Minulla on eräs pelko, joka liittyy monille hyvin arkipäiväiseen asiaan: autolla ajamiseen. En pidä siitä, koen sen ahdistavana ja välttelen yleensä autoilua parhaani mukaan. Kyydissä oleminen ei ole ongelma, päin vastoin: luotan muiden kuin omaan ajotaitooni varsin hyvin ja automatkailu hyvän musiikin ja ohi vilahtavien maisemien kera on oikeastaan varsin rentouttavaa. Rentous kuitenkin häviää saman tien, kun minun pitäisi itse istahtaa kuskin paikalle.
Olen syntynyt keväällä, ja aloitin autokoulun 18-vuotissynttäreideni jälkeisenä kesänä. Minulla ei ollut mikään hengenhätä saada korttia: pärjäsin kotikaupunkini hyvän bussiverkoston ansiosta mainiosti ilmankin, perheellämme oli vain yksi auto enkä ylipäätään suunnitellut, että alkaisin autoilla mitenkään kovin aktiivisesti. Ajattelin kuitenkin, että ajokortti olisi hyödyllinen olla olemassa, ja aika sen suorittamiselle tuntui sopivalta. Tuumin, että jos kuitenkin aioin hankkia kortin jossain vaiheessa, eteenpäin lykkääminen ei hyödyttäisi mitään. Lisäksi vanhempani olivat halukkaat kustantamaan lystin, mikä sekin tietysti kannusti tarttumaan toimeen.
Ajotunnit sujuivat ihan hyvin, vaikken kokenutkaan itseäni miksikään luontaiseksi kuskiksi tai liikenteessä sompailua kutsumukseni. Pääsin teoriakokeesta kirkkaasti läpi ensimmäisellä yrittämällä. Ajokokeen jouduin uusimaan kerran, mutten ollut siihen mitenkään pettynyt. Oloni ratin takana ei ollut ajokokeiden aikoihin todellakaan varma, joten tiesin, että tarvitsisin joka tapauksessa vielä paljon harjoitusta ennen kuin itsenäinen ajaminen alkaisi tuntua sujuvalta ja helpolta.
Yllätyin kuitenkin siitä, miten vaikealta ja kamalalta ajaminen tuntui autokoulun jälkeen. Ensinnäkin autokoulun autot olivat ihan toista maata kuin poikaystävän (nykyisen mieheni) 90-luvun punainen Nissan. Mäkilähdöistä ei tullut mitään, kun kytkimen ja kaasun kanssa olisi pitänyt osata pelata sulavasti eikä alla ollutkaan anteeksiantavaista autokouluautoa. Sinä päivänä, kun hurautin läpi menneen ajokokeen päätteeksi bussilla mieheni luokse, hän laittoi minut ajamaan pysäkiltä kotiinsa. Tömäytin paniikintäyteisen matkan päätteeksi auton etukulman parkkipaikan sähkötolppaan. En halunnut ajaa enää ikinä.
Enkä sitten oikein ajanutkaan. Kun oikeaa tarvetta autoilun itsenäiseen opettelemiseen ei ollut ja ensikosketus autokoulun ulkoiseen maailmaan oli niin hirveä, lykkäsin ja lykkäsin kuskin paikalle siirtymistä. Kun viimein rupesin mieheni avustuksella kunnolla harjoittelemaan ja kehittämään ajotaitoani, jouduin käytännössä opettelemaan ajamisen kokonaan uudelleen. Vaikka autokoulussa eteeni oli tietysti tullut kaikenlaisia ajotilanteita moottoriteistä yksisuuntaisiin, lähtötasoni oli luokkaa "kahtakymppiä suljetulla parkkipaikalla". Tuntui ihan mahdottomalta keskittyä reittiin ja liikennemerkkeihin ja vielä ehtiä samaan aikaan vaihtamaan vaihdetta. Vaikka autokoulussa opettajan ohjauksessa olin kokenut itseni suhtkoht ookooksi kuskiksi, tosimaailmaan siirtyminen osoitti, että taitoni olivat aivan onnettomat. Pelkäsin, panikoin ja itkin, kun yritin ajaa hiljaisella tiellä neljääkymppiä miehen kannustaessa vieressä.
En vieläkään pidä ajamisesta, en todellakaan. Se on stressaavaa, inhottavaa ja ahdistavaa. Nykyisin kuitenkin selviän tutuista reiteistä ilman paniikkia. Saatan jopa kyetä laulamaan moottoritiellä radion tahtiin. Jos en tiedä reittiä tarkasti etukäteen, ole varma helposta parkkeerausmahdollisuudesta perillä sekä koe nimenomaan autolla liikkumista välttämättömäksi, en kuitenkaan aja, edelleenkään. Mieluummin käytän vaikka kolminkertaisen ajan linja-autossa kuin istun yksinäni ratin taakse. Onneksi liikumme mieheni kanssa melkein aina yhdessä, jolloin hän voi toimia kuskina.
Olen tottunut siihen, että suuntaan omiin menoihini kävellen tai bussilla, joten autoilun hankaluus ei tunnu rajoitteelta. Tietysti elämä varmasti olisi simppelimpää, jos se sujuisi minulta niin kuin normaaleilta kuskeilta: voisin vain napata renkaat alleni ja hurauttaa suorinta tietä määränpäähän stressaamatta edessä olevaa ajomatkaa viikkoa etukäteen. Näillä kuitenkin mennään, ja ainakin olen päässyt pahimmasta panikoinnista eroon. Tiedän, että jossain kohtaa elämää minun on varmasti pakko alkaa ajaa enemmän, totutella viikoittaisiin tai jopa päivittäisiin ajoreissuihin sekä toivon mukaan päästä yli ajamiskammostani. Siihen saakka viihdyn kuitenkin paremmin pelkääjän paikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti