Luulin todella pitkään, että minulla on hyvä itsetunto.
En ole koskaan kokenut suuria ulkonäköpaineita. En ole koskaan ajatellut, että olisin joku maailman kaunein ilmestys tai ulkoisesti uskomattoman upea, mutta olen pitänyt itseäni ihan tavallisen näköisenä ja terveellä tavalla kauniina. Normaalina ihmisenä, jossa on hyvännäköisiä ja vähemmän hyvännäköisiä puolia, mutta joka näyttää silti kokonaisuudessaan kivalta ja jonka ulkonäkö ei estä mitään tai haittaa elämää millään tavalla. Siis samanlaisena, kuin mitä 95 prosenttia maailman ihmisistä mielestäni on. Joo, paksummat hiukset olisivat kivat ja iho voisi olla paremmassa kunnossa ja niin edelleen, mutta käsitykseni ulkonäöstäni on mielestäni aina ollut aika realistinen.
Itsetunnon yhteydessä (etenkin naisten kohdalla) viitataan usein ulkonäköpaineisiin. Siispä koska itse en ole koskaan niitä juurikaan kokenut, ajattelin, että se tarkoittaa, että minulla on hyvä itsetunto. Ehkä pari vuotta sitten heräsin kuitenkin kunnolla siihen, että eihän asia ihan niin yksioikoinen olekaan. Ei lähellekään.
Itsetunto on paljon syvempi asia kuin vain pintaa. Itsetunto ei ole vain ulkonäön, vaan koko oman persoonan, taitojen, vikojen ja kokonaisuuden hyväksymistä. Olin aina ajatellut, että eihän minulla ole mitään hätää itsetuntoni kanssa - kunnes sitten oivalsin, miten valtavia ongelmia omaan minäkuvaani sisältyi. En vain ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että myös omaan persoonaan ja taitoihin liittyvä epävarmuus voi kieliä heikosta itsetunnosta.
Minun kohdallani huono itsetunto on näyttäytynyt suorittamisena, ankaruutena itseäni kohtaan sekä liioitellun painoarvon asettamisena muiden mielipiteille. En saa epäonnistua. Pelkään virheitä enemmän kuin mitään. Pienikin kritiikki saa minut helposti kyyneliin. Mieluummin luovutan tai jätän jonkin asian tekemättä, kuin antaudun epäonnistumisen mahdollisuudelle.
Hyvä esimerkki on luovan kirjoittamisen harrastukseni, jonka lopetin yläkoulun yhdeksännen luokan jälkeen. Olin aloittanut ryhmässä jo kahdeksanvuotiaana ja aina rakastanut tarinoiden keksimistä. Luovassa kirjoittamisessa oli tapana, että tekstejä luettiin ääneen ja niistä sai palautetta. Aina aikaisemmin se oli ollut minulle ihan ok. Pidin itseäni hyvänä kirjoittajana, ja oli mukava kuulla opettajan ja ryhmäläisten kommentteja tarinoistani. Mutta kun siirryin iän myötä vanhempien kirjoittajien ryhmään, huomasinkin yhtäkkiä, että muut kirjoittajat olivat hyviä. Liian hyviä. Omat tekstini alkoivat tuntua riittämättömiltä, huonoilta ja typeriltä. Yhä useammin aloin sanoa lukukierroksella, etten haluaisi tällä kertaa lukea kirjoittamaani.
Kyse ei tietenkään ollut siitä, että olisin oikeasti jotenkin muuttunut kuin taikaiskusta huonoksi kirjoittajaksi. Järjen tasolla tiesin kyllä edelleen, että tekstini olivat ihan hyviä. Mutta koin, etteivät ne olleet yhtä hyviä kuin muiden, joten epävarmuus pääsi syövyttämään mieleni. Menin niin lukkoon, etten vain kyennyt enää kirjoittamaan. Pääni löi tyhjää, ja tietysti tekstien taso laski, kun en enää osannut kirjoittaa rauhallisesta mielentilasta käsin. Kierre oli valmis, ja pikkuhiljaa ryhmään meno alkoi ahdistaa aina vain enemmän. Olin tosi pettynyt siihen, että tavallaan jouduin lopettamaan harrastuksen vastoin tahtoani, omista mielen lukoistani johtuen. Kokemus oli valitettavasti niin voimakas, etten ole kirjoittanut mitään luovaa tuon jälkeen. En, vaikka voisin aivan hyvin raapustaa tarinoita omiin arkistoihini, ei-kenenkään nähtäväksi.
Olen pyrkinyt työstämään näitä epävarmuuksiani ja löytämään arvoni sieltä, mistä kuuluukin: Jumalasta. Projekti ei kuitenkaan ole mitenkään helppo. Omat vahingolliset ajatusketjut jylläävät mielessä vahvoina, ja välillä on niin vaikea uskoa ja luottaa siihen, että olen riittävä. Että olen hyvä, arvokas ja rakastettu, vaikka mokaisin tai joku muu ajattelisi, että olen huono. En tiedä, olenko ainoa, joka on tottunut ajattelemaan itsetunnon nimenomaan ulkonäkökysymyksenä, mutta joka tapauksessa aihetta olisi mielestäni hyvä käsitellä vahvemmin myös persoonallisuuden ja yleisen kelpaamisen näkökulmista. Toki käsitys omasta ulkonäöstä ja sen hyväksyminen on osa itsetuntoa, mutta vähintään yhtä olennaista on se, miten suhtaudumme muihin puoliin itsestämme. Pidämmekö omaa persoonaamme arvokkaana, määrittelemmekö arvomme muista peilaamalla, suhtaudummeko itseemme lempeydellä ja rakkaudella?
Itsetunnon yhteydessä (etenkin naisten kohdalla) viitataan usein ulkonäköpaineisiin. Siispä koska itse en ole koskaan niitä juurikaan kokenut, ajattelin, että se tarkoittaa, että minulla on hyvä itsetunto. Ehkä pari vuotta sitten heräsin kuitenkin kunnolla siihen, että eihän asia ihan niin yksioikoinen olekaan. Ei lähellekään.
Itsetunto on paljon syvempi asia kuin vain pintaa. Itsetunto ei ole vain ulkonäön, vaan koko oman persoonan, taitojen, vikojen ja kokonaisuuden hyväksymistä. Olin aina ajatellut, että eihän minulla ole mitään hätää itsetuntoni kanssa - kunnes sitten oivalsin, miten valtavia ongelmia omaan minäkuvaani sisältyi. En vain ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että myös omaan persoonaan ja taitoihin liittyvä epävarmuus voi kieliä heikosta itsetunnosta.
Minun kohdallani huono itsetunto on näyttäytynyt suorittamisena, ankaruutena itseäni kohtaan sekä liioitellun painoarvon asettamisena muiden mielipiteille. En saa epäonnistua. Pelkään virheitä enemmän kuin mitään. Pienikin kritiikki saa minut helposti kyyneliin. Mieluummin luovutan tai jätän jonkin asian tekemättä, kuin antaudun epäonnistumisen mahdollisuudelle.
Hyvä esimerkki on luovan kirjoittamisen harrastukseni, jonka lopetin yläkoulun yhdeksännen luokan jälkeen. Olin aloittanut ryhmässä jo kahdeksanvuotiaana ja aina rakastanut tarinoiden keksimistä. Luovassa kirjoittamisessa oli tapana, että tekstejä luettiin ääneen ja niistä sai palautetta. Aina aikaisemmin se oli ollut minulle ihan ok. Pidin itseäni hyvänä kirjoittajana, ja oli mukava kuulla opettajan ja ryhmäläisten kommentteja tarinoistani. Mutta kun siirryin iän myötä vanhempien kirjoittajien ryhmään, huomasinkin yhtäkkiä, että muut kirjoittajat olivat hyviä. Liian hyviä. Omat tekstini alkoivat tuntua riittämättömiltä, huonoilta ja typeriltä. Yhä useammin aloin sanoa lukukierroksella, etten haluaisi tällä kertaa lukea kirjoittamaani.
Kyse ei tietenkään ollut siitä, että olisin oikeasti jotenkin muuttunut kuin taikaiskusta huonoksi kirjoittajaksi. Järjen tasolla tiesin kyllä edelleen, että tekstini olivat ihan hyviä. Mutta koin, etteivät ne olleet yhtä hyviä kuin muiden, joten epävarmuus pääsi syövyttämään mieleni. Menin niin lukkoon, etten vain kyennyt enää kirjoittamaan. Pääni löi tyhjää, ja tietysti tekstien taso laski, kun en enää osannut kirjoittaa rauhallisesta mielentilasta käsin. Kierre oli valmis, ja pikkuhiljaa ryhmään meno alkoi ahdistaa aina vain enemmän. Olin tosi pettynyt siihen, että tavallaan jouduin lopettamaan harrastuksen vastoin tahtoani, omista mielen lukoistani johtuen. Kokemus oli valitettavasti niin voimakas, etten ole kirjoittanut mitään luovaa tuon jälkeen. En, vaikka voisin aivan hyvin raapustaa tarinoita omiin arkistoihini, ei-kenenkään nähtäväksi.
Olen pyrkinyt työstämään näitä epävarmuuksiani ja löytämään arvoni sieltä, mistä kuuluukin: Jumalasta. Projekti ei kuitenkaan ole mitenkään helppo. Omat vahingolliset ajatusketjut jylläävät mielessä vahvoina, ja välillä on niin vaikea uskoa ja luottaa siihen, että olen riittävä. Että olen hyvä, arvokas ja rakastettu, vaikka mokaisin tai joku muu ajattelisi, että olen huono. En tiedä, olenko ainoa, joka on tottunut ajattelemaan itsetunnon nimenomaan ulkonäkökysymyksenä, mutta joka tapauksessa aihetta olisi mielestäni hyvä käsitellä vahvemmin myös persoonallisuuden ja yleisen kelpaamisen näkökulmista. Toki käsitys omasta ulkonäöstä ja sen hyväksyminen on osa itsetuntoa, mutta vähintään yhtä olennaista on se, miten suhtaudumme muihin puoliin itsestämme. Pidämmekö omaa persoonaamme arvokkaana, määrittelemmekö arvomme muista peilaamalla, suhtaudummeko itseemme lempeydellä ja rakkaudella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti