Me olemme yrittäneet vauvaa nyt kaksi kuukautta. Ihan olemattoman pituisen ajan. Monet parit joutuvat odottamaan lasta vuosikausia.
Tiedän vallan mainiosti, että raskaaksi tulemisessa kestää usein ainakin muutaman kierron verran, ja melkein vuodenkin odotusaika on ihan tavallinen. Kun jätimme ehkäisyn pois, ajattelin, että meidän tietomme ja tunteemme perusteella vauva olisi nyt tervetullut, mutta samanaikaisesti olen koko ajan halunnut pitää mielessä Jumalan. Tehtyäni ensimmäisen negatiivisen raskaustestin rukoilin, että Jumala johdattaisi ja aikatauluttaisi vauvan oman tahtonsa, ei meidän toiveidemme mukaan. Koska lopulta tiedän, että Hänen ajoituksensa ovat aina parhaat.
Mutta ei odottaminen silti helppoa ole.
Tilanne tuntuu jossain määrin samanlaiselta kuin silloin teininä, kun toivoin yli kaiken, että löytäisin poikaystävän. Jos olisin tuolloin tiennyt, että jo muutaman vuoden päästä tapaan elämäni miehen, en varmasti olisi murehtinut niin paljon. Jälkikäteen ajateltuna tuhlasin ihan suotta energiaa rakkauselämästäni stressaamiseen. Mutta tuolloin en nähnyt muuta kuin senhetkisen tilanteen, sen hetken, kun ketään ei vielä ollut. Vaikka järjellä ajateltuja tiesin, että todennäköisesti tulen löytämään kumppanin, enkä varsinaisesti koskaan pelännytkään ikuista sinkkuutta, yksinolo juuri siinä hetkessä, ilman tietoa tulevasta, itketti siitä huolimatta.
En vauva-asiankaan suhteen oikeastaan pelkää sitä, että jäisimme kokonaan ilman lapsia. Minulla on vahva tunne ja luotto siihen, että kyllä meille vielä lapsia tulee. Mutta sitä en tiedä, olenko ensi jouluna raskaana vai elelemmekö eteenpäin kahden hengen taloutena vielä seuraavat viisi vuotta.
Loppujen lopuksi odottamisessa raskainta taitaakin olla juuri se, että sen puoleen rakkaus- kuin vauvahaaveidenkaan suhteen ei voi tietää, koska odottaminen loppuu. Voi olla, että raskaus alkaa heti seuraavasta kierrosta tai unelmien prinssi astelee elämään huomenna, tai sitten omaa biologista lasta tai sopivaa puolisoa ei tule ikinä. On raskasta, kun pitää samalla varustaa itseään henkisesti pitkäänkin odotukseen, mutta silti joka kuukausi sama toivonkipinä, jännitys ja onnistumisen mahdollisuus kutkuttavat mielessä.
Jos joku nyt kertoisi minulle, että tulen raskaaksi vaikkapa kahden vuoden kuluttua, voisin hyväksyä sen hyvillä mielin, nauttia täysillä ajasta ennen sitä ja luottaa, että silloin on vauvalle paras hetki. Pahinta yritysajassa on se, että joutuu samanaikaisesti varautumaan sekä mahdolliseen raskauteen ja sen mukanaan tuomaan elämänmuutokseen että entisellä kaavalla jatkuvaan elämään. Vaikka on tilastollisesti erittäin todennäköistä, että tulen raskaaksi vuoden sisällä, ja vaikka minulla ei siinä mielessä edes ole mikään kiire, että tiedän kaiken tapahtuvan ajallaan, silti oman mielen ja asennoitumisen kanssa on välillä vaikeaa. Suurimman osan ajasta pystyn suhtautumaan rennosti ja hyvillä mielin odotteluun, mutta silti säännöllisin väliajoin "entä jos" -ajatukset valtaavat mielen.
Tässä - kuten kaikessa muussakin - pitää vain yrittää luottaa Jumalaan. Siihen, että kaikki päättyy oikein, ja mitä ikinä tuleekin ja koska, saan jäädä Isän turvallisiin käsiin.
Mutta ei odottaminen silti helppoa ole.
Tilanne tuntuu jossain määrin samanlaiselta kuin silloin teininä, kun toivoin yli kaiken, että löytäisin poikaystävän. Jos olisin tuolloin tiennyt, että jo muutaman vuoden päästä tapaan elämäni miehen, en varmasti olisi murehtinut niin paljon. Jälkikäteen ajateltuna tuhlasin ihan suotta energiaa rakkauselämästäni stressaamiseen. Mutta tuolloin en nähnyt muuta kuin senhetkisen tilanteen, sen hetken, kun ketään ei vielä ollut. Vaikka järjellä ajateltuja tiesin, että todennäköisesti tulen löytämään kumppanin, enkä varsinaisesti koskaan pelännytkään ikuista sinkkuutta, yksinolo juuri siinä hetkessä, ilman tietoa tulevasta, itketti siitä huolimatta.
En vauva-asiankaan suhteen oikeastaan pelkää sitä, että jäisimme kokonaan ilman lapsia. Minulla on vahva tunne ja luotto siihen, että kyllä meille vielä lapsia tulee. Mutta sitä en tiedä, olenko ensi jouluna raskaana vai elelemmekö eteenpäin kahden hengen taloutena vielä seuraavat viisi vuotta.
Jos joku nyt kertoisi minulle, että tulen raskaaksi vaikkapa kahden vuoden kuluttua, voisin hyväksyä sen hyvillä mielin, nauttia täysillä ajasta ennen sitä ja luottaa, että silloin on vauvalle paras hetki. Pahinta yritysajassa on se, että joutuu samanaikaisesti varautumaan sekä mahdolliseen raskauteen ja sen mukanaan tuomaan elämänmuutokseen että entisellä kaavalla jatkuvaan elämään. Vaikka on tilastollisesti erittäin todennäköistä, että tulen raskaaksi vuoden sisällä, ja vaikka minulla ei siinä mielessä edes ole mikään kiire, että tiedän kaiken tapahtuvan ajallaan, silti oman mielen ja asennoitumisen kanssa on välillä vaikeaa. Suurimman osan ajasta pystyn suhtautumaan rennosti ja hyvillä mielin odotteluun, mutta silti säännöllisin väliajoin "entä jos" -ajatukset valtaavat mielen.
Tässä - kuten kaikessa muussakin - pitää vain yrittää luottaa Jumalaan. Siihen, että kaikki päättyy oikein, ja mitä ikinä tuleekin ja koska, saan jäädä Isän turvallisiin käsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti