28. marraskuuta 2018

Kurkistus vaatekaappini sisältöön

Järjestelin viime viikonloppuna pitkästä aikaa vaatekaappini, kun huomasin housuhyllyllä pyörivän vielä kesän jäljiltä shortseja ja neulepinon muistuttavan uhkaavasti röykkiötä. Tänään vuorossa on siis varsinainen kilometripostaus, nimittäin kurkistus vaatekaappini sisältöön.

Karsin siivouksen yhteydessä pienen muovikassillisen vaatteita eteenpäin lahjoitettavaksi, mutta täytettä jäi edelleen kaappiinkin enemmän kuin runsaasti. Ostan uusia vaatteita äärimmäisen harvoin, mutta myös käytän niitä todella pitkään: varmaan puolet vaatteistani ovat vähintään viisi vuotta vanhoja, ja suuri osa on vieläpä ollut sitä ennen käytössä siskollani. Etenkin paidoista jotkut ovat jopa kymmenen vuoden takaisia, siskoni yläasteella tekemiä ostoksia.

En pyri vaatekokoelmassani minimalismiin, vaan säästän yleensä sellaisetkin vaatteet, joista pidän mutta joita en ehdi käyttää kuin harvoin. Monet vaatteeni ovat pitkästä käyttöiästä (ja halvasta ostohinnasta) johtuen vähän nuhjaantuneita. Pyrin löytämään niille siitä huolimatta käyttöä - ja välillä jopa varsinkin siksi, koska kirpputorille kelpaamattomat vaatteet päätyisivät muuten roskiin. Esimerkiksi nyppyyntynyt t-paita toimii vielä vallan mainiosti umpinaisen neuleen aluspaitana. Koen, että olen tietyllä tapaa vastuussa vaatehankinnoistani loppuun asti. Jos ostan tai saan jotakin, en "voi" vain dumpata sitä saman tien kierrätykseen, vaan yritän aina keksiä sille jotakin käyttöä. Onneksi en ole nirso tyylini suhteen, vaan kaikenlaiset perusvaatteet kelpaavat. Päälläni on lähes aina farkut, jokin paita ja neule.


Koska Suomen vilpoisissa säissä jokin lisäkerros t-paidan päälle on tarpeen lähes ympäri vuoden, on pitkähihaisten paitojen kokoelmani paisunut varsin suureksi. Kaikista eniten minulla on erilaisia umpinaisia neuleita ja college-paitoja. Ylemmässä kuvassa oikealla puolella näkyy 3/4-hihaisten paitojeni rivistö, kun taas alemman kuvan valkoinen, tummanharmaa ja poolokauluksinen neule sen sijaan edustavat vaatekaappini lämpimimpiä pitkähihaisia. Ylemmän kuvan tummanvihreä ja tummansininen neule sekä alakuvan vaaleanharmaa ja vaaleanpunainen paita ovat pituudeltaan varsin lyhyehköjä, ja niitä käytän mielelläni etenkin korkeavyötäröisten mama jeansieni kanssa. Uusin paidoista on vaaleanpunainen, ihanan pehmeä college: rakastuin väriin, ja minun oli "pakko" ostaa se keväällä omakseni. Muut kuvien puserot ovatkin sitten vähintään kolme vuotta vanhoja, monet jopa viiden vuoden takaisia. Ainoastaan yläkuvan beigeraidallisen, lämpöisen neuleen ostin pari vuotta sitten kirpputorilta.


Edellisten lisäksi minulla on vielä lisääkin pitkähihaisia (apua, en ollut edes tajunnut kokoelmieni laajuutta ennen tämän postauksen tekoa). Ylemmässä kuvassa ovat neljä ohuinta neulettani -  viininpunainen, valkoinen sekä löysä ja tyköistuvampi tummansininen. Lisäksi kuvassa näkyy vielä yksi lyhythelmainen collegepaita, jonka sain jokunen vuosi sitten joululahjaksi. Muut yläkuvan neuleet ovatkin jo tosi vanhoja, ainakin viiden vuoden takaisia.

Alakuvassa näkyvät omistamani hupparit. Käytän niitä tosi harvoin, mutten toisaalta halua luopuakaan niistä: turkoosi ja harmaa umpinainen huppari ovat ihanan lämpimiä kylmimpinä talvipäivinä. Violetti Puman huputon collegepaita on lähinnä urheilukäytössä, ja valkoisesta ohuesta hupparista pidän, koska siinä on hauskat 3/4-mittaiset hihat. Kaikki hupparini ovat erittäin vanhoja ja lahjaksi saatua Puman versiota lukuun ottamatta käytettynä minulle tulleita - juuri niitä postauksen alussa mainostamiani kymmenen vuoden takaisia siskoni hankintoja.



Neuletakkityyppisiä tai avonaisia neuleita minulla ei onneksi ole ihan niin paljoa kuin umpinaisia versioita. Avoimet neuleet ovatkin siitä kivoja, että niitä on helppo muunnella alla olevaa paitaa vaihtamalla. Näistä saa siis koottua lukemattomia erilaisia asuja! Ylemmässä kuvassa ovat pidemmät, takapuolen peittävät versiot ja alemmassa rento ruutupaitani, kolme ohutta neuletakkia sekä valkoinen, hyvin ohut avonainen neule. Näiden asettelu kuvaa varten oli ihan tuskaa, joten luovutin lopulta valkoisen neuleen kanssa - se on niin epäsymmetrisen mallinen helmastaan, että näytti joka kuvassa pelkältä muodottomalta kasalta. Siksi siis tuollainen outo kääryle, haha! Näin talven lähestyessä ohuet neuleet jäävät aika lailla lomalle vaatekaapissani, mutta ylemmän kuvan harmaa ja musta neule lämmittävät mainiosti viileämmilläkin keleillä.

Huh, siinä kaikki pitkähihaiseni! 28 kappaletta, ihan tolkuton määrä. Käytän kuitenkin niistä kaikkia, vaikka osaa toki hyvin harvoin. Pitkähihaiset on myös tarkoitettu aika erilaiseen käyttöön: osa toimii toki paremmin vuoden ympäri, mutta hupparit ja villapaidat jäävät kyllä pääosin talveen ja ohuet neuleet lämpimämpiin keleihin.



Housuja en onneksi omista ihan niin paljoa. Kuten alussa sanoinkin, farkut ovat ehdottomat ykköshousuni: käytän niitä oikeastaan aina. Vaikka omistan farkkuja kahdeksan paria, ne ovat itse asiassa ehkä ainoa vaate, jota saatan tarvia lähitulevaisuudessa lisää. Monet housuni ovat nimittäin aika huonossa kunnossa: alarivin oikeanpuoleiset ovat aivan reikäiset ja palvelevat enää koti- ja mökkikäytössä, ja alarivin keskellä olevat harmaat ja punaiset farkut osoittavat uhkaavia haaroista kulumisen merkkejä. Molemmat mustat farkkunikin ovat vähän heikossa hapessa: oikeanpuoleiset ovat haalistuneet harmaiksi ja vasemmanpuoleiset ovat kuluneet melkein puhki reidestä. Ainoat oikeasti hyväkuntoiset farkkuni ovat alarivin vaaleansiniset mama jeansit, jotka ovatkin uusimmat ja uutena ostetut, sekä ylärivin ruskeat ja tummansiniset. Harmi kyllä tummansiniset, tasaisen väriset perusfarkkuni eivät oikein istu, vaan puristavat mahasta ikävästi. Siksi ne ovat jääneet hyvin vähäiselle käytölle, vaikka olen omistanut ne jo pitkään. Pitäisi varmaan ottaa projektiksi valita ne jalkaan aina silloin, kun menoa on vain parin tunnin ajaksi ja mahaan uppoutuva vyötärökaistale ei ehdi käydä sietämättömäksi - ne nimittäin näyttävät tosi hyviltä.

Ainoastaan kotona oleillessa en voi sietää kiristävää vyötäröä, joten minulla on muutamat rennot kotipöksyt, joilla kyllä myös ulkoilutan usein koiraa. Alemman kuvan kahdet oikeanpuoleiset housut kuuluvat näihin kotilöhövaatteisiin. Lisäksi minulla on vielä rennot harmaat housut, jotka olivat kuvan ottamisen aikaan pesussa. Alemman kuvan vasemmanpuoleinen pino sisältää sen sijaan urheiluhousuni: harmaat lökärit, tummanharmaat polvipituiset lököhousut sekä päällimmäisenä uusimmat urheiluhousuni eli salitrikoot.



Kesällä käytän tietysti shortseja ja mekkoja. Kuusi paria shortseja on ihan liikaa siihen nähden, että tavallisessa Suomen ilmastossa niitä pystyy käyttämään ehkä kuukauden päivät vuodessa, mutta ne ovat kaikki niin ihania ja hyvännäköisiä, että jemmaan niitä kaapissa harvoista käyttökerroista huolimatta. En totisesti ole mikään hameihminen, mutta omistan kuitenkin myös muutamia mekkoja: oikean ylänurkan mekko on lähinnä kesäiseen kotikäyttöön erittäin lyhyen helmansa tähden, kun taas kukkakuvioista shortsipukua ja farkku-raidallista mekkoa käytän kesäaikaan todella aktiivisesti. Sain tuon kukkakuvioidun shortsihaalarin tänä keväänä mieheni siskolta, jolle se ei ollutkaan sopivan kokoinen, ja en juuri muita vaatteita viime kesänä pitänytkään. Ihanan rento, kevyt ja helppo kesäasu! Aika hauskaa muuten, miten sinisävyisiä kaikki kesämekkoni ovat - tätäkään en olisi tajunnut ilman postauksen kuvaamista.



T-paitoja, toppeja ja ohuita pitkähihaisia paitoja minulla on niin älytön kokoelma, että niiden kuvaamisessa yksitellen ei olisi ollut mitään järkeä. Joudutte siis tyytymään tympeisiin pinoihin vaatekaapissa. Jotta kaivatun vaatekappaleen löytäminen olisi helpompaa, olen järjestellyt t-paidat kahteen pinoon: ylemmässä kuvassa näkyvät löysemmät, kuvioidut tai muutoin "esillä pidettäviksi" tarkoitetut versiot, alempi pino sisältää yksivärisiä ja simppeleitä paitoja, joita pidän pääasiassa umpinaisten neuleiden alla. Enimmäkseen käytän nimenomaan t-paitoja, mutta kylmemmällä säällä on mukavaa, että aluspaidassakin on pitkät hihat. Toppeja käytän lähinnä löysien tai avonaisten t-paitojen kanssa, joten niitä omistan vain muutamia ja niitä näkee ylläni pelkältään ainoastaan helteisimpinä päivinä.



Takkeja minulla on myöskin reilusti, lähinnä siksi, että olen ostanut viimeisen puolentoista vuoden aikana useamman uuden lämmittimen kirpputorilta. Ylemmässä kuvassa ovat paksummat talvitakit ja alemmassa kevyemmät välikausitakit. Yläkuvan vasemman reunan musta ja vaaleanruskea takki ovat oikeita supertoppalämmittimiä, joita käytän pakkasen puremilla koiranulkoilutuslenkeillä (ja mustaa välillä myös "hienommissa menoissa", jos kroppa uhkaa muutoin vajota hypotermiaan). Yleensä minut tapaa talviaikaan kuitenkin harmaassa villakangastakissani, jonka ostin 12 euron pilkkahintaan kirpputorilta. Takki on itse asiassa lasten kokoa 158cm, mutta sopii ylleni kuin nakutettu. Kuvan oikeassa reunassa kurkkii vielä vanha pidempi toppatakkini, joka on siskoni vanha. En käyttänyt sitä enää viime talvena juurikaan, mutta takista on repeytynyt yksi nappi, joten en tiedä, menisikö se kaupaksi kirpputorillakaan. Toistaiseksi olen siis säilyttänyt sitä ja käyttänyt välillä kunnon pitkää takkia kaivatessani.

Itse asiassa kaikki takkini lukuun ottamatta alakuvan vanhempaa, toisen nahkatakin takaa kurkkaavaa nahkatakkiani ovat käytettynä hankittuja tai saatuja. Alakuvan vasemmanpuoleinen kevyttoppatakki on kevät- ja syyskauden vakiovarustukseni, joskaan ei enää lämmitä riittävästi lämpötilan laskiessa lähemmäs viittä plusastetta. Sen vieressä oleva nahkatakki on uusin kirpputorilöytöni. Edellinen, takaa pilkistävä tekonahkatakkini alkoi hajota vuosien ahkeran käytön jälkeen, joten halusin tilalle kestävän, aidon nahkatakin. Ostin takin niin myöhään syksyllä, etten ehtinyt käyttää sitä kuin ihan hetken, mutta uskon, että kaivan sen kevään tullen innolla esiin. Toppaliivi on siskoni muinaisjäänne ja kätevä koiranulkoilutusverme välikaudella. Sen takaa pilkistävä valkoinen hiha kuuluu puolestaan niin ikään siskoltani perittyyn superohueen kuoritakkiin, jota käytän sateella ulkoillessa. Takki on merkkiä Wesc, mistä voi ehkä jo arvata, että se on hankittu yli kymmenen vuotta sitten.


Näiden lisäksi minulla on tietysti myös vino pino sukkia, alusvaatteita, uimapukuja, sukkahousuja ja legginsejä sekä muutama juhlamekko. Plus asusteet, kuten pipot ja tumput talveksi sekä muutama huivi asujen piristeeksi. En viitsinyt ryhtyä kuvaamaan niitä, mutta räpsäisin nyt kuitenkin otoksen juhlavammista paidoistani, kun normipaitoja en jaksanut alkaa esitellä erikseen. Koska en harrasta bileitä, tarvitsen siistimpää päällepantavaa aika harvoin. Siksi varsinaisten juhlamekkojen, boleroiden ja -hameen lisäksi kaapistani löytyy vain viisi juhlavampaa yläosaa. Vaikka tavallaan olisin mielelläni se tyttö, joka käyttää nättiä silkkipaitaa arkenakin, en vain kestä "hienomman materiaalin" tuntua ihollani normikäytössä. Siispä muiden kuin trikookuteiden esiintyminen ylläni keskittyy harvoihin ja valittuihin hetkiin.

Huhhuh, johan oli rykäisy! Kun vaatteet kerran tuli leviteltyä ympäri makuuhuonetta, otin samalla otokset myös kierrätyksestä ja uutena ostetuista vs. käytettynä hankituista vaattesta kertovaa postausta varten. Sellainen on siis luultavasti tulossa lähitulevaisuudessa. Blogini pisimmän ja kuvarikkaimman postauksen jälkeen pieni tauko vaateaiheesta tekee kuitenkin ehkä terää - katsotaan siis, millä aiheella ensi kerralla törmäillään.

26. marraskuuta 2018

Raskausviikot 1-4

Tällaisia viikoittain eteneviä odotuskuulumisia on mielestäni aina tosi ihanaa lukea muiden blogeista, joten yritän itsekin kirjata mietteitäni raskausajalta tänne blogiin säännöllisesti. Nyt ensiksi vuorossa ovat ensimmäiset neljä viikkoa: aika, kun en vielä tiennyt, että kohdussani asustaa pieni salamatkustaja.

Viikko 1
Kuukautiset alkavat vuoden viimeisellä, ihanalla syksyisellä rentoutumismökkireissulla. Ne kestävät tällä kertaa tavallista kauemmin: tiputteluvuotoa jatkuu vielä seitsemännellekin päivälle. Odotan vain malttamattomana, että kuukautiset loppuisivat ja uusi kierto pääsisi kunnolla vauhtiin. Kyseessä on kolmas yrityskerta, ja vaikka olemme yrittäneet vasta niin vähän aikaa, en voi malttamattomuudelleni mitään.

Viikko 2
Aamulämpötilani tekee oudon nousun heti kuukautisten loputtua. Flo-sovellus päättelee, että ovulaatio tapahtui kiertopäivänä kahdeksan. Harmittaa, koska en varautunut näin varhaiseen ovulaatioon. Menikö tämäkin kierto hukkaan jo ihan alkumetreillä? Toisaalta en halua ihan täysin luottaa sovellukseen, koska lämpötilani ovat heitelleet niin paljon. Ehkä tässä on vielä toivoa.

Pienestä pettymyksestä huolimatta minulla on koko viikon tosi hyvä ja rento olo. Tapaan raskaana olevaa ystävääni ja juttelemme yhdessä vauva-aiheista. Mietin, minkä mittainen ikäero meidän pienille mahtaa tulla.

Viikko 3
Yritän ensimmäistä kertaa seurata aamulämpöjen lisäksi myös ovulaatiolimoja hedelmällisen ajankohdan hahmottamiseksi. Laitan ystävälleni toiveikkaana viestiä: en usko, että ovulaatio olisi vielä mennyt ohi. Aikaisemmat ovulaationi ovat lämpöjen perusteella tapahtuneet vasta kiertopäivän 21 tietämillä, ja veikkaan, että se tapahtuu tälläkin kertaa sillon. Toisaalta en oikein tiedä, mihin luottaa, joten en laske paljoa painoarvoa minkään tietyn päivän ympärille, vaan yritämme tasaisesti pitkin kiertoa. Tällä viikolla menen ekaa kertaa pilatestunnille ja tuumin, että pieni liikunnallinen panostus voisi tehdä hyvää.

Viikko 4
Odotan jo mahdollisuutta tehdä raskaustesti. Yritän olla realisti, kuten aina, mutta silti mahanpohjassa kutkuttaa, kuten aina. Teen testin tuttuun tyyliin kiertopäivänä 26. Kun tikku värjäytyy kauttaaltaan punaiseksi, olen näkevinäni viivan häivähdyksen. Sydän pomppaa innostuksesta, mutta kun viiden minuutin odotusaika on täynnä, mitään ei enää ole. Puhdas negatiivinen. Taisin vain kuvitella. Olen vähän pettynyt ja alan odottaa kuukautisia. Keitän kuukupin valmiiksi ja pidän housuissa varmuuden vuoksi pikkuhousunsuojaa.

Aina aikaisemmissa kierroissa olen negatiivisen testin tehtyä ajatellut suoralta kädeltä, että okei, en ole raskaana. Tällä kertaa pieni toivonkipinä ei kuitenkaan kuole. Entä jos kierto on vain vielä liian varhaisessa vaiheessa? En kuitenkaan halua testailla turhaan, joten päätän, että jos kuukautisia ei ala näkyä, uuden testin saa tehdä vasta kiertopäivänä 31. Laskeskelen raskauslaskurilla, että jos olen nyt raskaana, vauva syntyy heinä-elokuun vaihteessa.

----
Ensi kerralla sitten lisää tunnelmia viikoilta, joina sain tietää olevani raskaana!

24. marraskuuta 2018

Maailman ihanin uutinen


Tavallinen sunnuntaiaamu. Kiertopäivä 31. Viikko sitten, 18.11.2018, saimme tietää hänestä.

Ja vaikka hän on vasta kaksi viivaa tikussa, palellus ja nälkä kehossa sekä seesaminsiemenen kokoinen alkio jossain tuolla kohdussa, hän on jo niin rakas.

22. marraskuuta 2018

Opiskelijaelämä uskovaisena

Opiskeluaikaan liittyy stereotyyppisesti ajatus huolettomasta elämästä, railakkaista bileistä ja makaronin syömisestä, kun opintotuet ovat kuluneet halpaan alkoholiin. Minun kahden ja puolen vuoden korkakoulutaipaleeni ei kuitenkaan ole sisältänyt mitään näistä. Millaista yliopistossa on opiskella uskovaisena, kun alkoholia ei käytä ollenkaan?


Lähes kaikissa lukemissani absolutisti yliopistossa -vinkeissä sanotaan, että vaikka biletys ja opiskelijakemut eivät yleisellä tasolla oikein kiinnostaisikaan, ainakin fuksisyksynä kannattaa silti käydä ahkerasti tapahtumissa, jotta tutustuu uusiin ihmisiin. Itsekin tein niin: en ravannut kaikissa mahdollisissa kekkereissä, mutta osallistuin isoimpiin ja oleellisimpiin juttuihin. Niissä oli ihan kivaa, enkä koe, että juomattomuuteni olisi vaikuttanut meininkiin millään tavalla. Toisaalta eri alojen välillä on ilmeisesti aika paljon eroavaisuuksia tapahtumien meiningissä: mieheni totesi jo yhden oman alansa opiskelijatapahtuman jälkeen, että ei kiitos enää moista kaksimielisillä vitseillä höystettyä ryyppäjäistunnelmaa hänelle.

Oma neuvoni on, että tapahtumien suhteen kannattaa toimia kuten parhaaksi kokee. Alussa niissä voi olla ihan mukavakin käydä ja tutustua opiskelukavereihin paremmin,  mutta jos meno ahdistaa, eivät bileet todellakaan ole mikään pakollinen juttu tai kavereiden saannin kannalta välttämättömiä. Esimerkiksi omalla vuosikurssillani on niin vähän opiskelijoita, etten koe opiskelijatapahtumien vaikuttaneen tutustumiseen juuri mitenkään. Koska fuksiporukka oli niin pieni muutenkin, vuosikurssilaisiin tutustui ihan vain luennoilla käymällä sekä yhteisessä WhatsApp-ryhmässä. 

Uskoisin, että tapahtumat ovat merkittävämmässä roolissa, mikäli oman alan opiskelijajoukko on hyvin suuri. Silloin oman ydinpoppoon löytäminen saattaa vaatia enemmän koulun ulkopuolistakin sosialisointia. Toisaalta bileethän eivät suinkaan ole ainoa luentojen ulkopuolinen kavereidensaantikanava, joten mikäli ne eivät nappaa, väkisin paikalle raahautumisen sijaan hedelmällisempää on varmasti kohdistaa energiansa johonkin muuhun toimintaan. Esimerkiksi erilaiset harrastuskerhot tai korkeakoulujen hengellinen toiminta ovat hyviä mahdollisuuksia solmia ystävyyssuhteita.


Fuksisyksyn jälkeen taisin käydä vielä yksissä vappukekkereissä ekan vuoden keväällä, mutta sen jälkeen en ole naamaani tapahtumissa näyttänyt. Tapahtumissa ei ollut mitään vikaa, mutta en vain ole enää kokenut mitään sosiaalista tai muunkaanlaista tarvetta käydä niissä. Mieluummin vietän torstai-iltani kotona. Ja hyvin pyyhkii! Tavoitteenani ei alunperinkään ollut etsiä yliopistosta uusia superbestiksiä, vaan lähinnä sopeutua joukkoon ja saada hyvänpäiväntuttuja siinä määrin, että luennoille löytyy seuraa ja koulukuvioista voi höpötellä rennosti muiden kanssa. Näin on myös tapahtunut. Olen nähnyt paria tyttöä pari kertaa vapaa-ajalla, mutta muuten opiskelukaverini ovat nimenomaan opiskelukavereita. Introverttinä se sopii minulle täydellisesti.

En koe, että uskoni, juomattomuuteni tai olematon biletykseni olisi vaikuttanut sosiaalisen elämäni kehittymiseen juuri mitenkään. Tietysti niiden ahkerimpien kemuilijoiden kanssa en ole niinkään tutustunut, mutta eipä sille olisi ollut tarvettakaan. Ainakin meidän alallamme moni muukaan ei käytä alkoholia kovin paljon, tai vaikka käyttäisikin, se ei muodostu kaveruuden esteeksi. Kannattaa siis tehdä rohkeasti siten, kuin itsestä parhaalta tuntuu. Kun on oma itsensä, myös ihmissuhteet pohjautuvat siihen, mitä todella on - ei siihen, mitä yrittää sitseillä esittää.

19. marraskuuta 2018

Totuus ei ole suhteellista

Nykyisin tuntuu olevan vahvassa suosiossa ajatus siitä, että totuus on suhteellista, jokainen saa uskoa mihin haluaa ja liian jyrkkiä totuuslausahduksia ei kannata edes lausua ääneen. Minulla nousee väkisinkin savu korvista, kun kuulen sanottava "mutta tämä on vain minun totuuteni". Mielipiteitä voi olla monia, mutta totuus on vain yksi.

Moninaisen totuuden harha on oikeastaan aika omituinen. Toki joissain asioissa mikä tahansa mielipide voi olla ihan yhtä validi ja todellinen: onko kiisseli hyvää vai pahaa, onko punainen kivempi väri kuin vihreä ja onko sinun unelma-alasi kiinnostavampi kuin minun. Mutta kun puhutaan esimerkiksi uskonnosta, fakta on, että ne kaikki eivät voi pitää samaan aikaan paikkaansa. Vaikka minä uskoisin Jeesukseen ja sinä seuraisit islamia, kaksi toisensa poissulkevaa totuusväittämää eivät ole mahdollisia yhtäaikaisesti. Jompikumpi meistä on siis väärässä; jommankumman meistä ajattelemaa taivasta tai kuolemanjälkeistä elämää ei tapahdukaan. Tai vaikka minä olisin kristitty ja sinä ateisti, ei ole mahdollista, että Jumala sekä on että ei ole olemassa.


Totuus ei myöskään ole suhteellista. Totuus vain on. Meille ei tapahdu asioita sen mukaan, mihin uskomme, vaan sen mukaan, miten asiat nyt vain tässä universumissamme ovat. Vaikka se ei ole kivaa ja välttämätä sovi yhteen kaikkien elämänkatsomusten tasa-arvon idean kanssa, joku on väkisinkin väärässä.

Tietysti siinä mielessä ajatus totuuden suhteellisuuden taustalla on ihan jalo, että usein tällaisen totuuden vääristelyn ideana on varmistaa kaikkien ideologioiden yhtäläinen asema. Pitää paikkansa, että emme voi todistaa sataprosenttisesti tiettyä uskontoa tai ajattelutapaa oikeaksi. Siksi pitäisi olla itsestäänselvyys, että jokainen saa uskoa mihin haluaa. Uskonnon- tai mielipiteenvapaus ei kuitenkaan liity totuuteen millään lailla. Vaikka emme tietäisi, mikä mielipiteistä on oikea, se ei tarkoita, että ne kaikki olisivat.

Sanotaan siis mieluummin rohkeasti, että totuus on totuus ja elää niin sanotusti omaa elämäänsä riippumatta meidän mielipiteistämme. Jokainen saa ajatella omalla tavallaan, mutta totuutta se ei muuta tai monista.

17. marraskuuta 2018

Parisuhteen hoitaminen kannattaa


Seurakunnassamme järjestetään aina silloin tällöin parisuhteeseen keskittyneitä iltapäiviä, joilla olemme käyneet monesti. Tänään oli taas sellainen, ja pääsimme pitkästä aikaa osallistumaan. Aiheena oli "rakastumisesta rakkauteen", ja luennolla käytiin yleisellä tasolla läpi parisuhteen keskeisiä rakennustekijöitä sekä riskejä.

En voi muuta kuin suositella erilaisia parisuhdeluentoja ja -kursseja kaikille! Me olemme vasta kahden ja puolen vuoden mittaisesta avioliittotaipaleestamme huolimatta käyneet jo useammilla. Toissa kesänä olimme mieheni kanssa Pieksämäellä Paremman avioliiton perheleirillä. Saimme leirin häälahjaksi vanhemmiltani, jotka ovat olleet aikaisemmin siellä useana vuotena. Olen itsekin ollut lapsena muutamaan otteeseen perheleirin lastenleirillä, joten paikka oli entuudestaan hyvin tuttu. Laadukkaan opetuksen lisäksi parasta leirillä olivat ryhmäkeskustelut, joissa aiheista juteltiin yhdessä kumppanin ja parin muun pariskunnan kanssa. Vertaistuki ja oivaltavat keskustelukysymykset todella tukivat opetettujen asioiden sisäistämistä ja harjoittelua käytännössä.

Parisuhteen hoitaminen ja varsinkin tällaisilla luennoilla, leireillä ynnä muilla käyminen tuntuu ihmisten mielissä yhdistyvän helposti parisuhdeongelmiin. Miksi ne muuten sinne lähtisivät, kuin pakon edessä kriisiytynyttä tilannettaan setvimään? Tällainen ajattelu on kuitenkin mielestäni ihan nurinkurista. Parisuhteet harvoin muuttuvat kuin taikaiskusta täydellisestä onnesta eron partaalla roikkumiseksi: päinvastoin, muutokset tapahtuvat usein hitaasti liukumalla, jolloin suuntaa ei tajuta korjata ajoissa ja lopulta "kasvetaan erilleen". Siksi suhteen vaaliminen, kumppanin kanssa ajan viettäminen ja syvempi pohdinta parisuhteen tilasta säännöllisin väliajoin on todella tärkeää.

Arjessa sitä helposti vain rullaillaan eteenpäin, joten ainakin meille selkeästi erilliset parisuhdekeskusteluille varatut tilaisuudet sopivat paremmin. Parisuhdeleirit ja -tapahtumat eivät myöskään ole pelkästään sitä tavallista keskustelua, mitä voisi tehdä kotonakin, vaan luennoilta saa aivan uusia työkaluja ja oivalluksia, joiden avulla ymmärtää toista ja hoitaa suhdetta paremmin.

Parisuhdevinkkejä ei siis kannata tyytyä pyytämään muilta ihmisiltä vain polttareissa, vaan tukeutua tutkitusti toimiviin menetelmiin ja vertaistukeen jatkuvasti pitkin yhteistä taivalta. Osallistumista varten ei tarvitse - eikä kannata - odotella ongelmia, vaan parasta on vaalia omaa suhdetta alusta alkaen, jo silloin, kun ruusunpunaiset silmälasit vielä keikkuvat nenällä.  Toisaalta leireiltä ja tapahtumista saa uutta irti, vaikka yhdessä oltaisiin oltu jo kauankin. Kannattaa siis ehdottomasti lähteä mukaan, jos yhtään kiinnostaa!

14. marraskuuta 2018

På svenska and en francais - ajatuksia kielten opiskelusta

Minulla on ollut tämän syksyn käynnissä yliopistossa pelätty kaikille pakollinen virkamiesruotsin kurssi, johon kuuluu - ehkä vieläkin pelätympi - suullinen tentti entuudestaan tuntemattomassa ryhmässä. Kurssin edetessä olen pitkin syksyä miettinyt kielten opiskelua ylipäätään. Tänään pureudutaan siis jälleen hieman opiskelumaailmaan.


En ole koskaan kokenut olevani mikään kieliguru, vaikka kielten opiskelu kyllä aina koulussa sujui hyvin ja hieman ironisesti kirjoitin ylioppilaskokeissa poikkeuksellisen hyvät pisteet nimenomaan englannista "vakiovahvuuteni" äidinkielen jäädessä E:ksi. Perus englannin ja ruotsin ohelle aloitin yläkoulussa valinnaiset ranskan opinnot, ja jatkoin niitä myös lukiossa. Ranska oli minulle aina todella motivoiva kieli: sitä oli kiinnostavaa opiskella, ranska on mielestäni kaunis ja kohtuullisen hyödyllinenkin oppia ja opettajat olivat etenkin lukiossa paitsi tasokkaita opettamisessa, myös erittäin hauskoja persoonia. Ei ruotsikaan minulle koskaan mitään pakkopullaa ollut, mutta en myöskään kokenut mitään erityistä innostusta sen ahkeraan opiskeluun. Lukiossa harkitsin myös ruotsin kirjoittamista ylioppilaskirjoituksissa, koska se kaikesta huolimatta sujui hyvin. En kuitenkaan halunnut kirjoittaa kolmea kieltä, joten ruotsi oli luontevaa tiputtaa pois englannin ja ranskan viereltä.

Nyt ranskan taitoni ovat vähän ruostuneet, mutta edelleen kuuntelen silloin tällöin esimerkiksi ranskankielistä musiikkia. On aina siistiä huomata, että ymmärtää leffojen ranskankielisiä keskusteluja ja saa selkoa tekstipätkien sisällöistä. Englantiin tietysti törmää koko ajan, ja sen käyttö onkin aina tuntunut todella luontevalta. En kuitenkaan fanita englannin kieltä ihan samaan tapaan kuin jotkut tuntuvat sitä suosivan: mielestäni Suomessa on ensisijaisesti tärkeää osata suomen kielen rikas ja sujuva käyttö, enkä esimerkiksi laittaisi lastani englanninkieliseen päiväkotiin tai kouluun.

Ruotsin kurssi alkoi syyskuussa vähän kauhistuneissa tunnelmissa, koska koin unohtaneeni kaiken aikaisemmin kielestä oppimani. Kuuntelin paniikissa Veronica Maggiota yliopistolle kävellessäni ja yritin palauttaa mieleeni edes alkeellisimpia kielioppisääntöjä sekä mennä-verbin taivutuksen. Ainakin jossain määrin virkamiesruotsi on kuitenkin tehonnut, koska syksyn mittaa erityisesti puhumisen taitoni ovat nousseet kohisten. En muista, että peruskoulussa tai lukiossa olisi juurikaan keskitytty keskustelemiseen, joten aluksi puhe oli pelkkää sönkkäystä ja sanojen hakemista. Sitkeä harjoittelu on kuitenkin tepsinyt, ja nyt huomaan kykeneväni jo jonkin sorttiseen keskusteluun toisella kotimaisella. Sanavarastoni on edelleen aivan onneton ja unohdan puhuessa autuaasti ne vähätkin osaamani kieliopit, mutta ainakin saan edes jotakin suustani ulos.

Luultavasti ruotsi jää taas kurssin loputtua pölyttymään ja taidot palautuvat alkeistason tuntumaan, mutta en silti sanoisi, että kielten opiskelu - tai mikään opiskelu - on turhaa. En muista enää lukioajoilta sitäkään, miten integraalilaskentaa hyödynnetään tai kuinka logaritmifunktio toimii, mutta uskon matematiikan pänttäämisen kehittäneen silti ajatteluani. Kun jotain on kerran oppinut, se myös palautuu nopeamnmin mieleen pienellä kertauksella. Tietysti kätevintä on opiskella jotakin sellaista, jonka haluaa pitää mielessään pitkäkestoisesti, mutta silti "turhankin tiedon" opiskelusta voi olla hyötyä jollain tasolla.

Tai ainakin tämä on strategiani ruotsi-motivaationi nostattamiseen.

12. marraskuuta 2018

Tasan kahdeksan tuntia unta joka ikinen yö

Olen aina ollut enemmänkin iltatorkkuja kuin aamunukkuja. Jos illalla ei ole mitään erikoista menoa, menen mielelläni nukkumaan viimeistään yhdeltätoista. Meillä kummallakaan ei ole pitkään aikaan ollut pakollista puoli seitsemän herätystä tai tasan kahdeksalta alkavaa työpäivää, joten unta on tullut luonnostaan hieman enemmän.

Pitkään menimme nukkumaan aikaisin emmekä välttämättä laittaneet aamuksi ollenkaan herätyskelloa, jolloin unta kertyi kuin itsestään helposti yli yhdeksänkin tuntia. Siinä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta aloimme miettiä, riittäisikö vähän vähempikin. Kuinka monta tuntia olisi todella se optimaalinen unimäärä, jolla pysyisi virkeänä, mutta jonka nukkumalla aikaa ei menisi "hukkaan" liialliseen nukkumiseen? Koska jos kymmenen ja kahdeksan tunnin unien välillä ei ole mitään hyvinvointiin heijastuvaa eroavaisuutta, tietenkin ne kaksi tuntia käyttää mieluummin johonkin mukavaan puuhasteluun kuin nukkumiseen.

Aloitimme kahden viikon jaksolla, jonka ajan nukuimme seitsemän tuntia joka yö. Se tuntui kuitenkin liian vähäiseltä: aamulla kuuden aikoihin ylös noustessa väsymys kalvoi päässä ja päiväsaikaan pitkiä aikoja paikallaan istuessani huomasin silmieni lupsuvan. Pidensimme uniajan taas kahdeksi viikoksi seitsemään ja puoleen tuntiin, mutta sekään ei vielä tarjonnut optimaalisen virkeää ja hyvää oloa. Nyt olemme nukkuneet tasan kahdeksan tuntia yössä jo puolisen vuotta, ja koen, että tämä on juuri hyvä määrä. Olen yhtä pirteä kuin pidemmilläkin unilla, eikä aikaa kulu turhaan nukkumiseen. Säännöllinen rutiini on myös mielestäni tosi toimiva ratkaisu. Vaikka menemme toki välillä eri aikoihin nukkumaan, on kiva, että tuntimäärällisesti uneen ei tule heittelyitä.

Monilla unen määrää säätelee toki jokin muu kuin tietoinen päätös, esimerkiksi illalla tietokoneen ääressä vietetyt tunnit, venyvät nukkumaanmenoajat sekä aamun pakolliset aikaiset herätykset. Jos on varaa valita, suosittelen kuitenkin kaikkia kokeilemaan ja etsimään sopivaa unen määrää. Se on kuitenkin kaikilla vähän yksilöllinen. Vaikka olisi tottunut nukkumaan tietyn verran ja kokisi olonsa ihan hyväksi, kenties toimintakyky olisi pidemmillä unilla parempi tai vähemmälläkin nukkumisella yhtä hyvä.

10. marraskuuta 2018

Vaihda affirmaatio ja self help rukoiluun ja Jumalaan luottamiseen


Seuraan muutamia hyvinvointiin keskittyneitä blogeja ja YouTuben "hippikanavia", joissa kannustetaan raakaravintoon tai veganismiin ja puhutaan affirmoinnista ja intuitiosta. Pidän monista kanavien ajatuksista: itsensä rakastamisesta, henkisestä kasvusta ja hyvinvointiin tähtäämisestä. Suhtaudun videoihin ja teksteihin kuitenkin suurella varauksella. Vaikka katselen ja luen niitä, ne eivät totisesti välitä mitenkään ongelmatonta maailmankuvaa, varsinkaan kristityn näkövinkkelistä. Osan videoista ja teksteistä skippaan suosiolla kokonaan.

Tällaisessa yleismaailmallisessa hengellisyydessä on nimittäin mielestäni aika moni asia vinossa. Hyvinvointi-, self help- ja affirmaatioideologioissa ovat ikään kuin menneet puurot ja vellit sekaisin. Ne ovat kääntäneet kristinuskon sijasta ajatuksensa ja turvansa jonkin yleisen jumaluuden kunnioittamiseen, universumiin luottamiseen tai jopa minäkeskeiseen "löydät kaikki vastaukset itsestäsi" -ajattelumalliin. En tarkoituksella linkkaa tai mainitse tässä mitään esimerkkejä sisällöstä, johon viittaan, sillä en halua kannustaa ketään niiden pariin imemään itseensä osin jopa varsin haitallisia ajattelumalleja.

Vaikka kanavien markkinoimat ideat ovat joiltain osin ihan hyviä, niistä puhutaan mielestäni väärillä termeillä ja väärästä arvoperustasta käsin. "Henkisyys" ja yleiset hyvinvoinnin ajattelumallit ovat minun näkökulmastani menneet metsään siinä, että ne erehtyvät sekoittamaan Jumalan voiman johonkin muuhun. Kun elämä näyttää järjestyvän kuin itsestään tai meille tulee vahva tunne siitä, mitä seuraavaksi tulisi tehdä, kyse ei ole intuitiosta tai kohtalosta vaan Jumalan johdatuksesta. Samoin positiivisten mantrojen hokeminen oman pään sisässä näyttäytyy mielestäni kovin puolivillaisena siihen nähden, mikä ajatusten todellinen potentiaali voisi olla: aidon Jumalan puoleen kääntyvä rukous.

Emme voi auttaa itse itseämme. Erilaisen ja monenkirjavan self helpin sijaan toivoisin yhä useamman löytävän tiensä Jeesuksen läheisyyteen. Uskon, että Jumalasta löytyy paras muutosvoima ja apu jokaiseen tilanteeseen. Hän on myöskin kestävämpi itsensä rakastamisen, henkisen kasvun ja hyvinvoinnin lähde kuin yksikään YouTube-kanava tai blogiteksti. 

7. marraskuuta 2018

Musiikkia, liikuntaa

Viime viikonloppu kului poikkeuksellisen musikaalisissa merkeissä. Perjantaina menin äidin ja siskoni kanssa katsomaan Billy Elliot -musikaalin. Olimme saaneet paikat heti salin toisesta rivistä. Jostain ammoisista leffateatterikäynneistä minulle on jäänyt vähän epäilevä fiilis eturivin paikoista, koska välillä ne ovat merkinneet niska kenossa yläviistoon tiirailua, mutta tässä salissa sellaista ongelmaa ei onneksi ollut. Päinvastoin, näkymät ihan edestä olivat todella hyvät. Jotenkin musikaalin tunnelmaankin pääsi aivan eri tavalla sisään, kun ei katsellut esitystä kaukaa, vaan pystyi todella näkemään kaikki näyttelijöiden ilmeet ja eleet lähietäisyydeltä. Kaikki esiintyjät olivat erittäin lahjakkaita, ja musikaalikokemuksesta jäi hyvä mieli.

Sunnuntaina suuntasimme puolestaan miehen kanssa KLS:n keikalle kirkkoon. Mies bongasi tapahtuman sattumalta Facebookista, ja totta kai sinne oli päästävä. Yksi parhaista gospelbändeistä livenä ja vieläpä ilmaiseksi! Korvaa hyvin marraskuun Maata näkyvissä -festaria, jonne emme tänäkään vuonna ole menossa. KLS soitti kaikki toivomani lempibiisit ja Pertun ääni kuulosti isossa kirkkosalissa upealta.

Kuuntelen kyllä musiikkia laidasta laitaan ja usein muutakin kuin hengellistä materiaalia, mutta autossa meillä on muistitikulla valtava kokoelma pelkästään kristillistä musiikkia. Lisäksi huomaan valitsevani yliopistolle kävellessänikin usein korvakuulokkeisiin jotakin fiilikseen sopivaa Spotifyn gospelvalikoimasta. KLS on ehdottomasti yksi suosikeistani. Suomalaisessa musiikissa on myös helpompaa keskittyä sanoituksiin ja laulaa mukana.

Tässä viikossa on ollut musiikkipainotuksen lisäksi toinenkin erikoisuus: menin eilen viimeinkin ensimmäistä kertaa yliopiston ryhmäliikuntatunnille pilatekseen. Joo, hankittiin tosiaan ne kortit jo syyskuussa ja kirjoitin aiheesta postauksenkin, mutta urheilu on silti vähän jäänyt... Hups! No, nyt kaikista vaikein ensimmäinen kerta on kuitenkin takana, joten uskon ja toivon, että jatkossa liikuntasalille on hieman matalampi kynnys raahautua. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, rennot ja kehonhuoltoon painottuvat tunnit ovat suosikkejani, koska niihin on helppo osallistua väsyneenäkin. Tein nyt itselleni oikein paperisen listan tarjolla olevista tunneista, jotta niille olisi helpompi lähteä välillä vaikka spontaanisti. Saa nähdä kuinka käy (tämän aloitus-failin jälkeen ei kovin kunnianhimoisia tavoitteita kehtaa asettaa), mutta ainakin yhden kerran olen nyt sitten ryhmäliikuntaan itseni saanut.

Hyvinvoivaa ja harrastusten täyteistä viikkoa kaikille!

5. marraskuuta 2018

Itsetunto on muutakin kuin pintaa


Luulin todella pitkään, että minulla on hyvä itsetunto.

En ole koskaan kokenut suuria ulkonäköpaineita. En ole koskaan ajatellut, että olisin  joku maailman kaunein ilmestys tai ulkoisesti uskomattoman upea, mutta olen pitänyt itseäni ihan tavallisen näköisenä ja terveellä tavalla kauniina. Normaalina ihmisenä, jossa on hyvännäköisiä ja vähemmän hyvännäköisiä puolia, mutta joka näyttää silti kokonaisuudessaan kivalta ja jonka ulkonäkö ei estä mitään tai haittaa elämää millään tavalla. Siis samanlaisena, kuin mitä 95 prosenttia maailman ihmisistä mielestäni on. Joo, paksummat hiukset olisivat kivat ja iho voisi olla paremmassa kunnossa ja niin edelleen, mutta käsitykseni ulkonäöstäni on mielestäni aina ollut aika realistinen.

Itsetunnon yhteydessä (etenkin naisten kohdalla) viitataan usein ulkonäköpaineisiin. Siispä koska itse en ole koskaan niitä juurikaan kokenut, ajattelin, että se tarkoittaa, että minulla on hyvä itsetunto. Ehkä pari vuotta sitten heräsin kuitenkin kunnolla siihen, että eihän asia ihan niin yksioikoinen olekaan. Ei lähellekään.


Itsetunto on paljon syvempi asia kuin vain pintaa.  Itsetunto ei ole vain ulkonäön, vaan koko oman persoonan, taitojen, vikojen ja kokonaisuuden hyväksymistä. Olin aina ajatellut, että eihän minulla ole mitään hätää itsetuntoni kanssa - kunnes sitten oivalsin, miten valtavia ongelmia omaan minäkuvaani sisältyi. En vain ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että myös omaan persoonaan ja taitoihin liittyvä epävarmuus voi kieliä heikosta itsetunnosta.

Minun kohdallani huono itsetunto on näyttäytynyt suorittamisena, ankaruutena itseäni kohtaan sekä liioitellun painoarvon asettamisena muiden mielipiteille. En saa epäonnistua. Pelkään virheitä enemmän kuin mitään. Pienikin kritiikki saa minut helposti kyyneliin. Mieluummin luovutan tai jätän jonkin asian tekemättä, kuin antaudun epäonnistumisen mahdollisuudelle.


Hyvä esimerkki on luovan kirjoittamisen harrastukseni, jonka lopetin yläkoulun yhdeksännen luokan jälkeen. Olin aloittanut ryhmässä jo kahdeksanvuotiaana ja aina rakastanut tarinoiden keksimistä. Luovassa kirjoittamisessa oli tapana, että tekstejä luettiin ääneen ja niistä sai palautetta. Aina aikaisemmin se oli ollut minulle ihan ok. Pidin itseäni hyvänä kirjoittajana, ja oli mukava kuulla opettajan ja ryhmäläisten kommentteja tarinoistani. Mutta kun siirryin iän myötä vanhempien kirjoittajien ryhmään, huomasinkin yhtäkkiä, että muut kirjoittajat olivat hyviä. Liian hyviä. Omat tekstini alkoivat tuntua riittämättömiltä, huonoilta ja typeriltä. Yhä useammin aloin sanoa lukukierroksella, etten haluaisi tällä kertaa lukea kirjoittamaani.

Kyse ei tietenkään ollut siitä, että olisin oikeasti jotenkin muuttunut kuin taikaiskusta huonoksi kirjoittajaksi. Järjen tasolla tiesin kyllä edelleen, että tekstini olivat ihan hyviä. Mutta koin, etteivät ne olleet yhtä hyviä kuin muiden, joten epävarmuus pääsi syövyttämään mieleni. Menin niin lukkoon, etten vain kyennyt enää kirjoittamaan. Pääni löi tyhjää, ja tietysti tekstien taso laski, kun en enää osannut kirjoittaa rauhallisesta mielentilasta käsin. Kierre oli valmis, ja pikkuhiljaa ryhmään meno alkoi ahdistaa aina vain enemmän. Olin tosi pettynyt siihen, että tavallaan jouduin lopettamaan harrastuksen vastoin tahtoani, omista mielen lukoistani johtuen. Kokemus oli valitettavasti niin voimakas, etten ole kirjoittanut mitään luovaa tuon jälkeen. En, vaikka voisin aivan hyvin raapustaa tarinoita omiin arkistoihini, ei-kenenkään nähtäväksi.


Olen pyrkinyt työstämään näitä epävarmuuksiani ja löytämään arvoni sieltä, mistä kuuluukin: Jumalasta. Projekti ei kuitenkaan ole mitenkään helppo. Omat vahingolliset ajatusketjut jylläävät mielessä vahvoina, ja välillä on niin vaikea uskoa ja luottaa siihen, että olen riittävä. Että olen hyvä, arvokas ja rakastettu, vaikka mokaisin tai joku muu ajattelisi, että olen huono. En tiedä, olenko ainoa, joka on tottunut ajattelemaan itsetunnon nimenomaan ulkonäkökysymyksenä, mutta joka tapauksessa aihetta olisi mielestäni hyvä käsitellä vahvemmin myös persoonallisuuden ja yleisen kelpaamisen näkökulmista. Toki käsitys omasta ulkonäöstä ja sen hyväksyminen on osa itsetuntoa, mutta vähintään yhtä olennaista on se, miten suhtaudumme muihin puoliin itsestämme. Pidämmekö omaa persoonaamme arvokkaana, määrittelemmekö arvomme muista peilaamalla, suhtaudummeko itseemme lempeydellä ja rakkaudella?

3. marraskuuta 2018

Päivä kanssani: mitä tein tavallisena torstaina

Tänään vuorossa on vähän erilainen kuulumispostaus. Monissa blogeissa on aika ajoin näkynyt tällaisia "päivän puuhat kronologisesti kellonaikoineen" -tekstejä, ja ajattelin, että tällainen olisi vaihteeksi hauska tapa raottaa meikäläisen arkea. Tervetuloa siis kurkistamaan minun torstaipäivääni ensimmäinen marraskuuta!

6.40: Herätyskello valaisee makuuhuoneen ja alkaa vähitellen voimistuen soittaa Radio Deitä. Olen nukkunut sikeästi, joten olo on vielä vähän uninen. Mittaan aamulämmön, merkkaan sen Flo-sovellukseen ja nousen aamiaiselle. Syön tuttuun tyyliin kauratyynyn juustolla ja kurkulla, pikapuuroa mansikkahillolla sekä juon lasillisen mustikkakeittoa. Käymme viemässä yhdessä mieheni kanssa koiran pienelle aamukävelylle, ja lenkiltä tultuamme menemme suihkuun.

8.00: Aamutoimet on hoidettu, joten istahdan hetkeksi tietokoneelle. Selaan läpi pari uutta postausta seuraamistani blogeista. Tarkistan myös tälle päivää aiemmin kirjoittamani blogitekstin ja julkaisen sen. Lopuksi kertaan vielä nopeasti läpi päivän opiskelujutut. Tänään ohjelmassa on ensiksi lukupiiriä, joten luen läpi tämänkertaisesta artikkelistamme tekemäni muistiinpanot.

8.45: Lähden kävelemään yliopistolle. Kuuntelen kävellessäni tapani mukaan Spotifyta: tällä kertaa luukutan pääosin kristillistä musiikkia, kuten Immanuelia ja Krakaa.


9.00: Kokoonnumme lukupiiriryhmäni kanssa yliopiston ryhmätyötilaan. Yksi ryhmäläinen on valmistanut alustuksen artikkelistamme, ja keskustelemme siitä yhdessä. Lisäksi sovimme vähän käytännön asioita, koska tämä on ensimmäinen varsinainen tapaamiskertamme. Päätämme, että minä teen alustuksen ja raportin ensi viikon tekstistä.

10.15: Valinnaisen kurssini luento alkaa. Tällä kertaa aiheena on alan historia. Kuuntelen ja teen muistiinpanoja, mutta lopputunnista minulla on niin kamala nälkä, että mahani murina vähän häiritsee keskittymistä. Jostain syystä minulle tulee aamupäivisin todella nopeasti nälkä, vaikka syön tukevan aamiaisen. Toivon, että vieruskaverit eivät häiriinny mahani konsertista.

