Uskon, että maailma olisi parempi paikka, jos jokainen pääsisi, pystyisi ja menisi käsittelemään elämänsä kipukohtia joko ammattilaisen tai ymmärtävän, luotettavan vertaisen kanssa.
Mielenterveydestä puhutaan nykyisin huomattavasti aiempaa enemmän. Masennuksesta, paniikkihäiriöistä, ahdistuneisuudesta, synnytyksen jälkeisistä haasteista ja niin edelleen on tullut aiempaa hyväksytympiä keskustelunaiheita. Haasteisiin saa ja tulee hakea apua. Mielestäni nimenomaan mielenterveysongelmista puhumisen rinnalle kaivattaisiin silti edelleen enemmän muistutuksia siitä, että ihan jokaisella voi olla - ja todella usein on - elämässään sellaisia asioita, joita olisi hyötyä käsitellä ammattilaisen tai muun osaavan tahon kanssa.
Minulla ei ole koskaan diagnosoitu mitään mielenterveyden häiriöitä, enkä myöskään koe, että minulla sellaisia olisi ikinä ollut. Siitä huolimatta olen useampaan otteeseen elämäni aikana turvautunut ulkopuoliseen apuun omien päänsisäisten kiemuroideni selvittelemiseksi. Jo peruskouluaikana minulla oli parissakin yhteydessä käyntejä koulupsykologin luona: tokaluokalla koulukiusaamisen vuoksi, alakoulun lopulla ahdistukseen ja omaan perfektionismiini liittyen. Olen todella iloinen, että sain tuolloin apua matalalla kynnyksellä.
Pari vuotta sitten mieheni kävi läpi suurempaa myllerrystä omien kipukohtiensa kanssa ja kävi liki vuoden ajan juttelemassa sielunhoitajalle. Hän kannusti minuakin moneen kertaan jälleen puhumaan omista hankaluuksistani ja epävarmuuksistani jollekin ulkopuoliselle. Siispä rohkaistuin lopulta etsimään seurakunnan kautta sielunhoitajan. Sielunhoito tarkoittaa eräänlaista kristillistä keskustelutukea, ja varsinaiseen sielunhoitoterapiaan on oma koulutuksensa. Monilla sielunhoitoterapeuteilla saattaa olla lisäksi esimerkiksi psykologin tai psykoterapeutin koulutus. Seurakunnissa on kuitenkin usein tarjolla myös ilmaista sielunhoidollista keskustelua ilman varsinaista terapeuttista elementtiä.
Ehkä siksi, että omien tuntojen purkaminen ammattilaisen kanssa tuli minulle tutuksi jo niin nuorena, en ole ikinä kokenut henkisen avun vastaanottamista nolona tai leimaavana. Päinvastoin: sehän on ihan parasta ja oikeasti auttaa, kunhan pöydän toisella puolella istuu asiansa osaava ihminen, jonka kanssa myös kemiat natsaavat vähintään sinne päin. Yllättäen näin "aikuisiällä" sielunhoitajalle meneminen tuntui kuitenkin vaikealta. Tuntui oudolta mennä keskustelemaan ajatuksistaan, kun päällä ei ollut mitään superakuuttia. Vienkö sielunhoitajan aikaa turhaan, vienkö jonkun toisen paikan, onko näin mitättömien asioiden vatvominen ihan naurettavaa? Silti jokaisen käynnin jälkeen palasin kotiin kyyneleet silmissä ja uusien oivallusten kanssa.
Sielunhoitajani sanoi hyvin, että aina on joku, jolla menee vieläkin huonommin, mutta minä en voi mitään sille, jos joku toinen ei tahdo vastaanottaa apua. Voin ainoastaan pitää huolta itsestäni. Ja omien asioiden, elämänhistorian ja haasteiden läpikäyminen on nimenomaan sitä: itsestä huolta pitämistä. Vaikka sinulla ei olisikaan vakavaa mielenterveyden häiriötä, päihdeongelmaa tai itsemurha-ajatuksia, ansaitset löytää ja parantaa ne pienetkin haavat. Valitettavasti avun saaminen, erityisesti ilman diagnoosia tai virallisti todettua Kela-tuettua terapian tarvetta, on tosi vaikeaa. Olisi upeaa, jos luottamuksellinen keskusteluapu matalalla kynnyksellä mahdollistuisi laajemminkin kuin vain seurakuntayhteisöjen piirissä. Kristityille sielunhoito on kuitenkin aivan upea mahdollisuus, jota suosittelen ehdottomasti harkitsemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti