Olin lukioaikoina varsinainen seurakunnan superaktiivi. Kävin joka viikko jumalanpalveluksessa ja nuortenillassa, ja lisäksi olin mukana joka toinen viikko pidettävien varhaisnuorten iltojen järjestäjätiimissä. Joka toinen viikko oli myös nuorten solu, jossa pelailimme lautapelejä seurakunnan nuorisotyöntekijän kotona. Seurakuntatoiminta oli ehdoton ykkösharrastukseni. Olin aina innokas osallistumaan, eikä neljä kertaa viikossa kirkolla tuntunut yhtään liialta, päinvastoin. Meillä oli huippu porukka ja nautin osallistumisesta täysillä.
Tahtini alkoi harventua abivuoden keväällä. Monet vanhan porukan jäsenet olivat aiempaa kiireisempiä, joten vakiintunut soluporukkamme alkoi hajaantua. Jonkin verran vaikutti myös kieltämättä seurustelu. Tapasimme mieheni kanssa nimenomaan seurakunnassa ja tutustuimme pitkälti solun ansiosta, eli siitä ei ollut kysymys, mutta huomasin, että usein oli mukavampaa viettää aikaa kahdestaan kuin osallistua monta kertaa viikossa seurakuntatoimintaan. Lisäksi mies alkoi olla jo vähän liian vanha nuorteniltojen kohderyhmään, ja monet entisistä aktiiveista siirtyivät kävijöistä järjestäjätiimiin. Itse en kokenut, että minulla olisi ollut aikaa, jaksamista tai annettavaa nuorteniltojen järjestämisen kannalta, joten nuorteniltojen kävijäkunnan päivittyessä nuorempaan painokseen en enää kokenut luontevaksi käydä siellä ainakaan yhtä ahkerasti kuin aiemmin.
Lukion jälkeisenä kesänä todella monet tutut parit seurakunnasta menivät naimisiin, ja yhä useampi muutti muualle opiskelemaan. Vaikka seurakuntatoiminta on toki paljon muutakin kuin vain kavereiden kanssa hengailua ja ensisijaisen fokuksen ainakin pitäisi olla Jumalassa, tutun jengin kuivuessa kasaan omakin motivaatio käydä seurakunnassa vähän laski. Siinä missä ennen jumalanpalveluksissa oli aina muitakin nuoria, huomasimme nyt istuvamme usein kahvipöydässä kahdestaan. Sitä paitsi, muuta mietittävää oli tuossa elämänvaiheessa paljon: avioliitto ja yhteenmuutto miehen kanssa, yliopiston alku ja niin edelleen. Kävimme kyllä edelleen seurakunnassa lähes viikoittain eli mistään pois jättäytymisestä ei voi puhua, mutta muutos aiempaan oli silti suuri.
Naimisiin menon jälkeen olemme käyneet seurakunnassa vaihtelevasti. Välillä sinne on tullut mentyä joka viikko ja välillä on saattanut mennä kolmekin kuukautta avaamatta kirkon ovea. Viimeiset puoli vuotta seurakuntayhteytemme on ollut yksinomaan uusi nuorten pienryhmä, joka huippua kyllä saatiin käyntiin ja jossa on ollut kivaa ja mielekästä käydä. Pienryhmämme koostuu neljästä nuoresta pariskunnasta, joista puolet olivat minulle ennestään tuttuja ja puolet aika lailla uusia tuttavuuksia. Vaikka kahdeksan kiireisen ihmisen aikataulujen yhteensovittaminen on välillä tuottanut haasteita, olemme kokoontuneet lähestulkoon joka viikko. On ollut virkistävää jakaa kuulumisia, lukea Raamattua ja välillä ylistääkin rennossa ja samanhenkisessä poppoossa.
Varsinainen kirkon toiminnassa käyminen on siis jäänyt meiltä jo useaksi kuukaudeksi. Seurakunnan toiminnassa ei ole ollut mitään vikaa, eli mitään selkeää syytä pois jättäytymiselle ei ole, muuta kuin että siihen osallistumiseen ei vain ole ollut kummallakaan meistä motivaatiota ja pienryhmä on tuntunut riittävältä uskovien yhteydeltä. Nyt viime viikkoina olen kuitenkin huomannut, että tilanne on muuttumassa: kirkossa käyminen houkuttelee minua jälleen. Tämän viikon lopun olemme muissa maisemissa, mutta ensi viikolla aion mennä taas pitkästä aikaa jumalanpalvelukseen.
Oma ajatukseni seurakunnassa käymisestä ylipäätään on se, että tärkeintä on, että jokaisella olisi jonkinlainen uskovien yhteys. Jos arkeen ei sisälly minkäänlaista opetusta, ylistystä, Raamatun lukua tai kuulumisten vaihtoa toisten kristittyjen kanssa, usko herkästi pääsee pölyyntymään ja näivettymään. Toki oma aika Jumalan kanssa on hyvä juttu, mutta uskon, että tarvitsemme myös yhteyttä muihin ihmisiin. Siten saa ihan uusia ajatuksia omaankin hengellisyyteen. Toisaalta, seurakunnassa ei tulisi myöskään käydä pelkästään pakosta, tottumuksesta tai suorittamisesta käsin. Jos välillä kaipaa taukoa, on ihan ok pitää sellaista. Jos ei huvita käydä kirkossa eikä koe kykenevänsä vastaanottamaan mitään, ei paikalle ole mitään hyötyä raahautua näyttämään naamaa vain muiden mieliksi tai sädekehää kiillottaakseen.