11.45: Luento päättyy ja lähden kävelemään yliopistolta kohti keskustaa, jossa olen sopinut tapaavani parhaan ystäväni kanssa. Olen perillä reilusti etuajassa, joten istuskelen kauppakeskuksessa ja selaan odotellessa Pinterestistä raskausaiheisia tekstejä.

12.30: Ystäväni saapuu, ja menemme kahvilaan lounaalle. Otan kana-mozzarellavoileivän ja kaakaon. Juttelemme raskaudesta sekä töihin liittyvistä peloista ja pohdinnoista. Ihana nähdä taas häntä!

14.30: Päätämme lähteä kahvilasta ja kierrellä vähän kauppoja. Tarkistamme muutaman kirpputorin tarjonnan ja päädymme lopuksi vaatekauppaan. Ystäväni odottaa vauvaa, joten hän ostaa tulevalle tulokkaalle sekä itselleen housut. Itse en osta mitään, koska minulla ei ole nyt mitään erityisiä tarpeita.

16.00: Saatan ystäväni bussipysäkille ja lähden itse kävelemään kotiin.


16.30: Saavun kotiin ja moikkaan miestä. Istumme hetken lattialla, vaihdamme kuulumiset ja leikimme koiran kanssa. Laitan myös spagetit kiehumaan: tänään ruokana on jo aikaisemmin valmistamaamme jauhelihakastiketta.

16.45: Syömme ruoan ja juomme sen jälkeen kahvia ja teetä olohuoneessa elokuvaa katsellen.

17.15: Avaan läppärin ja kirjoitan tähän blogipostaukseen kännykkää apuna käyttäen muistiin päivän tähänastisen kulun. Sitten jatkan opintoja: kirjoitan päivän luentoon liittyvää tekstiä sekä luen luvun tenttikirjaa.

19.30: Opiskelussa menikin hieman enemmän aikaa kuin odotin.  Juttelemme miehen kanssa siitä, mitä tekisimme illalla. Hartiat ovat jumissa, joten päätämme tehdä lyhyen niskajumpan. Teimme aikaisemmin jonkin aikaa päivittäin YouTubesta opeteltua, nörttiniskan taltuttamiseen tarkoitettua ohjelmaa, mutta viime kuukausina se on unohtunut kokonaan. Kylläpä tuntuu hyvältä venyttää jumisia hartialihaksia!

20.00: Pelaamme Lord of the Rings: The Third Age -peliä. Viime aikoina emme ole juurikaan ehtineet pelata, joten on kiva viettää pieni pelituokio yhdessä!

20.35: Viemme koiran iltakävelylle.

21.05: Palaamme lenkiltä kotiin, teemme iltapalaa (näkkileipää ja luonnonjogurttia myslillä) sekä katsomme samalla hetken elokuvaa. Puolen aikoihin harjaan hampaat ja luen tovin John Burken hengellistä Mielen muutos -kirjaa.

22.10: Nukkumaanmenoaika!

Sellainen päivä! Oli ihana nähdä taas ystävää,  kouluhommia oli hieman tavallista vähemmän ja kotitöitäkään ei tarvinnut tehdä koko päivänä. Kokonaisuudessaan torstai kului siis oikein mukavissa ja rennoissa merkeissä. Mielestäni tällaisen postauksen teko oli myös kivaa, joten ehkä innostun kirjaamaan ylös päivän kulkua joskus toistekin?

1. marraskuuta 2018

Odottamisessa vaikeinta on, kun ei tiedä, koska se loppuu

Me olemme yrittäneet vauvaa nyt kaksi kuukautta. Ihan olemattoman pituisen ajan. Monet parit joutuvat odottamaan lasta vuosikausia.

Tiedän vallan mainiosti, että raskaaksi tulemisessa kestää usein ainakin muutaman kierron verran, ja melkein vuodenkin odotusaika on ihan tavallinen. Kun jätimme ehkäisyn pois, ajattelin, että meidän tietomme ja tunteemme perusteella vauva olisi nyt tervetullut, mutta samanaikaisesti olen koko ajan halunnut pitää mielessä Jumalan. Tehtyäni ensimmäisen negatiivisen raskaustestin rukoilin, että Jumala johdattaisi ja aikatauluttaisi vauvan oman tahtonsa, ei meidän toiveidemme mukaan. Koska lopulta tiedän, että Hänen ajoituksensa ovat aina parhaat.

Mutta ei odottaminen silti helppoa ole.


Tilanne tuntuu jossain määrin samanlaiselta kuin silloin teininä, kun toivoin yli kaiken, että löytäisin poikaystävän. Jos olisin tuolloin tiennyt, että jo muutaman vuoden päästä tapaan elämäni miehen, en varmasti olisi murehtinut niin paljon. Jälkikäteen ajateltuna tuhlasin ihan suotta energiaa rakkauselämästäni stressaamiseen. Mutta tuolloin en nähnyt muuta kuin senhetkisen tilanteen, sen hetken, kun ketään ei vielä ollut. Vaikka järjellä ajateltuja tiesin, että todennäköisesti tulen löytämään kumppanin, enkä varsinaisesti koskaan pelännytkään ikuista sinkkuutta, yksinolo juuri siinä hetkessä, ilman tietoa tulevasta, itketti siitä huolimatta.

En vauva-asiankaan suhteen oikeastaan pelkää sitä, että jäisimme kokonaan ilman lapsia. Minulla on vahva tunne ja luotto siihen, että kyllä meille vielä lapsia tulee. Mutta sitä en tiedä, olenko ensi jouluna raskaana vai elelemmekö eteenpäin kahden hengen taloutena vielä seuraavat viisi vuotta.

Loppujen lopuksi odottamisessa raskainta taitaakin olla juuri se, että sen puoleen rakkaus- kuin vauvahaaveidenkaan suhteen ei voi tietää, koska odottaminen loppuu. Voi olla, että raskaus alkaa heti seuraavasta kierrosta tai unelmien prinssi astelee elämään huomenna, tai sitten omaa biologista lasta tai sopivaa puolisoa ei tule ikinä. On raskasta, kun pitää samalla varustaa itseään henkisesti pitkäänkin odotukseen, mutta silti joka kuukausi sama toivonkipinä, jännitys ja onnistumisen mahdollisuus kutkuttavat mielessä.

Jos joku nyt kertoisi minulle, että tulen raskaaksi vaikkapa kahden vuoden kuluttua, voisin hyväksyä sen hyvillä mielin, nauttia täysillä ajasta ennen sitä ja luottaa, että silloin on vauvalle paras hetki. Pahinta yritysajassa on se, että joutuu samanaikaisesti varautumaan sekä mahdolliseen raskauteen ja sen mukanaan tuomaan elämänmuutokseen että entisellä kaavalla jatkuvaan elämään. Vaikka on tilastollisesti erittäin todennäköistä, että tulen raskaaksi vuoden sisällä, ja vaikka minulla ei siinä mielessä edes ole mikään kiire, että tiedän kaiken tapahtuvan ajallaan, silti oman mielen ja asennoitumisen kanssa on välillä vaikeaa. Suurimman osan ajasta pystyn suhtautumaan rennosti ja hyvillä mielin odotteluun, mutta silti säännöllisin väliajoin "entä jos" -ajatukset valtaavat mielen.

Tässä - kuten kaikessa muussakin - pitää vain yrittää luottaa Jumalaan. Siihen, että kaikki päättyy oikein, ja mitä ikinä tuleekin ja koska, saan jäädä Isän turvallisiin käsiin.