Vauvalle vakuutus?

Facebookin vauvaryhmissä (joista aika moni muukin postaukseni on saanut inspiraationsa) tosi monet ovat sanoneet ottavansa vauvalleen vakuutuksen. Ei sen korvatulehduskierrettä potevan lapsen kanssa todellakaan kannata jäädä julkisen puolen jonoon istumaan, äkkiä vaan yksityiselle ja erikoislääkärille kunnon hoitoa saamaan. Minä olen kuitenkin vähän eri mieltä, ja tänään puhutaan siitä.

Me emme aio vakuuttaa lastamme, koska emme koe sille tarvetta. Yksi tärkeä syy vakuutuksen ottamiselle lienee juuri mahdollisuus hyödyntää yksityisiä terveydenhuollon palveluita.  Itse luotan kuitenkin Suomen julkiseen terveydenhuoltoon ja koen, että täällä hyvien palveluiden ja turvaverkkojen yhteiskunnassa kenelläkään ei ole pakottavaa tarvetta maksulliseen lisäturvaan. Jos vauvalle tulee terveysongelmia, ne kyllä hoidetaan julkisella puolella ja myös maksuihin on mahdollista saada tukea. Ylipäätään koen terveydenhuollon eriytymiskehityksen ei-toivottuna, enkä halua olla tukemassa sitä ostamalla vauvalleni "parempaa" hoitoa. Lisäksi terveyskeskus sijaitsee aivan kotimme lähellä, joten käytännön kannaltakin julkisten palveluiden hyödyntäminen on meille sujuvaa.

Toinen tekijä päätöksemme taustalla on raha. Vaikken lähes koskaan koe, että meiltä puuttuisi taloudellisessa mielessä mitään, olemme kuitenkin pienituloisia. Vakuutus ei ole meidän mittapuullamme mitenkään ihan halpa menoerä. Käytämme vakuutuksen ottamatta jättämisessä säästyvät rahat mieluummin elämiseen kuin siihen helppouteen, että saisimme lääkärikäyntien yhteydessä palvelua jonottamatta sekä lyhyellä varoitusajalla. Lisäksi lääkärikäynteihin kuuluu vakuutuksesta huolimatta omavastuuosuus, joka sekään ei ole meidän tuloillamme mikään mitätön kulu. En yksinkertaisesti koe, että meillä olisi varaa vauvan vakuutukseen ilman, että se vaikuttaisi merkittävästi muuhun talouteemme.

Vielä kolmas iso syy sille, ettemme hanki vauvalle vakuutusta, on ihan jo se, ettemme sitä edes saisi. Syntyvän lapsen vakuutuksen myöntämisen edellytys on lähes aina kaikkiin raskauden aikaisiin tutkimuksiin ja seulontoihin osallistuminen. Me emme kuitenkaan osallistuneet np-ultran yhteydessä tehtävään kromosomipoikkeavuuksien seulontaan. Seulontaan kuuluisi riskiluvun laskeminen äidin taustatietojen, verikokeen sekä ultrassa mitatun niskaturvotuksen perusteella, eli siis todennäköisyysluvun määrittäminen kromosomipoikkeavuudelle. Emme kokeneet sitä tarpeelliseksi useammastakaan syystä.

Ensinnäkään mahdollinen kromosomipoikkeavuus ei vaikuttaisi päätökseemme pitää lapsi millään tavalla. Toisekseen mittauksessa saadaan tietää nimenomaan todennäköisyysluku, esimerkiksi 1:200, eikä poikkeavuuden olemassaolosta pystytä varmistumaan ilman jatkotutkimuksia. Vaikka riski olisi ollut kohonnut, emme olisi halunneet osallistua jatkotutkimuksiin keskenmenoriskin vuoksi. Kohonnut riskiluku olisi siis kohdallamme johtanut pelkkään ylimääräiseen huoleen ja stressiin, kun varmuutta suuntaan tai toiseen ei olisi voitu saada. Eettisestä näkökulmasta emme myöskään halunneet tukea seulontojen ideaa, joten koimme parhaaksi ratkaisuksi kieltäytyä riskiluvun laskennasta. Ultraaja tutki vauvan muilta osin ja katsoi ainoastaan silmämääräisesti, että niskaturvotus näytti normaalilta.

Toki lapsen voisi vakuuttaa myös syntymän jälkeen ilman vaatimusta kaikkiin sikiöseulontoihin osallistumisesta, mutta syyt 1 ja 2 olla ottamatta vakuutusta saavat meidät jättämään myös sen vaihtoehdon väliin. Voi olla, että kopsahdan vielä kovaa ja korkealta sairastelevan vauvan ja julkisen puolen jonottelun kanssa, mutta tällä hetkellä vakuutuksen skippaaminen tuntuu ehdottomasti ainoalta järkevältä vaihtoehdolta meille.

Minulla on säärikarvat

Ehkä jonkinlaisena jatkeena ulkonäköpohdinnoille, joita aloitin jo näissä meikkaamista käsittelevissä postauksissa, tänään puhutaan säärikarvoista ja naisen karvoitukseen liittyvistä (typeristä!) sosiaalisista normeista. Ei ole varmaan mikään uutinen, että 99% maailman väestöstä kasvaa jaloissaan ja myös muualla kehossaan karvaa. Se sen sijaan tuntuu olevan vielä nykyäänkin kummastuksen aihe, jos naispuolinen karvojen omistaja ei höylää, vahaa, sokeroi tai laseroi karvojaan pois. Miksi ihmeessä?

Yleensä ihmiset sanovat poistavansa karvoja siksi, että heillä itsellään on sileäsäärisenä parempi olo. Siten itsekin perustelin pitkään kesäisiä karvanpoisto-operaatioitani. Todellisuudessa peruste oli kuitenkin täysin valheellinen. Tosiasiassa poistin karvoja siksi, että minulla itselläni oli mukavampi olo, kun ei tarvinnut miettiä, mitä muut ihmiset karvoistani ajattelevat. Oma hyvä fiilikseni karvattomilla jaloilla johtui siis siitä, että silloin en herättänyt huomiota. Ei tarvinnut pelätä toisten arvostelua tai kokea epämukavaa tunnetta omista karvaisista sääristä.

Minulle säärikarvojen ajelu ei ole koskaan ollut samanlainen tapa kuin käsittääkseni se joillekin naisille on. En ole ikinä poistanut karvoja rutiininomaisesti suihkun yhteydessä ympäri vuoden, vaan hankkiutunut niistä eroon ainoastaan silloin, kun tiedossa on ollut shortsi- tai mekkotilanteita. Talviaikaan karvat ovat aina saaneet kasvaa vapaasti pitkälahkeisten housujen suojissa, eikä minulle ole juolahtanut mieleenkään poistaa niitä vain omaksi huvikseni silloin, kun jalat eivät ole kenenkään näkyvillä. Sheiverin kanssa suihkussa seisoskelu ei totisesti ole minulle mikään nautinto, vaikka toki sileät sääret kivoilta tuntuvatkin sen yhden päivän ajan.

Siispä aloin miettiä, onko tosiaan tarpeellista, että näen vaivaa karvattomuuden eteen yksinomaan muiden ihmisten kuvitellun tuomitsemisen vuoksi. Miksi vedän paksut sukkahousut jalkaan hellekeleilläkin, ellei karvojen poisto ole aamulla muistunut mieleen? Miksi haluan olla mukana typerän normin ylläpidossa, vaikka itseäni karvat eivät häiritse lainkaan? Olin jo aiemmin harventanut ajelukertoja ja pyrkinyt menemään "vähemmän stressaaviin" sosiaalisiin tilanteisiin paljain säärin karvoista huolimatta. Esimerkiksi ruokakaupassa, jossa ihmiset olivat keskittyneet omien ostostensa tekoon, en kokenut kenenkään juuri kiinnittävän huomiota jalkoihini, kun taas kaveriporukan kanssa rannalla sääret olivat enemmän esillä. Yritin vähitellen totutella ajatukseen siitä, että huolettomampi karvanpoistotyyli ei saa aikaan katastrofia kesäaikaankaan.

Viime kesänä uskalsin viimein ottaa tietoisesti aivan uuden linjan sheivauksen suhteen. Vaikka sää oli todella helteinen ja jouduin toden totta käyttämään shortseja ja lyhythelmaisia mekkoja, en poistanut säärikarvojani kertaakaan. Oloni oli usein epämukava, sitä ei käy kieltäminen. Mutta samaan aikaan olin todella ylpeä itsestäni. Uskalsin tehdä niin kuin halusin ja samalla olla edes pieneltä osalta murtamassa normia ajelluista sääristä. En saanut yhtäkään kommenttia jaloistani, joten en tiedä, kuinka moni huomasi tai oli huomaamatta sheivaamattomuuteni. Uskon kuitenkin, että ainakin monet naispuoliset tutut bongasivat säärikarvani, ja tavallaan siitä tuli jopa hyvä olo. Näinkin voi tehdä, eikä siinä pitäisi olla mitään sen ihmeempää. Uskon, että ajelemattomien jalkojen näkyminen laajemmin katukuvassa rohkaisisi monia sellaisia tyttöjä ja naisia, jotka eivät syvällä sisimmässään halua ja jaksa jatkuvaa sheivausrumbaa, mutta eivät myöskään uskalla olla niitä ainoita erilaisia, "ällöttäviä" ja "miehekkäitä".

Toivon, että tulevaisuudessa jokainen saisi aidosti tehdä tämänkin asian suhteen niin itse kuin haluaa, eikä karvattomuutta kohti ohjaisi niin järkyttävän vahva sosiaalinen paine. Tiedostan myös, että oma sheivaamattomuuteni on moniin muihin naisiin verrattuna vielä piece of cake. Minun säärikarvani ovat vahvimmat ja tummimmat hieman nilkan yläpuolella, josta myös yllä oleva todistusaineistokuva on otettu. Polvea kohti mennessä karva on kuitenkin ohutta, lyhyttä ja lähes valkoista. Minulle tästä aiheesta paasaaminen on siis paljon helpompaa kuin sille tummahiuksiselle tytölle, jonka karvat kasvavat paksuina ja mustina koko jalan pituudelta. Minun haituvani median ja yhteiskunnan kauneuskäsitykset voivat ehkä vielä jotenkin sietää. Voimakkaammilla säärikarvoilla siunatut kohtaavat luultavasti vielä paljon enemmän kritiikkiä valinnastaan.

Jokaisessa päivässä jotakin ihanaa

Minun on ollut tämän vuoden puolella vähän vaikeuksia keksiä blogiin motivoivaa kirjoitettavaa. Listalla kyllä roikkuu useampia aiheita, mutta jotenkin niihin tarttuminen ei innosta.  Suunnittelemani postauksen pusertamisen sijaan päätinkin, että tänään mennään sieltä, missä aita on vähän matalampi. Ajattelin jakaa arkiviikon kuulumiset tällaiseen positiiviseen tyyliin: jokaisesta päivästä se tähtihetki tai kivoin juttu. Ihanan arjen ei tarvitse olla kovin kummoista.

Maanantai

Imuroin aamulla kodin solua varten ja katselin koskettavaa Still Alice -elokuvaa Areenasta. Sopiva sekoitus rentoutumista ja kotitöitä ennen yliopistolle menoa sai päivän starttaamaan hyvällä mielellä.

Tiistai

Supertylsien luentojen jälkeen oli ihana palata kotiin miehen, valmiiksi lenkitetyn koiran ja rennon kotiplööbauksen pariin. Parasta oli vain pelata illalla monta tuntia Simssiä pitkästä aikaa.

Keskiviikko

Vapaapäivä! Menin siskon kyydillä vanhempien luokse. Söimme äidin tekemää ihanaa uunilohta, veimme koirat pitkälle lenkille mukavasti yhdeksi päiväksi lauhtuneessa pakkassäässä sekä juttelimme opinnoista, asunnon ostamisesta sekä yleisistä kuulumisista.

Torstai

Menin heti aamuisen parin tunnin luennon päätteeksi keskustaan parasta ystävääni tapaamaan. Söimme salaatit ja kiertelimme pitkään ostoksilla. En ostanut muuta kuin shampoon, mutta jutteleminen ja ajan viettäminen yhdessä oli ihan parasta.

Perjantai
Päivä yliopistolla loppui tuntia aikaisemmin kuin ohjelman mukaan olisi pitänyt, joten pääsin parhaaseen valoisaan aikaan metsälenkille koiran kanssa. Kuuntelin kävellessä musiikin lisäksi Julia Thurénin Melkein kaikki rahasta -podcastin, jossa puhuttiin hääbudjetista. Inspiroiduin muistelemaan meidän parin vuoden takaisia juhliamme. Ehkä voisin jossain kohtaa kirjoittaa itsekin blogiin hieman häämuistoja? Miehen tultua kotiin lähdimme vielä ex tempore hänen vanhemmilleen, kun yleensä perjantaisin meillä vieraileva kaveri oli sairastunut.

Opintolainasta

Opiskelen nyt kolmatta vuotta, joten opiskelijan taloudenpito ja opintolainaan liittyvät kysymykset ovat ehtineet tulla minulle varsin tutuiksi. Olen myös jutellut opintolainasta monien tuttavieni kanssa ja huomannut, että siihen suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Osa käyttää lainaa huoletta matkusteluun ja mukavamman elintason mahdollistamiseen, osa haluaa pysytellä kaukana velasta. Minä ja mieheni olemme siitä onnellisessa asemassa, että meidän ei ole pakko nostaa ja kuluttaa kaikkea saatavilla olevaa lainaa pakollisiin elinkustannuksiin. Kyse on ollut siis valinnasta: minkä verran lainaa on järkevää nostaa ja miten haluamme sen käyttää?

Nykyäänhän opiskelija, joka valmistuu tavoiteajassa, saa merkittävän summan opintolainasta "anteeksi" hyvityksen muodossa. Esimerkiksi oman 300 opintopisteen tutkintoni määräaika on kuusi vuotta, ja lisäksi muun muassa äitiys- tai vanhempainvapaa ovat hyväksyttäviä syitä saada lisäaikaa.  Jos nostan hyvityksen maksimimäärän verran eli 18 000 euroa opintolainaa, voin saada 6200 euroa hyvitystä. Aika ison summan siis! Koska tyypillisellä 60 opintopisteen vuosivauhdilla ehdin valmistua jo viidessä vuodessa ja ainakin tähän saakka olen pysynyt hyvin kyseisessä tahdissa mukana, olen luottanut siihen, että saan hyvityksen lainaani ilman sen suurempia ongelmia. Toki aina jotain yllättävää voi sattua, mutta hyvitys on kuitenkin niin suuri, että olen nostanut lainaa tasaisesti maksimihyvitysmäärään tähdäten. Mieheni tekee samoin.

Mitä sitten teemme tuolla lainarahalla? Kun ainoastaan minä opiskelin, lähes koko summa meni asuntosäästötilille. Lisäksi jemmasimme aina jonkin verran rahaa myös tavalliselle säästötilillemme, jotta ne olisivat tarpeen vaatiessa käytettävissä lyhyelläkin varoitusajalla. Toisinaan tiukemman tilanteen tullessa vastaan otimme säästötililtä rahaa myös arjen elämiseen, mutta säännöllisesti kuukausittain lainan käytölle ei ollut tarvetta.

Kun mies aloitti viime syksynä opintonsa ja tulotasomme tipahti, lainaa on ollut tarpeen käyttää joka kuukausi myös ihan vain elämiseen. Olemme päätyneet sellaiseen ratkaisuun, että siirrämme joka kuukausi käyttötilille hyvityssumman verran rahaa. Olemme siis laskeneet, minkä verran koko lainamäärän hyvitys on jokaiselle opiskelukuukaudelle jaettuna, ja tuon verran rahaa meillä hupenee kuukausittain elämiseen. Loput lainarahat säästämme pahan päivän varalle. Vaikka tavoitteemme on, ettei lainaa tarvitsisi käyttää hirvittävän paljoa "ylimääräistä" elämiseen kuluvan hyvityssumman päälle, tuo sen olemassaolo kuitenkin tietynlaista turvallisuuden tunnetta. Säästössä oleva lainaraha mahdollistaa myös tarpeen vaatiessa sen, että tiukempina kuukausina tai yllättävien menojen sattuessa vararahastoa löytyy.

Tiedän, että osa ihmisistä pelkää opintolainasta kertyvää velkataakkaa eikä halua periaatteesta ottaa lainaa ollenkaan. Meille opintolaina on kuitenkin ollut iso apu ja stressin helpottaja. Ilman sitä ainakin jomman kumman pitäisi tehdä opintojen ohella säännöllisesti osa-aikatöitä. Siihen en koe voimavarojeni riittävän ainakaan tällä opiskelutahdilla, vaan kesätyöt ja nyt vähän sattumalta minulle päätyneet satunnaiset sijaiskeikat tuntuvat sopivalta työmäärältä opintojen rinnalle. Vastaavasti opintojen viivästyminen työnteon vuoksi ei mielestäni olisi ollenkaan järkevää. Mieluummin suoritan tutkintoni ripeään tahtiin ja pääsen nopeasti kiinni oman alani työelämään, kuin hidastutan opintojani nihkeässä sivuduunissa.

Meillä on joka tapauksessa jossain kohtaa tähtäimenä ostaa oma asunto, joten lainan ottaminen itsessään ei niinkään hirvitä. Opintolainaan sisältyy hyvät edut, joten pidän parinkymmenen tuhannen opintolainaa kuitenkin pienempänä riskinä kuin omaan asuntoon investoimista - etenkin, kun meille  on mahdollista säästää suurin osa lainasummasta. Opintolainoista on selvitty silloinkin, kun edut olivat paljon heikommat, joten uskon, että työelämään kiinni päästyämme lainanmaksu kyllä hoituu. Alamme ovat hyvin työllistäviä, ja maksuvaikeuksienkin kohdalla opintolainaa ottaneen tilanne on turvatumpi kuin perinteisillä lainamarkkinoilla. Toki tietty riski velan ottamiseen aina liittyy - mutta itse olen kokenut lainan hyödyt riskejä suuremmiksi.

Taas arkea ja muutos arkirutiiniin

Reilu viikko kevätlukukauden opiskeluja takana ja pakko sanoa, että kiire ja normiarjen intensiivisyys pääsivät vähän yllättämään. Yli kolmen viikon joululomalööbaaminen sai kätevästi unohtamaan arjen realiteetit. Tosin ihan pelkästä lomamoodista aikataulun palapelimäistä fiilistä ei voi syyttää, vaan työmäärä on nyt ollut oikeasti selvästi suurempi kuin viime syksynä. Mies on ollut useana päivänä viiteen asti koulussa, joten esimerkiksi koiran ulkoilutus on jäänyt enimmäkseen minun kontolleni. Omaa aikatauluani ovat tukkineet kandiprojektin alkuun saattaminen, päiväkotisijaisuudet ja ylipäätään kaikenlaisen ylimääräisen kasaantuminen tähän tammikuun puolivälin tietämille.

Onneksi kiire ei ole ollut pelkkää stressaavaa raatamista, vaan myös paljon tosi kivaa ja ihanaa ohjelmaa. Olen tavannut ystäviä ja perhettä, olemme käyneet seurakunnassa, on ollut parturia ja muuta sekalaista pikkumenoa. Tein tällä viikolla jopa poikkeuksen perinteiseen kolme postausta viikossa -blogiaikatauluuni ja totesin, että kaksi tekstiä viikossa on ihan ok kiireisempinä aikoina.

Kiireinen viikko on saanut meidät myös tekemään muutoksen kaupassakäynti- ja kokkausrutiineihimme. Tähän asti tapanamme on ollut ostaa aina joka kauppareissulla kahden lämpimän ruoan ainekset, ja mennä uudelleen ostoksille sitten, kun edelliset ruoat alkavat loppua. Välillä tämä on kuitenkin tarkoittanut jopa joka toinen päivä tapahtuvia kauppareissuja, mikäli ruoiksi on valikoitunut kuuden annoksen makaronilaatikon tai valtavan soppakattilallisen sijaan vaikkapa kanasalaatti tai pizza. Ennen se oli ihan fine, kun kauppareissun sai kyllä tungettua päivään kuin päivään, mutta enää ei niinkään. Sitä paitsi, miksi ihmeessä ravata siellä kaupassa harva se päivä, kun vähempikin riittää?

Otimme siis käyttöön uuden strategian. Kerran viikossa kunnon isot ruokaostokset ja kaappeihin sekä pakkaseen jemmaan helppoja, pitkään säilyviä ruoka-aineksia. Kun jaottelin puhelimeen listaa arkiruoistamme sen perusteella, kuinka hyvin niiden raaka-aineet säilyvät, oikein yllätyin. Suurin osa vakioruoistamme lukeutuu pitkään säilyvien listaan. Niitä voi siis huoletta varastoida kotona pahan päivän varalle. Nopeammin pilaantuvista aterioistakaan ei tietenkään tarvitse luopua, vaan niitä voi valmistaa aina heti uuden viikon alussa kaupassa käynnin jälkeen. Uskon, että tämä uusi tyyli auttaa meitä karsimaan hieman myös ruoan tilaamista sekä ulkona syömistä, kun pikaista mahantäytettä varten ei ole aina pakko sännätä kauppaan tai hampurilaiselle.

Päiväkirjurin muistoja: sukellus vuosiin 2008-2016

Joululomalla selasin taas pitkästä aikaa vanhoja päiväkirjojani. Näin jälkikäteen ajateltuna säännöllisesti ylläpidetyt päiväkirjat (ja myöhemmin kalenterit) ikävuosiltani 11-19 ovat oikeita aarreaittoja. Vaikka kirjoittamisen pääasiallinen anti oli tietysti purkaa sydäntäni kirjoitushetkellä, on ihanaa, että voin tekstien kautta palata vielä vuosien päästäkin tunnelmiin, joita koin alakoulun viimeisillä luokilla tai lukion alussa. Päiväkirjoilla on siis minulle suuri merkitys paitsi sen ajatusten prosessoinnin kautta, jota sain kirjoitushetkellä tehtyä, mutta myös muistokokoelmina.

Ihan ensimmäiset päiväkirjamerkintäni muistan tehneeni jo ennen kouluun menoa, mutta silloin kyse oli vain parin päivän villityksistä. Uskoakseni nuo ihka ensimmäiset päiväkirjasivunikin ovat kyllä yhä jossain vanhempieni luona tallessa, mutta omaan kotiini olen kantanut vain kunnolliset, täyteen kirjatut päiväkirjat ja kalenterit. Päiväkirjojen nimestä huolimatta en koskaan kirjoittanut päivittäin, vaan yleensä muutaman kerran viikossa. Välillä kerroin ihan vain kuulumisia, mutta yleensä kirjoitin pohdiskeluja ja ajatustenvirtaa aiheista, jotka pyörivät mielessäni. Vähän niin kuin tänne blogiini nykyään - vaikka julkinen alusta tietysti tekeekin postauksistani huomattavasti privaatteja päiväkirjavuodatuksia sensuroidumpia ja harkitumpia. Henkilökohtaisimmat teemat tulee nykyisin puitua puhki miehen tai ystävien kanssa.

Koska kaikkien päiväkirjamerkintöjen läpi lukemiseen olisi mennyt pieni ikuisuus, keskityin tällä kertaa lueskelemaan satunnaisia otteita sieltä täältä, keskittyen erityisesti tammikuihin kaikkina eri vuosina. Vaikken edes lukenut tekstejäni järjestelmällisesti, oli menneisiin vuosiin palaaminen silti tosi tunteita herättävää. Olin kirjoittanut päiväkirjoihin ajatukseni niin avoimesti, vailla mitään tarvetta muokata todellisuutta. Olivathan tekstit vain minulle. Kaikki ne typerimmät, vihaisimmat, yksinäisimmät ja onnellisimmat merkinnät, hölmöt sanavalinnat, kirjoitustyyleillä leikittelyt, ajanjaksot elämässäni. Jotkut teksteissä puhutut asiat olin unohtanut kokonaan.

Päiväkirjoista oli myös hauska tsekata elämäni etenemistä vuosittain. Niistä pääsi näkemään konkreettisesti, kuinka 11-vuotiaan Iinan Egyptin loma -ajatukset kehittyivät vähitellen ensin hevoshehkutukseen hoitovihossa, sitten yläkoulun loputtomiin rakkaushuoliin ja lopulta lukion seurakuntakuvioihin. Viimeisin kalenteri on ensimmäiseltä seurusteluvuodeltamme - hullua, millainen elämän kehityskaari kaikkiin noihin sivuihin onkaan tallennettu! Koulu, kaverit ja elämän suunnan pohdinta kulkivat mukana kaikissa vihoissa. Välillä intoilin jostain tv-sarjasta, välillä kirjoitin tavoitteita kouluvuodelle, välillä pohdin, löytäisinkö koskaan poikaystävää tai edes paria wanhojen tansseihin. Kaikki tämä tietysti asiaan kuuluvalla innolla, dramaattisuudella ja tunnevyöryllä kuorrutettuna.

En tiedä, johtuiko vaikutelma sensuroimattomasta ja tunnekuohussa kirjoitetusta materiaalista, mutta välillä oikein sydäntä kouraisi, kun luin sen yksinäisen, epävarman ja eksyksissä olevan nuoren tytön ajatuksista. Erityisesti ihastuksiin ja niiden toivottomuuteen liittyvät mietinnöt toistuivat melkein kaikissa vihoissa. Mietin, kelpaisinko ja löytäisinkö ikinä vierelleni sitä oikeaa ihmistä, tai ylipäätään ketään. Jos vain voisin täältä tulevaisuudesta morsettaa 14-vuotiaalle Iinalle, että älä hei murehdi, viiden vuoden päästä olet naimisissa, olisin varmasti säästynyt monilta kyyneliltä. Toisaalta päiväkirjoista oli kuitenkin ihana nähdä myös oma henkinen kasvuni vuosien varrella. Lukiota kohti mennessä aloin kirjoittaa itsestäni jo ihan uudenlaisella arvostuksella. Kyse ei enää ollut pelkästään siitä, voisiko kukaan huolia minua, vaan olin rauhallisempi, varmempi ja tietoisempi siitä, etten tarvitse ketä tahansa, että ansaitsen hyvää.

Vuonna 2014 lukion tokaluokalla suurin intoni kirjoittaa päiväkirjaa oli laantumassa, joten päätin muokata kirjoitusharrastusta vähän uuteen suuntaan. Tyhjän vihon sijaan ostinkin kalenterin, jonne kirjoitin jokaisesta päivästä ja sen tekemisistä pienen koosteen. Muutaman rivin kalenterimerkintöihin ei pystynyt tietenkään tiivistämään yhtä monipuolista kirjoa ajatuksia, tunteita ja haaveita kuin päiväkirjan loputtomille sivuille. Arjen taltioimiseen ja muistijäljen säilyttämiseen se oli kuitenkin loistava ratkaisu. Vaikka kirjoitin kalenteriin lähinnä tavanomaisia "tänään tein tätä" -kuvauksia, myös päivien fiiliksiä tallentui sivuille ainakin jossain määrin. "Itketti ja varsinkin illalla kotona olin tosi vihainen ja väsynyt". "Ehdin jutella hetken kaksin Merille, mutta muuten oli aika nihkeä olo". Yllätyin kalentereita lukiessani lähinnä siitä, kuinka usein olin kirkolla ja näin kavereita. Eipä päivien kuvauksissa juuri muusta kuin seurakunta-aktiviteeteista puhuttukaan! Huippua oli myös käydä läpi viimeistä kalenteriani, jonka aikana seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa. Pohdiskelin tuolloin paljon kihlautumiseen ja avioliittoon liittyviä teemoja ja mietin, voisiko hän olla tuleva aviopuolisoni.

Nyt viimeiset pari vuotta päiväkirjojen ja kalentereiden täyttämiseni on ollut selvästi vähäisempää. Vanhoja tekstejä selatessa tuli kyllä sellainen olo, että ihan jo tulevien vuosien muistelumatkojen kannalta olisi ihanaa taltioida edes niiden muutamien rivien verran arkea päivittäin. Niissä muistot kuitenkin säilyvät paljon monipuolisempina, konkreettisempina ja selkeämpinä kuin pelkissä aivojen kätköissä. Puolisen vuotta olenkin taas täyttänyt kalenterivihkoa, ja koetan saada pienen joulutauon jälkeen kalenterin täyttämiseen taas uutta puhtia tänä vuonna. Nykyisin kalenterointia helpottaa toisaalta sekin, että jo opiskelujuttujen järjestyksessä pitäminen ja aikatauluttaminen vaatii kalenterin käyttämistä. Kun kalenteri on olemassa ja aktiivisessa käytössä, siihen on helpompi jaksaa raapustaa myös laajasanaisempia kuvauksia päivien kulusta.

Milloin raskaudesta kannattaa kertoa julkisesti?

Kuten täällä blogissa onkin käynyt ilmi, me kerroimme raskausuutisesta lähipiirillemme jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Vanhempamme ja sisaruksemme saivat tietää alle viikon sisällä positiivisesta raskaustestistä, samoin pari läheisintä ystävää. Soluporukalle ja miehen isovanhemmille paljastimme uutiset kahdeksannen viikon tietämillä. Vähitellen tieto on muutenkin levinnyt, kun olemme tavanneet ihmisiä ja halunneet mainita tulevasta elämänmuutoksesta. Vaikka raskauden jatkuminen ja vauvan syliin saaminen ei tietenkään ole ollut missään kohtaa mitenkään varmaa, avoin linja on tuntunut meille hyvältä. Tuntuisi hirveältä kokea keskenmeno, jos surua joutuisi piilottelemaan ja kaikki läheiset jatkaisivat elämäänsä normaalisti, tietämättä tilanteestamme.

Ultran jälkeen olemme alkaneet kertoa raskaudesta vieläkin avoimemmin. Sitä ei ole enää samalla tavalla tarvetta piilotella keneltäkään, vaan olen sanonut kuulumisten kyselyn yhteydessä ihan hyvänpäiväntutuillekin, että raskaana ollaan. Ajattelin alunperin, että julkistaisimme raskauden myös somessa heti ultran jälkeen, mutta sitä emme ole vielä toistaiseksi tehneet. En tiedä miksi, mutta jotenkin ultrakuvan lataaminen Facebookiin tai Instagramiin tuntuu vähän... teennäiseltä, vaikken ole ajatellut niin kenenkään muun somesta luettujen vauvauutisten kohdalla. Lisäksi haluaisin, että somejulkistus tapahtuisi jollain kivalla kuvalla, ei pelkällä kännykkäräpsyllä ultrakuvasta. Olenkin nyt ajatellut, että raskaudesta voisi kertoa sosiaalisessa mediassa sitten vasta keväämmällä, kun valo lisääntyy ja maha alkaa näkyä selkeästi. Haluan joka tapauksessa ottaa jotain kivoja raskauskuvia, joten sellainen olisi samalla kätevä tapa tiedottaa viimeisiäkin tuttuja vauvasta.

Oma muuttunut ajattelu on tuntunut vähän hassultakin, koska aivan alkuraskaudesta lähinnä odotin, koska uutiset "saisi" kertoa julkisesti kaikille. Ensimmäisen kolmanneksen lähestyessä loppuaan olen kuitenkin kokenut myös näitä toisenlaisia tuntemuksia. Niiden ansiosta ymmärrän nyt paremmin, miksi jotkut eivät halua jakaa raskauttaan kovin varhaisessa vaiheessa kenellekään. Siinä missä alkuun olisin halunnut toitottaa ilosanomaa kaikille ja päästä fiilistelemään omaa innostusta koko ajan, jossain kohtaa myös tietynlainen yksityisyyden ja herkkyyden tunne hiipi sisimpääni. Ajatus siitä, että raskaus olisi jokaisen puolitutun tiedossa, alkoi vähän ahdistaa. Omaa pientä halusi jotenkin varjella. Että tuttavien tietämys veisi osan hänen yksityisyydestään, ja minun.

Vaikka tietynlainen sosiaalinen normisto ja yleisin tyyli tuntuu olevan kertoa raskaudesta julkisesti ultran jälkeen ja sitä ennen haluamassaan kohtaa niille kaikista läheisimmille ihmisille, parasta on toimia siten, kuin kussakin tilanteessa parhaalta tuntuu. Raskaudesta saa kertoa kaikille vaikka heti, eikä se todellakaan ole merkki naiiviudesta tai siitä, ettei keskenmenon mahdollisuutta tiedostaisi. Samalla on myös ihan fine olla puhumatta vauvasta mitään ennen, kun lähipiiri arvaa jo kasvaneesta vatsasta asioiden laidan, eikä se mittaa vanhempien innostusta vauvauutisesta. Vastaus otsikon kysymykseen olisikin siis varmaan, että silloin kun haluaa ja se itsestä hyvältä tuntuu.

Entä jos haluaa mennä sieltä, missä aita on matalin?

Nyky-yhteiskunnassa yksi suurimmista hyveistä tuntuu olevan kunnianhimo, parhaaseen mahdolliseen suoritukseen pyrkiminen ja aina vain paremman tavoittelu. Uralla pitäisi edetä, omaisuutta kertyä, elämän kohota nousujohtoisesti vuosi vuodelta kohti menestyneempää ja onnellisempaa minää. Mutta entä, jos onkin ihan tyytyväinen siihen perusarkeen? Entä, jos tärkeämpiä arvoja ovatkin arjen helppous ja rentous, ei jonkin hienomman tavoitteleminen?

Minä en ole ikinä ollut kovin kunnianhimoinen siinä mielessä, että haalisin itselleni mahdollisimman paljon tekemistä tai piiskaisin itseäni kohti maksimaalista suoritusta mahdollisimman monessa. Toki haluan tehdä parhaani, mutta juuri siksi rajaan tarkkaan sen, mihin panostan. Olen herkkä stressaantumaan ja ylikuormittumaan ulkoisesti pienenkin tuntuisista tehtävistä. Jos olen vastuussa jostakin asiasta, vastuu painaa minua raskaana, ja keskitän paljon energiaa tehtävän miettimiseen, murehtimiseen ja suorittamiseen. Siispä koen usein hyvinvointini kannalta parhaaksi kieltäytyä vastuutehtävistä. Tiedän niiden kuormittavan minua herkästi liikaa, koska en osaa suhtautua niihin kevyesti.

Ajatukseni työelämää kohtaan ovat aika lailla samansuuntaiset. Haaveilen mielenkiintoisesta ja sopivalla tavalla haastavasta työstä, mutta urakeskeisyys ei totisesti ole minulle mitenkään tärkeätä. Etenemisen tai palkkapussin sijaan toivon, että työ tuntuu merkitykselliseltä ja tärkeältä minulle itselleni. Haluan ehdottomasti panostaa jatkuvaan kehittymiseen ammatissani, kouluttautua ja oppia uutta. Uskon kuitenkin, että viihdyn parhaiten pitkäaikaisessa työpaikassa, jonka käytännöt ovat tulleet minulle tutuiksi. En ole sen tyyppinen henkilö, joka hakisi aina vain vastuullisempia ja korkea-arvoisempia tehtäviä. Lisäksi vapaa-aika ja elämän levollisuus on minulle tärkeää, joten esimerkiksi jatkuvaa vuoro- tai ylityörumbaa en jaksaisi.

Ylipäätään haluan tällä tekstillä sanoa, että on täysin ok valita se helpoin ja kevyin vaihtoehto. Omasta hyvinvoinnista kiinnipitäminen ja omien voimavarojen tunnistaminen on tosi tärkeää. Vaikka ympäröivä maailma tuntuisi painostavan kohti maksimia, itsensä ylittämistä ja jatkuvaa äärirajoilla keikkumista, suurimmalle osalle ihmisistä jatkuva rajojen rikkominen ei sovi. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.

Raskausviikot 11-12: Ensimmäinen ultra

Viikko 11

Yhdestoista raskausviikko hujahtaa ohi ilman sen kummempia tapahtumia tai olotiloja. Olen aika lailla lomamoodissa, enkä mieti vauva-asioita yhtä tiiviisti kuin aiempina viikkoina. Oma vointini jatkuu niin ikään samanlaisena kuin jo viikkokausia aiemminkin. Ainoana uutuutena olen alkanut  vähitellen huomata vatsan kasvamisen. Turvotusta on ollut jo alusta lähtien, mutta nykyisin maha on jo herätessä selvästi normaalia pyöreämpi. Etenkin iltaa kohti turvotus korostuu. Erityisesti silloin, jos joudun käyttämään ilta-aikaan kiristäviä housuja (ja minua kiristävät kaikki muut paitsi löysimmät ja venähtäneimmät yöhousuni, jopa raskausfarkut), maha on nukkumaan mennessä pinkeä ja kova kuin jalkapallo. Vielä toistaiseksi olen pärjännyt yksillä raskausfarkuilla ja vetänyt esimerkiksi koiralenkeille tuulihousut pelkkien pyjamahousujen päälle. Kohta pitää kuitenkin varmasti alkaa miettiä pukeutumisasioita vähän laajemminkin, kun koulut alkavat enkä voi vain laahustaa kotona lökäpöksyissäni.

Ihan viikon lopulla käyn jälleen kirpputorikierroksella ystäväni kanssa. Vauvalle löytyy iso pino ihania ja hyväkuntoisia vaatteita. Vaikka olen vieläkin vasta raskauden alkutaipaleella, päätän olla jarruttelematta ja ostaa kaikki silmää miellyttävät vaatteet, kun niitä kerrankin löytyy useampia. Kaapin kokoelmaksi kertyy uudet ja aiemmat vaatteet yhteenlaskettuna 3 bodya, 6 housut, 3 yöpaitaa (joista yksi selvästi isompaa kokoa) sekä niin ikään suurempaa kokoa olevat potkuhousut. Ainakaan housuja ei siis tarvitse ostaa pitkään aikaan enempää. Emme ole vielä päättäneet, miten toimimme äitiyspakkauksen suhteen, joten en ole ihan varma, minkä verran vaatehankintoja tulisi tehdä. Myös kokotaulukot hämäävät, ja huomaan, että osa mukamas koon 50-56 vaatteista on samankokoisia kuin koon 62 kuteet. Vauvan koon arvioiminen on hankalaa, joten toivon, etten mene valintojen suhteen ihan metsään.

Hankintojen teko tuo joka tapauksessa levollista oloa. Haluamme ostaa lähes kaiken käytettynä, eikä kirpputoreilta löytöjen tekeminen ole yhtä nopeaa kuin kaupasta hakeminen. Ostoksia täytyy muutenkin tehdä vauvaa varten paljon. Nyt voin ottaa rennosti tarvikkeiden suhteen ja miettiä vaatevaraston täydentämistä sitten, kun sukupuoli on selvillä. Paitsi, jos jotain aivan täydellistä kävelee sitä ennen vastaan...

Viikko 12

Pahoinvoinnin pitäisi kai helpottaa ensimmäisen kolmanneksen lopulla, mutta minua kuvottaa tällä viikolla melkein enemmän kuin koskaan. Jo väärä ajatus saa yökkäämään, vaikka ruokaa tai hajuja ei olisi lähimaillakaan. Onneksi olen kokonaisuudessaan päässyt raskausolojen suhteen aika helpolla. Toivon, että tämä on vain hetkellinen hairahdus matkalla kohti toisen kolmanneksen parempaa vointia.

Ensimmäisen ja hartaudella odotetun ultran pitäisi olla perjantaina. Matkaan tulee kuitenkin vähän mutkia, kun selviää, että miehellä on juuri silloin koulussa tärkeitä ja läsnäoloa vaativia tunteja. Yritän totutella ajatukseen, että menen ultraan yksin, vaikka se vähän harmittaakin. Näkeehän mies sitten valokuvat ja pääsee nauttimaan live-versiosta rakenneultrassa. Miehen äiti kuitenkin kannustaa kyselemään vielä ajan siirtoa, joten soitan äitiysultraan. Arvelen, ettei ajan siirtäminen onnistu ja kaikki ajankohdat ovat tukossa, mutta yllätyksekseni äitiysultran mukava työntekijä antaakin meille muitta mutkitta uuden ajan tiistaille. Mies siis pääsee mukaan ja pääseemme vieläpä tapaamaan vauvaa muutamaa päivää oletettua aiemmin. Jee!

Ymmärrän hyvin pareja, jotka haluavat käydä yksityisellä varhaisultrassa: onhan odotus vauvan näkemiselle ja raskauden oikeasta kulusta varmistumiselle ollut pitkä. Vaikka on vasta tammikuun alku, marraskuusta ja positiivisesta raskaustestistä tuntuu olevan jo ikuisuus. Meitä yksityiselle yli satasen laskun kanssa meno ei kuitenkaan houkutellut, joten odotimme kärsivällisesti. Oli niin ihanaa päästä vihdoinkin näkemään vauva! Siellä hän liikkui ja oli niin söpö ja rakas. Emme osallistuneet kromosomipoikkeavuuksien seulontaan, mutta kaikki näytti olevan ultran perusteella kunnossa. En oikein osannut sanoa tai kysyäkään mitään kätilöltä, hymyilin vain hämmentyneenä pienen köllötellessä näytöllä.