Olennaista kuitenkin on, että kyse on nimenomaan tauosta, ei seurakuntayhteyden kokonaan sivuuttamisesta tai hylkäämisestä. Tauoissa on aina se vaara, että ne jäävät päälle: kun kirkkoon lähteminen ei ole luonteva osa arkea, ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, että hei, tänä sunnuntaina mua voisikin huvittaa lähteä jumalanpalvelukseen. Jos oma olo on kuukaudesta toiseen sellainen, ettei kirkkoon haluaisi lähteä, on hyvä pohtia, miksi seurakunta herättää sellaisia tuntemuksia. Onko tullut aherrettua ja palveltua itsensä piippuun, pelottaako muiden ihmisten kohtaamisessa jokin vai eikö ohjelman sisältö tunnu itselle sopivalta? Minkään näistä ei ole hyvä antaa tulla itsen ja Jumalan väliin. Kukaan ihminen tai mikään yhteisö ei ole täydellinen, mutta Jumala on - ja hän on valinnut käyttää seurakuntayhteisöä hengellisen kasvumme keskeisenä rakennuspalikkana.
Lukion jälkeisenä kesänä todella monet tutut parit seurakunnasta menivät naimisiin, ja yhä useampi muutti muualle opiskelemaan. Vaikka seurakuntatoiminta on toki paljon muutakin kuin vain kavereiden kanssa hengailua ja ensisijaisen fokuksen ainakin pitäisi olla Jumalassa, tutun jengin kuivuessa kasaan omakin motivaatio käydä seurakunnassa vähän laski. Siinä missä ennen jumalanpalveluksissa oli aina muitakin nuoria, huomasimme nyt istuvamme usein kahvipöydässä kahdestaan. Sitä paitsi, muuta mietittävää oli tuossa elämänvaiheessa paljon: avioliitto ja yhteenmuutto miehen kanssa, yliopiston alku ja niin edelleen. Kävimme kyllä edelleen seurakunnassa lähes viikoittain eli mistään pois jättäytymisestä ei voi puhua, mutta muutos aiempaan oli silti suuri.
Varsinainen kirkon toiminnassa käyminen on siis jäänyt meiltä jo useaksi kuukaudeksi. Seurakunnan toiminnassa ei ole ollut mitään vikaa, eli mitään selkeää syytä pois jättäytymiselle ei ole, muuta kuin että siihen osallistumiseen ei vain ole ollut kummallakaan meistä motivaatiota ja pienryhmä on tuntunut riittävältä uskovien yhteydeltä. Nyt viime viikkoina olen kuitenkin huomannut, että tilanne on muuttumassa: kirkossa käyminen houkuttelee minua jälleen. Tämän viikon lopun olemme muissa maisemissa, mutta ensi viikolla aion mennä taas pitkästä aikaa jumalanpalvelukseen.
Oma ajatukseni seurakunnassa käymisestä ylipäätään on se, että tärkeintä on, että jokaisella olisi jonkinlainen uskovien yhteys. Jos arkeen ei sisälly minkäänlaista opetusta, ylistystä, Raamatun lukua tai kuulumisten vaihtoa toisten kristittyjen kanssa, usko herkästi pääsee pölyyntymään ja näivettymään. Toki oma aika Jumalan kanssa on hyvä juttu, mutta uskon, että tarvitsemme myös yhteyttä muihin ihmisiin. Siten saa ihan uusia ajatuksia omaankin hengellisyyteen. Toisaalta, seurakunnassa ei tulisi myöskään käydä pelkästään pakosta, tottumuksesta tai suorittamisesta käsin. Jos välillä kaipaa taukoa, on ihan ok pitää sellaista. Jos ei huvita käydä kirkossa eikä koe kykenevänsä vastaanottamaan mitään, ei paikalle ole mitään hyötyä raahautua näyttämään naamaa vain muiden mieliksi tai sädekehää kiillottaakseen.
Olennaista kuitenkin on, että kyse on nimenomaan tauosta, ei seurakuntayhteyden kokonaan sivuuttamisesta tai hylkäämisestä. Tauoissa on aina se vaara, että ne jäävät päälle: kun kirkkoon lähteminen ei ole luonteva osa arkea, ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, että hei, tänä sunnuntaina mua voisikin huvittaa lähteä jumalanpalvelukseen. Jos oma olo on kuukaudesta toiseen sellainen, ettei kirkkoon haluaisi lähteä, on hyvä pohtia, miksi seurakunta herättää sellaisia tuntemuksia. Onko tullut aherrettua ja palveltua itsensä piippuun, pelottaako muiden ihmisten kohtaamisessa jokin vai eikö ohjelman sisältö tunnu itselle sopivalta? Minkään näistä ei ole hyvä antaa tulla itsen ja Jumalan väliin. Kukaan ihminen tai mikään yhteisö ei ole täydellinen, mutta Jumala on - ja hän on valinnut käyttää seurakuntayhteisöä hengellisen kasvumme keskeisenä rakennuspalikkana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti