhemmille koiraa hakemaan. Kahvittelimme samalla hänen äitinsä ja siskonsa kanssa sekä veimme pitkästä ulkoaitauksessa oleilusta nauttineen koiran kävelylle. Sitten olikin aika ajella kotiin. Olimme alunperin ajatelleet mennä vielä illalla toisen kerran ravintolaan hampurilaisille, mutta koska maha oli vielä buffetista pullollaan, totesimme, ettei iso hampurilaisateria olisi se paras iltapala. Siispä päätimme venyttää treffailua seuraavalle päivälle ja mennä toisen kerran ravintolaan vasta huomenna. Kokkasimme kotona hieman kevyempää vaihtoehtoa eli kalakeittoa kaapeista löytyvistä aineksista sekä rentouduimme loppuillan kotosalla. Illan puuhaksi valikoitui levyraati, joita olemme koko seurusteluaikamme ajan silloin tällöin pitäneet. Päätämme jotkin kriteerit kappaleiden valintaan ja kumpikin valitsee muutaman (yleensä noin 5) biisiä, jotka soittaa toiselle. Usein kyseessä ovat nuoruuden suosikit tai muutoin sellaiset kipaleet, joita emme muuten toistemme seurassa kuuntele. Kuuntelemme yhdessä musiikkia oikeastaan vain autossa, jossa soi aina gospel, joten esimerkikiksi omat Spotify-listani ja miehen nuoruusvuosien hitit eivät ilman levyraateja tule tutuiksi.

26. helmikuuta 2019

Raskausviikot 16-18


Jälleen kolmen raskausviikon kuulumiset samassa paketissa. Tämä toisen kolmanneksen alku on selvästi aikaa, jolloin raskaus ei ole juuri mielessä tai saa aikaan supermielenkiintoisia viikkopäivityksiä. Ihan vielä ei olla rakenneultran, vauvan sukupuolen selviämisen tai isompien hankintojen teon kynnyksellä, mutta myös alkuraskauden jatkuva intoilu ja oirekirjo ovat taaksejäänyttä elämää. On hassua, kun tällä hetkellä raskaus ei oikeastaan varsinaisesti "tunnu missään". Joo, maha alkaa erottua selvemmin ja selvemmin, mutta mitään oireita ei ole, ei neuvolakäyntejä, ei mitään vauvaan liittyvää äksöniä. Toisaalta, eihän tämän koko yhdeksänkuukautisen taipaleen tarvitsekaan olla koko ajan suuria käänteitä ja arkea ravistelevaa vauvahattaraa. Kaikki on sujunut mukavasti ja omalla painollaan.

Pahoinvointi on loppunut kokonaan, ja enää ainoastaan koiranruokakupin aamuinen sisältö saattaa aiheuttaa sekunnin etiäisen etovaan oloon. Ruokahaluni on loistava ja selvästi kasvanut. Mahallaan nukkuminen on jäänyt historiaan, ja kohtu erottuu selvästi. Aamulla herätessä ja ylös noustessa on hauskaa katsoa, kun vatsa "siirtyy" toiselta kyljeltä keskelle. En kuitenkaan ole vielä tuntenut vauvan liikkeitä, tai ainakaan osannut erottaa niitä tavallisesta mahan murinasta. Tällä ja viime viikolla muistin vihdoin ottaa aamulla heti herättyäni kuvan vatsasta uuden raskausviikon alkaessa. Syöminen turvottaa edelleen siinä määrin, että päivemmällä mahan koko on usein jotain ihan muuta kuin herätessä.

Olen yrittänyt kiinnittää edes vähän huomiota elämäntapoihini. Herkuton helmikuu on tietysti hyvä ruokavaliota kasassa pitävä voima, mutta sen lisäksi voin ilokseni todeta, että meidän perheen hedelmänkulutus on raskauden myötä kohonnut pysyvästi varsin miellyttävälle tasolle. Lisäksi kävin yhden kerran yliopistolla pilateksessa, mutta en ollut ihan varma, mitkä keskivartaloon kohdistuvat liikkeet ovat sallituja näin raskauden aikana. Nyt olenkin tehnyt sitten pari kertaa ihan kotona YouTuben parinkymmenen minuutin kevyitä raskauspilatestreenejä. Vaikka ryhmäliikuntatunnin tunnelma puuttuukin, ainakaan ei tarvitse pohtia, vahingoitanko vatsalihaksiani tavallisella treenillä. Vaikka koiran kanssa lenkkeillessä peruskunto pysyy yllä, huomaan, että lihaskuntoni ei totisesti ole enää parhaassa kuosissaan. Jo kahdenkymmenen minuutin pilatestreeni saa lihakset helläksi. Tiedä sitten, onko kyse etenevän raskauden vaikutuksista vai yleisestä rapakunnosta.

Sain vanhemmiltani joululahjaksi Vauva-lehden tilauksen vuodeksi, ja ensimmäinen numero kolahti helmikuun alkupuolella postiluukusta parin ekstraoppaan kera. Kirjastossa ei ole tullut käytyä ollenkaan, joten on mukavaa, että luettavaa saapuu säännöllisesti kotiin asti. Vaikken enää pänttää Pinterestin ja Googlen kautta haalittua vauvatietoutta yhtä suurella hartaudella kuin alkuraskaudessa, oli lehden saapuminen ja lukeminen tosi kiva juttu. Edelleen katson joka päivä myös kännykän raskaussovelluksesta päivän mini-infon sekä selaan viikon vaihtuessa tarkemmat tiedot raskauden kulusta. Näiden kolmen viikon aikana vauva kasvoi päärynästä avokadon kautta appelsiinin kokoiseksi ja kaksinkertaisti painonsa. Aika hurjaa!

24. helmikuuta 2019

Pääruokana tällä viikolla

Tykkään katsella aina silloin tällöin YouTubesta ihmisten "mitä söin tänään" -videoita. Kiinnostavimpia ovat mielestäni aina lounaat ja päivälliset, koska etsiskelen jatkuvasti inspiraatiota resepteihin ja uusiin ruokalajeihin, joita kokeilla kotikeittiössä. Aamu-, väli- ja iltapaloille tuntuu helpommalta kehitellä vaihtelua ihan itse. Tällä viikolla päätinkin listata ylös kaikki syömäni lämpimät ateriat. Syömisten suhteen viikko oli mielestäni aika perus: useamman päivän kestäviä arkiruokia, kasvis- ja lihavaihtoehtoja sekaisin sekä yksi syöty ateria muualla kuin kotona.


Söin seitsemässä päivässä yhteensä seitsemää eri ruokalajia lounaiksi ja päivällisiksi. Viikko lähti maanantaina käyntiin ruoanlaiton merkeissä, kun kokkasin heti aamusta ison vuoallisen perinteistä liha-makaronilaatikkoa. Siitä riittikin syötävää kolmeksi päiväksi. Lisäksi maanantaina ja tiistaina tarjolla oli jo edellisviikolla kokattua hernekeittoa. Tein vasta toista kertaa hernekeittoa itse kuivista herneistä säilyketölkkiversion sijaan, joten sopasta tuli varsin paksua. Ihan hyvältä se kuitenkin maistui hapankorpun kaverina. Keskiviikkona keittolinja jatkui ihanalla peruna-porkkana-bataattisosekeitolla, jota söimme valkosipulipatongin kera. Sosekeitossa oli tarpeeksi syötävää kahdelle päivälliselle.

Torstaina menin jo päiväseltään siskon kyydillä vanhempieni luokse kyläilemään. Samalla reissulla haimme kiinalaista take awayta, jota popsimme äidin ja siskon kanssa kolmistaan lounaaksi. Jaoimme yhdessä kaksi annosta: toisessa oli riisin lisäksi muun muassa kanaa ja ananasta, toisessa naudanlihaa ja kasviksia. Kiinalainen on vakiintunut ateriaksemme näillä arkivierailuilla, jolloin äiti tulee suoraan töistä kotiin ja isä ei ole vielä paikalla. Viikonloppuvisiiteillä saammekin sitten yleensä nauttia isän herkullisista kokkauksista.


Perjantaihin mennessä kaikki aiemmat ruoat olivat huvenneet jääkaapista parempiin suihin, joten valmistin sekä lounaan että päivällisen. Kasvisruoaksi valikoitui pinaattipasta, jonka ohjeen olenkin jakanut täällä blogissa jo aiemmin. Tällä kertaa viikon menu sattui melko keitto- ja vuokaruokapainotteiseksi, joten raikas pastakastike oli kivaa vaihtelua loppuviikolle. Pinaattipastasta riitti lounaaksi vielä sunnuntainakin. Toinen perjantain kokkauksista oli nacho-kanavuoka. Emme olleet tehneet sitä pitkään aikaan, joten ajattelimme, että viikonlopun kynnyksellä voi vähän herkutella. Nachoja, salsaa ja reilusti juustoa sisältävä vuoka ei totisesti ole mikään terveyspommi, mutta maukas ja täyttävä ateria kylläkin. Nacho-kanavuokaa söimme kahtena päivällisenä.


Lauantaina kävimme tuttuun tyyliin kaupassa tekemässä koko tulevan viikon ruokaostokset. Oli mukavaa saada taas kaapit täyteen ja täydennystä erityisesti tyhjyyttään ammottavaan hedelmäkoriin. Ylipäätään olin kauppareissusta innoissani, koska olin löytänyt viikon aikana pari uutta reseptiä testiin. Sunnuntaina toteutinkin toisen uusista ruokaideoista eli kasvislasagnen. Sain inspiraatiota ruokaan tästä vegaanisesta kasvislasagnesta, mutta muokkasin reseptiä reilusti simppelimpään ja meidän keittiöömme sopivampaan muotoon. Sisällytin kasvistäytteeseen ainoastaan ohjeessa mainitut parsakaalit, porkkanat ja sipulin sekä lisäsin pari kerrosta siivutettuja tomaatteja. Mielestäni edes jonkinlainen tomaattikastiketta imitoiva elementtikin on nimittäin kiva säilyttää lasagnessa.

Yritin korvata vegaanisen valkokastikkeen voi-maito-vehnäjauho-juustoraaste -versiolla tämän ohjeen mukaan, mutta ilmeisesti olisi pitänyt katsoa video pelkän ohjeen lukemisen sijaan. Kirjoitetun reseptin tyyliin voin ja jauhot ensin sekoittamalla en saanut niitä enää liukenemaan ja paksuunnuttamaan maitoa millään. Lopputuloksena oli siis "kastike", joka muistutti ihan vain maitoa. Vetisestä valkokastikkeesta huolimatta lasagnesta tuli onneksi hyvää. Päälle ripoteltu reilu juustoraastekerros sekä lasagnelevyjen asettelun haastavaksi tekevä vuoan muoto loivat makuun vähän kasvisgratiini-tyyppistä vivahdetta. Tuleville viikoille testailtavaksi jäi vielä pino muitakin uutuuksia, kuten pekoni-sienipasta, kalakeitto sekä fetalla ja oliiveilla höystetty tomaattikastike. Toivon mukaan ainakin osa niistä vakiinnuttaa paikkansa ruokalistaltamme.

21. helmikuuta 2019

Pelkään autolla ajamista




Minulla on eräs pelko, joka liittyy monille hyvin arkipäiväiseen asiaan: autolla ajamiseen. En pidä siitä, koen sen ahdistavana ja välttelen yleensä autoilua parhaani mukaan. Kyydissä oleminen ei ole ongelma, päin vastoin: luotan muiden kuin omaan ajotaitooni varsin hyvin ja automatkailu hyvän musiikin ja ohi vilahtavien maisemien kera on oikeastaan varsin rentouttavaa. Rentous kuitenkin häviää saman tien, kun minun pitäisi itse istahtaa kuskin paikalle.

Olen syntynyt keväällä, ja aloitin autokoulun 18-vuotissynttäreideni jälkeisenä kesänä. Minulla ei ollut mikään hengenhätä saada korttia: pärjäsin kotikaupunkini hyvän bussiverkoston ansiosta mainiosti ilmankin, perheellämme oli vain yksi auto enkä ylipäätään suunnitellut, että alkaisin autoilla mitenkään kovin aktiivisesti. Ajattelin kuitenkin, että ajokortti olisi hyödyllinen olla olemassa, ja aika sen suorittamiselle tuntui sopivalta. Tuumin, että jos kuitenkin aioin hankkia kortin jossain vaiheessa, eteenpäin lykkääminen ei hyödyttäisi mitään. Lisäksi vanhempani olivat halukkaat kustantamaan lystin, mikä sekin tietysti kannusti tarttumaan toimeen.

Ajotunnit sujuivat ihan hyvin, vaikken kokenutkaan itseäni miksikään luontaiseksi kuskiksi tai liikenteessä sompailua kutsumukseni. Pääsin teoriakokeesta kirkkaasti läpi ensimmäisellä yrittämällä. Ajokokeen jouduin uusimaan kerran, mutten ollut siihen mitenkään pettynyt. Oloni ratin takana ei ollut ajokokeiden aikoihin todellakaan varma, joten tiesin, että tarvitsisin joka tapauksessa vielä paljon harjoitusta ennen kuin itsenäinen ajaminen alkaisi tuntua sujuvalta ja helpolta.

Yllätyin kuitenkin siitä, miten vaikealta ja kamalalta ajaminen tuntui autokoulun jälkeen. Ensinnäkin autokoulun autot olivat ihan toista maata kuin poikaystävän (nykyisen mieheni) 90-luvun punainen Nissan. Mäkilähdöistä ei tullut mitään, kun kytkimen ja kaasun kanssa olisi pitänyt osata pelata sulavasti eikä alla ollutkaan anteeksiantavaista autokouluautoa. Sinä päivänä, kun hurautin läpi menneen ajokokeen päätteeksi bussilla mieheni luokse, hän laittoi minut ajamaan pysäkiltä kotiinsa. Tömäytin paniikintäyteisen matkan päätteeksi auton etukulman parkkipaikan sähkötolppaan. En halunnut ajaa enää ikinä.

Enkä sitten oikein ajanutkaan. Kun oikeaa tarvetta autoilun itsenäiseen opettelemiseen ei ollut ja ensikosketus autokoulun ulkoiseen maailmaan oli niin hirveä, lykkäsin ja lykkäsin kuskin paikalle siirtymistä. Kun viimein rupesin mieheni avustuksella kunnolla harjoittelemaan ja kehittämään ajotaitoani, jouduin käytännössä opettelemaan ajamisen kokonaan uudelleen. Vaikka autokoulussa eteeni oli tietysti tullut kaikenlaisia ajotilanteita moottoriteistä yksisuuntaisiin, lähtötasoni oli luokkaa "kahtakymppiä suljetulla parkkipaikalla". Tuntui ihan mahdottomalta keskittyä reittiin ja liikennemerkkeihin ja vielä ehtiä samaan aikaan vaihtamaan vaihdetta. Vaikka autokoulussa opettajan ohjauksessa olin kokenut itseni suhtkoht ookooksi kuskiksi, tosimaailmaan siirtyminen osoitti, että taitoni olivat aivan onnettomat. Pelkäsin, panikoin ja itkin, kun yritin ajaa hiljaisella tiellä neljääkymppiä miehen kannustaessa vieressä.

En vieläkään pidä ajamisesta, en todellakaan. Se on stressaavaa, inhottavaa ja ahdistavaa. Nykyisin kuitenkin selviän tutuista reiteistä ilman paniikkia. Saatan jopa kyetä laulamaan moottoritiellä radion tahtiin. Jos en tiedä reittiä tarkasti etukäteen, ole varma helposta parkkeerausmahdollisuudesta perillä sekä koe nimenomaan autolla liikkumista välttämättömäksi, en kuitenkaan aja, edelleenkään. Mieluummin käytän vaikka kolminkertaisen ajan linja-autossa kuin istun yksinäni ratin taakse. Onneksi liikumme mieheni kanssa melkein aina yhdessä, jolloin hän voi toimia kuskina.

Olen tottunut siihen, että suuntaan omiin menoihini kävellen tai bussilla, joten autoilun hankaluus ei tunnu rajoitteelta. Tietysti elämä varmasti olisi simppelimpää, jos se sujuisi minulta niin kuin normaaleilta kuskeilta: voisin vain napata renkaat alleni ja hurauttaa suorinta tietä määränpäähän stressaamatta edessä olevaa ajomatkaa viikkoa etukäteen. Näillä kuitenkin mennään, ja ainakin olen päässyt pahimmasta panikoinnista eroon. Tiedän, että jossain kohtaa elämää minun on varmasti pakko alkaa ajaa enemmän, totutella viikoittaisiin tai jopa päivittäisiin ajoreissuihin sekä toivon mukaan päästä yli ajamiskammostani. Siihen saakka viihdyn kuitenkin paremmin pelkääjän paikalla.

19. helmikuuta 2019

Viime päivien plussat ja miinukset


Viime päivien plussat:
+ Kanditutkielma etenee: tutkimussuunnitelma ja aineisto ovat nyt alustavasti kasassa, joten pääsen  kohta tarttumaan varsinaiseen kirjoitustyöhön
+ Kirpparikierros parhaan ystävän kanssa ja vauvan hitaasti mutta varmasti täydentyvä vaatekokoelma
+ Marketin lihatiskillä myytävät isot ja tuoreet täytetyt patongit, jotka maksavat vain 3,90€
+ Sunnuntain kirkko ja erityisesti siellä kuulemani loistava todistuspuheenvuoro
+ Soluporukan kokoontuminen kahden viikon tauon jälkeen
+ Se, kun viikonlopun kauppapäivän jälkeen kaapit ovat täynnä kaikkea ihanaa ja tuoretta (uusin rakkauteni ovat viinirypäleet, joita kaipaan aina rasian tyhjennyttyä koko loppuviikon)
+ Pystyin ekaa kertaa moneen kuukauteen laittamaan hiuksiini ponnarin, kun sää oli sen verran lämmin, ettei pipo ollut välttämättömyys

Viime päivien miinukset:
- Miehen valtava koulutehtävätaakka, joka syö tehokkaasti yhteisen ajan
- Mandariinit, jotka näyttävät kaupassa ja päältäpäin hyviltä, mutta ovatkin avatessa homeisia tai aivan kuivahtaneita
- Tylsä ja hyödytön luentokurssi, jonne kuitenkin viikoittain raahaudun läsnäololla kurssiarvosanaan saatavan plussan vuoksi
- Sää = vesisade, navakka tuuli, jäisillä kävelyteillä liukastelu ja koiran peseminen joka lenkin jälkeen

16. helmikuuta 2019

Tapasin ystävänpäivänä ystäväni yli kolmen vuoden takaa

Tämä kuva on otettu vuosia sitten, kun olin joku kesä ystäväni luona kylässä ja teimme vaatimattomia jäätelötötteröitä.

Torstaina oli ystävänpäivä. En yleensä juhli tai vietä päivää yhtään mitenkään, enkä oikeastaan varsinaisesti tehnyt niin tänäkään vuonna. Tänä vuonna ystävänpäivä oli silti vähän spesiaalimpi, koska satuin tapaamaan vanhaa yläkouluaikaista ystävääni, jonka kanssa en ollut ollut missään yhteydessä kolmeen ja puoleen vuoteen.

Olimme yläkoulussa hyviä kavereita. Lukioihin menimme eri kouluihin, mutta pidimme edelleen yhteyttä - vaikka toki harvemmin kuin yläasteaikoina, ja välillä meni yli puolikin vuotta tapaamisten välissä. Meillä oli silti aina hauskaa ja rentoa yhdessä. Ylioppilaskirjoitusten aikaan kävimme leffassa ja loppukesästä 2015 olin juhlistamassa hänen synttäreitään,  mutta sen jälkeen yhteys vain jotenkin hiipui kokonaan. Aloitin opiskelut, minun ja mieheni parisuhde oli aluillaan ja varmaan hänelläkin oli omat kiireensä. Edes viestiä ei tullut laitettua, kertaakaan.

Nyt tammikuussa hän kuitenkin laittoi pitkästä aikaa Facebookissa viestiä ja kyseli kuulumisia. Sovimme, että tapaisimme helmikuussa hänen pidemmän ulkomaanreissunsa jälkeen. Tapaamispäivä sattui osumaan ystävänpäiväksi, ja niinpä nyt torstaina otin bussin kohti hänen kotiaan (jossa meillä oli jo silloin yläkouluaikoina aina tapana tavata!) ja pimpotin tutun talon ovikelloa. Ja olipa aivan huippua nähdä! Välissä olleet vuodet eivät tuntuneet missään, vaan höpöteltävää riitti useammaksi tunniksi. Tuntui, että edellisestä tapaamisestamme oli kulunut samaan aikaan ikuisuus ja ei juuri lainkaan aikaa. Onhan tässä välissä tapahtunut ihan hurjasti, molempien opiskelukuviot, parisuhteet, nyt myös minun raskauteni. Mutta niin vain yhteistä juteltavaa löytyi edelleen.

Tapaamisesta jäi tosi hyvä mieli ja sovimme, että nyt emme kyllä anna yhteyden katketa näin pitkäksi aikaa. Ehkä uskallan positiivisen kokemuksen rohkaisemana ottaa vielä joskus itse yhteyttä toiseen yläkouluaikaiseen bestikseeni, jonka kanssa yhteydenpito niin ikään  jäi monta vuotta sitten? Helposti sitä vain jää pelkäämään, että tapaaminen olisi vaivaantunut, ja mieluummin jättää viestin lähettämättä ja epätietoisuuden ilmaan vellomaan kuin tekee rohkeasti aloitteen. Vaikka yleensä varmasti kannattaisi.

14. helmikuuta 2019

Kumman valitsisin -blogihaaste

Tänään oli sellainen fiilis, että joku juuri tällainen rento, mutta silti ehkä jotain uutta minusta paljastava blogihaaste olisi paikallaan. En ole varma, mistä tämä haaste on alunperin saanut alkunsa, mutta löysin vastaukset kysymyksiin ainakin Karoliinan blogista.


Suihku aamulla vai illalla? Nykyisin meillä on aamuisin reilusti aikaa kaikkeen puuhasteluun ja aamutoimiin, koska luennot ja menot alkavat lähes poikkeuksetta vasta myöhemmin. Siispä käymme aina suihkussa aamuisin, aamupalan ja koiran ulkoilutuksen jälkeen. Illalla ei mielestäni ole niin kiva suihkutella, koska en halua mennä nukkumaan tai lenkittää koiraa hiukset märkinä. Aamulla tukka ehtii yleensä sopivasti kuivua itsekseen ennen kotoa lähtemistä. Ja niin, käymme siis mieheni kanssa aina yhdessä suihkussa. Yksin peseytyminen tuntuu nykyään ihan oudolta! Kahdestaan suihkuttelu on kätevää siksikin, ettei suihkun alle tule unohduttua maailman menoa pohtimaan ja vettä tuhlaamaan. Toinen aina huuhtelee sillä aikaa, kun toinen levittää pesuaineita.
Suunniteltu vai ex tempore? Suunniteltu. Kuten blogissakin on tullut ilmi jo moneen kertaan, rakastan suunnittelua, ennakointia, erilaisia listoja ja yleistä haaveilua tulevaisuudesta. Ex tempore -puuhailu on kyllä myöskin piristävää ja erittäin jees esimerkiksi vapaapäivinä, joille ei ole etukäteen mitään ihmeellistä kaavailtuna. Mutta jos voin, suunnittelen kyllä etukäteen.
Kaupungin ydin vain luonnonläheisyys? Luonnonläheisyys. Olen aina elänyt kaupungissa, ja minnekään aivan maaseudulle en huonojen kulkuyhteyksien vuoksi haluaisi. Luonto on kuitenkin minulle tärkeä, enkä viihdy vilkkaassa kaupungin keskustassa. Sopivin asuinpaikka minulle olisi omakotitalo rauhallisella alueella, jossa on oma piha ja omaa rauhaa, mutta myös hyvät yhteydet palveluiden äärelle.
Kirkkaat vai neutraalit värit? Pidän molemmista! Yleisesti ottaen ja esimerkiksi sisustuksessa hyvin yhdistellyt kirkkaat värit purevat minuun ihan täysillä. Omassa pukeutumisessani suosin usein aika neutraaleja värejä, koska ne ovat helppoja ja  monikäyttöisiä.
Kevät vai syksy? Syksy ihan ehdottomasti. Rakastan oransseja lehtiä, vähitellen viilenevää säätä ja syksyn tunnelmaa. On keväässäkin omat ihanat juttunsa, kuten lisääntyvä valo ja koivujen vaaleanvihreät hiirenkorvat, mutta yleensä kevät tuntuu vain lipuvan ohi sulavan lumen ja arkisen aherruksen ohessa. Kevät tuntuu helposti vain välikaudelta talven ja kesän välissä, ja kiinnitän  keväisin kaikista vähiten huomiota vuodenaikaan.
Aamut vai myöhäiset illat? Aamut! Olen ehdottoman iltauninen, joten mieluummin menen ajoissa nukkumaan ja herään varhain. Päivä tuntuu paljon pidemmältä, kun sen saa käyntiin jo aikaisin.
Ylipukeutunut vai alipukeutunut? Ääk, molemmat tekevät olosta tosi epämukavan, joten yleensä pelaan mahdollisimman varman päälle. Jos en ole perillä tilaisuuden luonteesta, valitsen yleensä jotakin sellaista, mikä voisi mennä sekä arkisempana että juhlavampana: esimerkiksi omaa arkipukeutumistani selvästi juhlavamman paidan, jota joku voisi kuitenkin pitää ihan normipäivänäkin. Tai pelaan koruilla ja kokonaisuudella. Neuletakki on myös kätevä: jos huomaa paikan päällä, että muut ovat arkikuteissa, vetäisemällä sellaisen laukusta päälle omakin asu neutraloituu kätevästi.


TV-sarjat vai elokuvat? Katson huomattavasti enemmän elokuvia kuin seuraan tv-sarjoja, mutta sanoisin ehkä silti, että tv-sarjat. Hyvä tv-sarja on siitä ihana, että se jatkuu usein pitkään ja hahmoihin pääsee todella sisälle. Elokuva on aina niin nopeasti ohi eikä samaa, hyvääkään leffaa jaksa katsella moneen kertaan läpi uudelleen.

Korkokengät vai matalapohjaiset kengät? Matalapohjaiset. En käytä kunnon korkoja juuri koskaan enkä edes osaa kävellä sellaisilla.
Suklaa vai karkki? Apua, rakastan molempia. Karkit ja suklaa ovat ehdoton ykkösherkkuni, ja jos minun pitäisi valita keksien, sipsien ja muiden herkkujen joukosta, päätyisin aina karkkeihin tai suklaaseen. Vaikka suklaa on ihanaa, valitsen ehkä kuitenkin karkit, koska niissä on enemmän erilaisia vaihtoehtoja ja valinnanvaraa.
Puhelimen kalenteri vai paperinen? Paperinen. En käytä puhelimen kalenteria, vaan merkkaan mieluummin menot bullet journal -tyyppiseen vihkooni. Tänä vuonna olemme alkaneet käyttää myös miehen kanssa yhteistä seinäkalenteria, jossa on omat sarakkeet kummankin menoille sekä koiraan tai vauvaan liittyviin merkintöihin. Käytän puhelinta ainoastaan siihen, jos minun täytyy merkitä heti ylös joku ajankohta, ja siirrän menot heti tilaisuuden tullen paperikalentereihin.
Lauantait vai sunnuntait? Hmm, tämä on vaikea. Lauantaille osuvat yleensä spesiaalimmat tekemiset, kun taas sunnuntait kuluvat usein rennoissa merkeissä joko seurakunnassa, vanhempieni luona tai ihan vain kotona.
Tanssiminen vai laulaminen? Laulaminen. Olin nuorempana musiikkiluokalla, ja vaikken nykyisin laula muuta kuin autossa tai yksin kotona musiikin tahtiin, se on mielestäni tosi mukavaa. Tanssiakin olen lapsena harrastanut, mutta se ei koskaan ole ollut minulle niin oma juttu.
Auringonnousu vai lasku? Auringonnousuja on tullut todella harvoin tietoisesti katseltua, joten auringonlasku. Sen oranssi ja vaaleanpunainen, pehmeä värimaisema on vain niin ihana.
Kulta vai hopea? En oikeastaan käytä ollenkaan kultaa, vaan ne harvat korut, joita käytän, ovat aina hopeanvärisiä. Kultakin on mielestäni oikein yhdisteltynä tosi hyvän näköistä, mutta omaan väritykseeni hopea sopii paremmin.
Kysymysten esittäjän vai vastaajan rooli? Tämä onkin jännä kysymys, en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Jos minulla on asiasta selkeä mielipide ja olen kiinnostunut aiheesta, haluan kyllä yleensä päästä vastaamaan.
Tulppaani vai ruusu? Pidän kummastakin, kuten kukista yleensäkin. Sekä tulppaanit että ruusut ovat kivan monipuolisia ja värivaihtoehtoja riittää. Valitsen kuitenkin tulppaanit, koska ne olivat lapsena lempikukkani ja ehkä jollakin tapaa persoonallisempia.

11. helmikuuta 2019

Käsittele kipusi: ajatuksia mielenterveydestä ja avusta


Uskon, että maailma olisi parempi paikka, jos jokainen pääsisi, pystyisi ja menisi käsittelemään elämänsä kipukohtia joko ammattilaisen tai ymmärtävän, luotettavan vertaisen kanssa.

Mielenterveydestä puhutaan nykyisin huomattavasti aiempaa enemmän. Masennuksesta, paniikkihäiriöistä, ahdistuneisuudesta, synnytyksen jälkeisistä haasteista ja niin edelleen on tullut aiempaa hyväksytympiä keskustelunaiheita. Haasteisiin saa ja tulee hakea apua. Mielestäni nimenomaan mielenterveysongelmista puhumisen rinnalle kaivattaisiin silti edelleen enemmän muistutuksia siitä, että ihan jokaisella voi olla - ja todella usein on - elämässään sellaisia asioita, joita olisi hyötyä käsitellä ammattilaisen tai muun osaavan tahon kanssa.

Minulla ei ole koskaan diagnosoitu mitään mielenterveyden häiriöitä, enkä myöskään koe, että minulla sellaisia olisi ikinä ollut. Siitä huolimatta olen useampaan otteeseen elämäni aikana turvautunut ulkopuoliseen apuun omien päänsisäisten kiemuroideni selvittelemiseksi. Jo peruskouluaikana minulla oli parissakin yhteydessä käyntejä koulupsykologin luona: tokaluokalla koulukiusaamisen vuoksi, alakoulun lopulla ahdistukseen ja omaan perfektionismiini liittyen. Olen todella iloinen, että sain tuolloin apua matalalla kynnyksellä.

Pari vuotta sitten mieheni kävi läpi suurempaa myllerrystä omien kipukohtiensa kanssa ja kävi liki vuoden ajan juttelemassa sielunhoitajalle. Hän kannusti minuakin moneen kertaan jälleen puhumaan omista hankaluuksistani ja epävarmuuksistani jollekin ulkopuoliselle. Siispä rohkaistuin lopulta etsimään seurakunnan kautta sielunhoitajan. Sielunhoito tarkoittaa eräänlaista kristillistä keskustelutukea, ja varsinaiseen sielunhoitoterapiaan on oma koulutuksensa. Monilla sielunhoitoterapeuteilla saattaa olla lisäksi esimerkiksi psykologin tai psykoterapeutin koulutus. Seurakunnissa on kuitenkin usein tarjolla myös ilmaista sielunhoidollista keskustelua ilman varsinaista terapeuttista elementtiä.

Ehkä siksi, että omien tuntojen purkaminen ammattilaisen kanssa tuli minulle tutuksi jo niin nuorena, en ole ikinä kokenut henkisen avun vastaanottamista nolona tai leimaavana. Päinvastoin: sehän on ihan parasta ja oikeasti auttaa, kunhan pöydän toisella puolella istuu asiansa osaava ihminen, jonka kanssa myös kemiat natsaavat vähintään sinne päin. Yllättäen näin "aikuisiällä" sielunhoitajalle meneminen tuntui kuitenkin vaikealta. Tuntui oudolta mennä keskustelemaan ajatuksistaan, kun päällä ei ollut mitään superakuuttia. Vienkö sielunhoitajan aikaa turhaan, vienkö jonkun toisen paikan, onko näin mitättömien asioiden vatvominen ihan naurettavaa? Silti jokaisen käynnin jälkeen palasin kotiin kyyneleet silmissä ja uusien oivallusten kanssa.

Sielunhoitajani sanoi hyvin, että aina on joku, jolla menee vieläkin huonommin, mutta minä en voi mitään sille, jos joku toinen ei tahdo vastaanottaa apua. Voin ainoastaan pitää huolta itsestäni. Ja omien asioiden, elämänhistorian ja haasteiden läpikäyminen on nimenomaan sitä: itsestä huolta pitämistä. Vaikka sinulla ei olisikaan vakavaa mielenterveyden häiriötä, päihdeongelmaa tai itsemurha-ajatuksia, ansaitset löytää ja parantaa ne pienetkin haavat. Valitettavasti avun saaminen, erityisesti ilman diagnoosia tai virallisti todettua Kela-tuettua terapian tarvetta, on tosi vaikeaa. Olisi upeaa, jos luottamuksellinen keskusteluapu matalalla kynnyksellä mahdollistuisi laajemminkin kuin vain seurakuntayhteisöjen piirissä. Kristityille sielunhoito on kuitenkin aivan upea mahdollisuus, jota suosittelen ehdottomasti harkitsemaan.

8. helmikuuta 2019

Omat suosikkiblogini

Jos verrataan blogimaailman kulta-aikaan ja tämän hetken hittiblogien elinkaareen, minä lähdin mukaan blogin kirjoittamiseen tosi jälkijunassa. Viime vuosien hittijuttu on ollut YouTube ja podcastit blogiskenen vähitellen hiljennyttyä. Hyviä bloggaajia on kuitenkin edelleen, ja itse rakastan  videoiden ja äänitysten sijaan nimenomaan kirjoitetun materiaalin lukemista. Useat lähemmäs vuosikymmen sitten aloittaneet suosikkiblogit ovat vakiinnuttaneet paikkansa lukijoiden listoilla, ja vaikka uusia helmiä blogitaivaalle ei ehkä enää niin tiuhaan sytykään, onneksi luettavaa löytyy edelleen runsaasti. Tässä lista omista, isommista tai pienemmistä, suosikkiblogeistani!


Iina Hyttisen blogi on varmasti yksi Suomen menestyneimmistä. But I'm a human not a sandwich on ehkä ennen kaikkea lifestyle-blogi, jossa aiheet vaihtelevat perheestä ja parisuhteesta tyyliin ja ruokaan. Erityistä blogissa on mielestäni se positiivinen tyyli, jolla Iina kirjoittaa: vaikka postaukset eivät ole mitään siloiteltua höttöä, perheen valoisa elämänasenne paistaa teksteistä kauas.


En itse asiassa ole (valitettavasti!) lukenut Julian blogia vielä kauaa, vaan löysin sen sattumalta puolisen vuotta sitten. Välittömästi pari postausta selattuani blogi sai kuitenkin paikan nettiselaimeni kirjanmerkeistä, päivittäin tsekattavasta vakiolukemistosta. Julia Thurén kirjoittaa todella mielenkiintoisesti muun muassa vanhemmuuteen ja rahaan liittyvistä teemoista. Hänellä on tosi hauska, omanlaisensa tyyli kirjoittaa, joten vaikka aiheet ovat yleensä timanttista ja superkiinnostavaa asiaa, blogin värikkään kielen äärellä saa myös välillä nauraa. Lisäksi blogin kommenttiosiossa käydään usein erittäin mielenkiintoisia keskusteluja.


Ostolakossa on blogi, jota olen seurannut tältä listalta kaikista pisimpään. Olen tainnut seurata vastikään kymmenenvuotista taivaltaan juhlistanutta kosmetiikkablogia lähestulkoon sen alkuvuosista asti. Muistan vieläkin, miten löysin Ostolakkoon 12-vuotiaana, kun innostuin kynsitaiteesta ja halusin lukea parhaat vinkit siihen, miten omat kynnet saa kasvamaan vahvoiksi ja kauniiiksi - voi voi :') Virven postaustahti on ihailtava, ja Ostolakosta löytää asiantuntevaa tietoutta kaikenlaisista ihonhoitoon, meikkeihin ja etenkin korealaisiin tuotteisiin liittyvistä teemoista. Vaikken ole ikinä ollut mitenkään superkiinnostunut kosmetiikasta, jokin Virven tyylissä on saanut minut pysymään matkassa kaikki nämä vuodet. Nykyään postauksia tulee kosmetiikkatuotteiden ohella myös mm. minimalismiin liittyvistä teemoista.


Ennen Kaksplussan alla Kotitalouskriisi-nimellä kulkenut Maria Nordinin blogi on mielestäni supermielenkiintoinen. En ole läheskään kaikesta samaa mieltä Marian kanssa, ja hänen tekstintä ovatkin aiheuttaneet toisinaan kuohuntaa, mutta ainakin blogista saa aina uutta ajateltavaa. Nordinin blogin pääpaino on nykyisin mielen voimassa ja tietoisessa hyvinvoinnissa, johon yhdistyy äitiyteen, ekologisuuteen ja kemikaalivapaaseen elämään liittyviä aiheita. Maria tunnetaan myös vauvojen vessahätäviestinnän sanansaattajana.


Lähiömutsi on perheblogi, jonka lämminhenkinen tyyli, osuvat arjen kuvaukset sekä kiinnostavat asiahenkisemmätkin postaukset saavat palaamaan sinne yhä uudestaan ja uudestaan. Vanhemmuuden lisäksi Hannen blogissa näkyvät ekologiset ja eettiset arvot muun muassa kotimaanmatkailun ja laatikkopyöräilyn muodossa. Myös yhteistyöpostaukset tehdään laadukkaasti ja blogin arvoja kunnioittaen.