Saimme mukaan neljä valokuvaa meidän pienestä: kaksi "perinteistä" sivuttaiskuvaa ja kaksi 3D-otosta. Etenkin toinen 3D-kuvista oli maailman suloisin, enkä ole voinut olla tuijottamatta sitä yhtenään. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen olo, etten halua jakaa tarkempaa ja "tunnistettavampaa" kuvaa tänne blogiin. Siksi tämän postauksen kuvituksena ovat siis vain nuo tavanomaiset 2D-kuvat. Ultran perusteella raskaus oli 4 päivää varhaisemmassa vaiheessa kuin alunperin kuukautisten perusteella laskettiin, mutta ilmeisesti laskettua aikaa ei muuteta, ellei erotusta ole vähintään viisi päivää. Mielessäni seuraan nyt kuitenkin ikään kuin kahta päiväystä: alkuperäisiä ja tarkennettuja raskausviikkoja. Näiden postausten julkaisua jatkan alussa määritettyjen viikkojen puitteissa, ettei enää tarvitse keikauttaa aikataulua.

Tammikuun tuulia: joka viikko seurakuntaa ja liikuntaa

Näin uuden vuoden alussa erilaiset lupaukset tulevalle vuodelle ovat jälleen ajankohtaisia. Tosin minusta tuntuu, että nykyisin muodikkaampaa on jättää lupaukset ja paremman elämän vannomiset väliin ja julistaa ennemmin onnellisuutta, armollisuutta ja kohtuutta kaikessa kuin tiukkoja tipattomia tai kuntokuureja. Itse allekirjoitan lupauksettoman uuden vuoden ajatuksen, enkä ole ikinä oikein ollut varsinaisten uudenvuodenlupausten fani. Tänä vuonna teen kuitenkin poikkeuksen siinä mielessä, että vaikka varsinaisia lupauksia en teekään, on pari asiaa, joihin aion näin tammikuussa kiinnittää huomiota.

Kirjoitin jo lokakuussa seurakunnassa käymisestä ja siitä, miten se on meillä päässyt viimeisen puolen vuoden aikana hiipumaan pahemman kerran. Marraskuun tienoolla kävin pariin otteeseen kirkolla ystäväni kanssa, mutta sen jälkeen meno on jatkunut samaan tapaan kuin tähänkin asti: ilman seurakunnassa käymistä. Pienryhmämme on toki kokoontunut edelleen lähes viikoittain, mutta siinä kaikki. Kyse ei ole siitä, etteikö seurakunnassa käyminen olisi kivaa ja hyödyllistä. Enemmänkin poissaolo on johtunut siitä, että olemme armottoman urautuneita rutiineihimme: kun seurakuntayhteys on jäänyt pois arjen automaattisista peruspalikoista, lähtemisen kynnys on noussut paljon korkeammaksi. Ei jaksaisi tänään, ai niin eilen olikin sunnuntai, eipä tullut taaskaan lähdettyä.

Tyhmän kierteen katkaisemiseksi mieheni ehdotti tammikuulle pientä rutiinien muutosta. Menemme joka sunnuntai jumalanpalvelukseen, jotta saamme taas totuttauduttua reippaiksi kirkkoilijoiksi. Eka sunnuntai oli tänään, ja voin sanoa, että olipa loistava päätös! Päivän opetus oli tosi hyvä ja paikalla sattui olemaan sekä miehen että minun ystäviä. Istuimme kahvittelemassa niin kauan, että sali oli jo aivan tyhjentynyt lähtiessämme. Hyvä kun maltan odottaa ensi viikkoa.

Toinen asia, jossa haluaisin henkilökohtaisesti ryhdistäytyä, on se vakiouudenvuodenlupaus liikunta. Ehdin käydä syksyllä parilla kehonhuoltotunnilla, ja ne tekivät tosi hyvää. Joululoman ajan ryhmäliikunnat olivat tauolla (harmi sinänsä, kun nyt sitä aikaa ja intoa olisi ollut), mutta ensi viikosta eteenpäin yritän mennä kerran viikossa. Ei se voi olla niin vaikeaa! Pahimmat raskausoireetkin toivon mukaan loppuvat parin viikon sisään, niin en voi enää syyttää kotona möhnäämisestä etovaa oloa. Yhden raskausajan kotitreenin olen nyt lomalla tehnyt ja koiran kanssa tulee toki lenkkeiltyä reipasta tahtia vähintään tunti päivässä, mutta ryhmäliikunta virkistäisi varmasti mieltänikin. Raskaus on saanut minut hengästymään aiempaa helpommin, ja välillä jopa nopeatempoisen koiran kanssa harppominen tekee tiukkaa. Rauhallinen pilatesmeininki on juuri sitä, mitä kroppani ja mieleni halajavat.

Kirjaan kaikki tulomme ja menomme Exceliin

Aloitin puolitoista vuotta sitten tavan, joka on muotoutunut luontevaksi rutiiniksi ja käteväksi taloudenpidon keinoksi. Kirjaan taloutemme kaikki kulut ja menot Excel-taulukkoon.

Kun olen joskus maininnut menetelmästä tutuille, monet ovat olleet ihan ihmeissään ja todenneet, että tuohonhan menee varmasti ihan älyttömästi aikaa. Mielestäni taulukointi ei ole kuitenkaan ollut tippaakaan vaivalloista, enkä uhraa sille arjessa paljonkaan ajatuksia. Välillä menee kaksikin viikkoa, etten muista päivittää talouslaskelmaa, mutta ei se ole mitään haitannut: koska valtaosa menoista on perus ruokakauppaa ja laskuja, muutamien oudoilla nimillä olevien maksujen alkuperän saa yleensä muisteltua hinnan perusteella vähintään, kun yhdistämme miehen kanssa aivonystyrämme.

On kuitenkin myönnettävä, että Excelin ylläpitoa helpottaa huomattavasti pari seikkaa. Ensinnäkin maksamme kaikki ostokset kortilla, joten kuiteista ja käteisostoksista ei tarvitse pitää kirjaa. Kaikki rahavirrat näkyvät tilitiedoissa. Toisekseen meillä on yhteiset rahat, eli sekä minä että mieheni maksamme ostokset yhteistililtämme. Meillä on myös vain kaksi käyttötiliä: toinen on OP:n päätilimme, toinen S-tili ruokaostoksiin, auton tankkaukseen ja muuhun bonusten kerryttämiseen. Meillä on toki myös muita tilejä, kuten asuntosäästötili ja molempien henkilökohtaiset tilit, mutta koska niistä raha ei juurikaan liiku, pärjää Excel-taulukkoa päivittäessä kahden tilin tarkastelulla.

Taulukoin erilleen tulot (vakioina mm. opinto- ja asumistuet) sekä menot. Tulonlähteitä on sen verran vähän (heh), että ne ovat kaikki samassa listassa, mutta menot olen jaotellut erillisiin osioihin tarkastelun helpottamiseksi. Meillä omat osionsa muodostavat vuokra, ruoka, laskut, liikkuminen, lahjoitus/säästö sekä muu. Muu-osion jaan vähän kuukaudesta riippuen vielä alakategorioihin, kuten ulkona syömiseen ja näin joulun aikaan joululahjakuluihin. Myös koiran kuluihin teen oman kategorian niinä kuukausina, kun hauvaan rahaa menee (tilaamme esimerkiksi ruoan isoissa säkeissä, joten joinain kuukausina kuluja ei tule). Kategoriat voivat kuitenkin olla mitä vain, mihin rahaa säännöllisesti menee. Sitten vain merkitsen kännykän sovelluksesta menot oikeisiin kohtiin: toiseen sarakkeeseen rahamäärän, toiseen lyhyen selitteen ostoksesta, tyyliä "auton korjaus", "Fortum" tai "hampurilaiset".

Suosittelen taulukointia, edes joksikin aikaa, jokaiselle, joka haluaa selvittää tarkemmin, mihin rahat kuluvat. Aioin itsekin alunperin vain testata taulukointia ja kartoittaa lyhytaikaisesti esimerkiksi ruokakulujemme määrää, mutta Excelin täyttö on ollut omalla tutulla systeemillä niin simppeliä, etten keksi enää mitään syytä, miksen jatkaisi sitä. Sitä paitsi ainakin meillä kuukausittainen kulutus ja myös tulot heittelevät aika paljonkin kuukaudesta toiseen, joten pitkäaikainen taulukointi mahdollistaa esimerkiksi vuosittaisen taloudenpidon kokonaisuuden hahmottamisen. Myös säästäminen ja menojen karsiminen on paljon helpompaa, kun tietää konkreettisesti, että meillä meni tässä kuussa 42,60 euroa ulkona syömiseen tai että ruokakauppa halkaisi budjetista 310 euroa. Jos normiarjen kuluja ei tiedä, on hankalaa myöskään asettaa selviä tavoitteita säästämiselle.

Raskausajan ruokavaliosuositukset ja seuraanko niitä

Raskausajan ruokavaliosuositukset puhuttavat paljon, ainakin jos Facebookin vauvaryhmiä on uskominen. Ajantasainen lista suomalaisesta ohjeistuksesta löytyy ainakin Eviran sivuilta. Itse pidän listan selkeiden kieltojen noudattamista tärkeänä. En käytä mitään päihteitä muulloinkaan, mutta raskauden aikainen tupakointi tai alkoholinkäyttö on mielestäni pöyristyttävää ja ehdoton no-no. Kokonaisuudessaankaan ruokavaliolistan noudattaminen ei ole tuntunut minusta mitenkään kovin haastavalta, koska en juo kahvia tai syö esimerkiksi raakaa lihaa, kiellettyjä kalalajeja tai maksaruokia muutenkaan.

Listeriariskin ruoissa tartuntaan riittää aivan pienikin määrä, joten joulupöydässä skippasin ihanat graavikalat ja mädit ja söin ainoastaan kypsää kalaa. Suositusten kohdalla olen sen sijaan pyrkinyt käyttämään omaa harkintaa ja kohtuutta. Esimerkiksi lakritsin ja salmiakin kohdalla en usko hyvin pienten määrien olevan vaaraksi. Olen toki pyrkinyt välttelemään niitä, ja ennen joulua en tullutkaan syöneeksi kumpaankaan ollenkaan. Nyt jouluviikolla olen maistanut pari metrilakun palaa ihan hyvällä omallatunnolla. Täysi salmiakki- ja lakritsikielto on listan uutuus, joten en usko parin karkin vahingoittavan lapseni aivojen kehitystä.

Minulle hankalin noudatettavista suosituksista on ollut pehmeiden juustojen välillä vähän epämääräiseltäkin tuntuva maailma. Toisaalla kehotetaan syömään pehmeitä juustoja ainoastaan kuplivaksi kuumennettuina, kun taas joidenkin ohjeiden mukaan pastöroidut kotimaiset ovat ok kylmänäkin. Itse olen päätynyt siihen, että syön Valion pastoröitua, kotimaista salaattijuustoa, raejuustoa sekä sulatejuustoa myös kuumentamattomana. Valion nettisivujen mukaan niiden pitäisi olla listerian osalta suhteellisen turvallisia. Esimerkiksi aurajuustoa olen syönyt kuitenkin ainoastaan listerian tappavaan lämpötilaan kuumennettuna pizzan päällä.

En halua ottaa turhia riskejä ruokavalion suhteen, mutta olen toisaalta yrittänyt olla myös itselleni armollinen pienten lipsahdusten suhteen. Alkuraskaudesta söin kahvilassa epähuomiossa lämpimän voileivän, jossa oli sisällä mozzarellaa. En tiedä mozzarellan alkuperästä enkä siitä, lämmitettiinkö leipä riittävän kuumaksi mahdollisen listerian tuhoamiseksi. Olen myös unohtanut kuumentaa evääksi ottamani valmisruoan kiehuvan kuumaksi mikrossa. Näiden osalta olen kuitenkin todennut vain, että sellaista sattuu, ja jatkossa täytyy olla tarkempana.

Ohjeiden noudattamisen lisäksi ruokavalioni on muutenkin muuttunut jonkin verran raskauden aikana. Pahoinvoinnin vuoksi jotkut lämpimät ruoat ovat jääneet pois repertuaarista, enkä pysty syömään suuria annoksia kerralla. Hedelmien syöntini onkin moninkertaistunut, koska joudun nappailemaan mandariineja, hedelmäsoseita ja muita pieniä välipaloja ruokailujen välissä. Ylipäätään olen pyrkinyt panostamaan enemmän kasvisten syöntiin. Olen edelleen huono tekemään salaatteja lämpimien ruokien kylkeen, mutta olen kokannut kasvispitoisempia pääruokia ja popsinut välipalana kurkku- ja porkkanapaloja. Plussan jälkeen söin folaatti- ja D-vitamiinilisiäni kuukauden ajan uskollisesti joka päivä, mutta yököttävä olo on hieman hankaloittanut sitäkin. Imeskeltävien folaattitablettien maku alkoi jossain kohtaa kuvottaa siinä määrin, että otin pillerin hetken aikaa nielemällä imeskelyn sijaan. Joinain päivinä tabletit ovat myös ihan vain unohtuneet, vaikka koetan skarpata siinäkin. Folaattiahan tulisi syödä ensimmäisen kolmanneksen ajan, joten kovin kauaa tablettien imeskelystä ei edes tarvitse enää huolehtia.