Iidan matkassa
Iidan blogi on singahtanut suosioon viimeisen vuoden aikana, ja suunnilleen sen aikaa olen itsekin ollut lukijana. Perheeseen, (yksinhuoltaja)vanhemmuuteen ja vauva-arkeen liittyvien tekstien lisäksi Iida kertoo blogissa muun muassa sinkkuudesta sekä jakaa ruokareseptejä. Lapsiin liittyviin aiheisiin tuo mukavaa kulmaa sekin, että Iida on lastentarhanopettaja, ja pohtii kasvatusta blogissaan toisinaan myös ammattilaisen näkökulmasta.


Siinä missä yleensä haen blogeista lifestyleä, arkea tai asiaa, Lauran blogi on uskomattoman upean kirjoitustyylinsä ansiosta enemmänkin taidetta. Tekstit ovat yleensä pieniä hetken kuvauksia, jotka on toteutettu mielettömän kauniilla tavalla. Lauran postaukset onnistuvat aina vähintäänkin koskettamaan tai herättämään ajatuksia.


Hienostelun tai viimeiseen asti siloiteltujen ammattikuvien sijaan Puutalobabysta löytyy ihanaa, lämminhenkistä ja riemunkirjavaa arkea. Krista kirjoittaa usein hauskoista arjen sattumista, ja kiinnostava on myös perheen elämäntapa: viimeiset pari vuotta perhe on asunut talvikuukaudet Espanjassa palaten aina kesäksi Suomeen puutalokotiinsa. Puutalobabya lukiessa tulee aina hyvälle tuulelle.


Saranda Dedollin Tyhjä ajatus on myöskin minulle uudempi tuttavuus, mutta silti ihan huippu sellainen. Blogissa käsitellään elämään liittyviä aiheita maan ja taivaan välillä, mutta erityisesti vastuullisuuteen liittyvät teemat sekä raskauteen ja aivan pian starttaavaan vauva-arkeen liittyvät postaukset ovat olleet omia suosikkejani. Tykkään hurjasti Sarandan tavasta kirjoittaa, ja erityisen papukaijamerkin voisi antaa myös blogin kommenttisektorille. Saranda vastaa kommentteihin aina todella ihanasti ja ajatuksella, joten tänne jättää mielellään myös oman viestinsä.

6. helmikuuta 2019

Rottis - meidän parisuhteemme The Elokuva


Olohuoneemme seinällä on komeillut jo parin vuoden ajan kehystettynä synttärikortti, jonka tein miehelleni hänen täyttäessään 23 vuotta. Kuvassa poseeraavat Rottis ja Rosetta, 80-luvun ruotsalaisen animaatioelokuvan päähahmot. Tiedättehän, kuinka joillain pariskunnilla on "omia biisejä", jotka kuvastavat heille nimenomaan heidän suhdettaan? Minulla ja miehelläni ei ole mitään yksittäistä "meidän kappaletta", mutta jos pitäisi sanoa, mikä leffa symboloi parisuhdettamme, se olisi ehdottomasti Rottis.

En ollut ennen mieheni tapaamista koskaan kuullutkaan mistään Rottiksesta, koska elokuva ei ilmeisesti ole ikinä levinnyt mitenkään laajaan tietoisuuteen. Lisäksi silloin, kun itse olin otollisimmassa piirrettyjenkatseluiässä, leffa oli jo yli 15 vuotta vanha. Mieheni oli kuitenkin onnistunut jossain törmäämään Rottikseen ja tykästynyt siihen saman tien. Hänellä oli tallessa ainoastaan elokuvan alkupuolisko, mutta jo ihan suhteemme alkuvaiheessa hän katselutti sen minulla. Ja minä olin ihan yhtä myyty! Rottis on ihan hulvaton animaatio. Kyseessä on nuorille katsojille suunnattu rakkaustarina, jossa yhdistyvät tosi loistavasti opettavaisuus, huumori ja romantiikka. Piirroksessa on huimasti yksityiskohtia, joista monet huomaa vasta usean katselukerran jälkeen. Lisäksi leffaa rytmittävät hauskat lauluosuudet. Koko animaation juonikin on persoonallisuudessaan aivan loistava, ja yleensä nauran joka kerta elokuvan nähdessäni vedet silmissä. Vaikka Rottiksen päähenkilöitä ovat jo filmin nimenkin mukaisesti Rottis ja Rosetta, myös sivuhenkilöt, kuten pölynimurikauppias ja "voi niitä nuoria" -fraasia hokeva vaari, ovat aivan timanttisia.

Mies oli seurusteluaikoinamme yrittänyt jo pitkään löytää Rottista kunnollisena, kokopitkänä versiona. Lopulta pari vuotta sitten tärppäsi: joku myi elokuvaa VHS-kasetilla Huuto.netissä. Laitoimme saman tien viestiä myyjälle, ja mieheni lupasi maksaa videosta 50 euroa edes kysymättä, minkä verran myyjä oli ajatellut kasetista pyytää. Kauppias oli vähän ihmeissään anteliaasta hintatarjouksesta, mutta postitti kauan kaivatun Rottiksen meille tietysti mielellään. Lopulta mies päätti maksaa ilahduksissaan vielä kympin ekstraakin, joten lopulta tuo kallisarvoinen videokasetti kustansi meille hulppeat 60 euroa. Mutta eipä ole kaduttanut kertaakaan! Nykyään Rottista tulee katsottua aika harvoin, koska juoni on jo niin tuttu. Olemme kuitenkin levittäneet leffan ilosanomaa kavereille ja katseluttaneet sitä niin miehen kavereille kuin soluporukallekin. Nykyisin animaatio löytyy myös kokonaisuudessaan YouTubesta. Jos hulvaton kahden nuoren rotan rakkaustarina siis kiinnostaa, käykää ihmeessä tsekkaamassa Rottis!

4. helmikuuta 2019

Raskauviikot 13-15


Tyyliini on tähän asti kuulunut julkaista raskausviikkopostauksia aina kahden viikon pätkissä. Tällä kertaa teen kuitenkin poikkeuksen ja raapustan samalla kertaa ylös kolmen viikon edestä vauva-ajatuksia. Päädyin nimittäin nyt kuitenkin siihen, että lasken raskausviikkoja mieluummin ultran mukaan kuin kuukautiskiertoni perusteella määritellyn virallisen lasketun ajan perusteella. Perustelut: sehän on itseni huijaamista, jos luen kännykän raskaussovelluksesta vauvan olevan päärynän kokoinen tänään, jos se oikeasti on sitä vasta ensi maanantaina. Tää on hei tärkee juttu, haha.

Postaustahdin sai siis näppärästi tasattua oikeaan rytmiin tällä niputuksella, mutta toinen syy kolmen viikon kuulumisille on se, että tässä kohtaa raskautta minulla ei oikeastaan ole sen kummempaa raportoitavaa. Raskaana olemisen arki on jatkunut lähes ennallaan. Olen edelleen oksentanut pari kertaa viikossa lukuun ottamatta tätä viimeistä, viidettätoista viikkoa, jolloin olen ainoastaan yökkäillyt pariin otteeseen. Toivo siis elää, että pahoinvointi olisi jo pian taaksejäänyttä elämää! Mahani on alkanut pömpöttää selvemmin, mutta vaatevalinnoistani riippuen pyöristyneen vyötärönseudun voi edelleen helposti sekoittaa turvotukseksi. Pakkassäiden vaatimassa villapaitavarustuksessa liikkuessani en usko kenenkään arvanneen kertomatta, että olen raskaana. Tieto raskaudesta on kylläkin levinnyt tuttavapiirissä hitaasti sitä mukaa, kun olemme ihmisiä tavanneet. Opiskeluporukoissa tai somessa en ole vielä asiaa paljastanut, mutten myöskään koe raskautta enää minään salaisuutena. Olen sanonut perheenjäsenillekin, että jos huvittaa, asiasta saa puhua vapaasti sukulaisille ja tutuntutuille.


Vauvantarvikkeiden shoppailu on hieman rauhoittunut. Lista tarpeellisista hankinnoista on konkretisoitunut, ja huomaan olevani aiempaa tarkempi kirppiskierroksilla, vaikken olekaan ostanut missään vaiheessa mitään sellaista, mikä kaduttaisi tai tuntuisi turhalta. Pelkkien bodyjen ja housujen sijaan olen alkanut ajatella vaatekaappia ja muita tarvikkeita hieman laajemmin ja todennut, että joitain tuotteita on luultavasti pakko ostaa uutenakin. Esimerkiksi sukkahousuja ja collegepaitoja löytyy aika heikosti kirpputoreilta. Jumpsuit-haalarin ja neuletakin sen sijaan jo ostin sopivien tullessa vastaan kirppiksellä. Kesävauvallekin on hyvä olla olemassa edes jotain potkuhousua lämpimämpää.

Raskausfarkut hankin jo  varhaisessa vaiheessa turvotuksen ja mukavamman fiiliksen vuoksi, mutta nyt olen hankkinut jo pari raskauspaitaakin. Suuri osa tavallisista paidoistani on kyllä käyttökelpoisia edelleen, mutta tiedän, että valikoima tulee kutistumaan huomattavasti tässä viikkojen edetessä. Paitsi että jäykimmät ja ahtaimmat paidat kiristävät epämiellyttävästi, raskausfarkkujen kanssa paidan täytyy myös olla reilusti pidempi, jotta se peittää housujen etukaistaleen. Kirjoitan äitiysvaatteista varmasti jossain kohtaa oman postauksensa, kunhan raskaus tästä vielä vähän etenee.

Viime viikolla oli pitkästä aikaa neuvolakäynti lääkärin muodossa. Miehellä sattui olemaan vapaata, joten menimme paikalle yhdessä. Lääkärikäynti oli kyllä tehokkuudessaan jopa hymyilyttävä: nopsasti näpsästi pikapikaa kaikki läpi, kiitos hei vartissa ultrauksesta ja sydänäänien kuuntelusta huolimatta. Mutta olihan se ihanaa nähdä taas nopeasti, että siellä se vauva köllöttelee ja liikkuu reippaasti! Kaikki vaikutti edelleen olevan kunnossa, mikä on tietysti se tärkein juttu. Seuraava vauvaan liittyvä käynti onkin sitten jo rakenneultra. Apua! Aika tuntuu samaan aikaan sekä kiitävän että matelevan. Mutta sitähän tämä juuri on: vauvan odotusta, ja samaan aikaan tavallista eteenpäin rullaavaa elämää.

2. helmikuuta 2019

Herkuton helmikuu


Ihan vastahan kirjoittelin meidän tammikuun "haasteestamme", ja nyt on jo aika siirtyä helmikuuhun! Tammikuun varsinainen aikomus, eli tavoite käydä joka sunnuntai seurakunnassa, toteutui nappiin. Olimme jumalanpalveluksessa kaikilla viikoilla, ja aktiivisempi tahti jatkuu varmasti myös jatkossa, kun kerran vauhtiin pääsimme. Liikuntameiningit sitten taas... En taida enää koskaan kirjoittaa blogiin mitään liikkumiseen liittyviä lupauksia. Arjen yllättävä kiireisyys vei mukanaan, kouluhommia oli enemmän kuin ajattelin ja yllättävän työkeikat aiheuttivat iltoihin sen verran painetta ja väsymystä, ettei urheilemaan lähteminen ole houkuttanut. Koiraa olen kuitenkin ulkoiluttanut tavallista enemmän, joten jotakin liikuntaa ainakin on tullut harjoitettua. Mutta joo. Turha varmaan julistaa enää minkäänlaisia liikuntalupauksia, kun ne menevät järjestään penkin alle. Minulle parempi tavoite on ehkä ylipäätään päätyä ryhmäliikuntatunneille edes välillä, fiiliksen mukaan.

Mutta mitä nyt helmikuussa sitten onkaan luvassa? Päätimme jatkaa teemakuukausien vuotta, ja nyt helmikuussa vietämme herkutonta kuukautta. Kaikki karkit, keksit, sipsit ja snacksit ovat siis pannassa. Ruoaksi ja mahantäytteeksi tarkoitetut epäterveellisetkin ateriat, kuten pakastepizzat, ovat silti sallittuja, eli kyse on ehkä eniten sokerista ja "naposteluherkuista". Yleensä olemme tottuneet pitämään teehetken päivittäin muutaman namin kera, joten helmikuun haaste vaatii hieman totuttelua. Onneksi helmikuu on vuoden lyhin kuukausi, haha!

Ekaan testiin herkuttomuus joutui jo tänään, kun menin äidin ja siskoni kanssa kaupungille. Kauppojen kiertelyn lomassa kävimme yhdessä lounaalla ja kahvilla. Kun muut valitsivat vitriinistä viinerit, minä jouduin skippaamaan houkuttelevan jälkiruoan. Onneksi hedelmäinen smoothie oli sentään sallittu! Toisaalta herkuttomasta linjasta ei edes halua poiketa, koska sovimme repsahduksille aika rajun rangaistuksen: yksikin lipsahdus merkitsee viikon pidennystä herkkulakkoon. En halua jatkaa hedelmien voimin vielä maaliskuussakin miehen napostellessa nameja, joten parasta pysyä ruodussa.