Tiedän, että suhde Jumalaan on tärkeintä elämässä. Silti käytännön tasolla se jää helposti kakkoseksi (välillä kolmoseksi, neloseksi tai kahdeksikoksi), kun arki, opinnot, työt, parisuhde, harrastukset ja kaikki muu vie aikaa ja mielenkiintoa uskonelämään panostamiselta. Olen huomannut, että se, miten läheiseksi koen sen hetkisen suhteeni Jumalaan ja se, kuinka voimakkaasti usko on läsnä ajatuksissani ja tekemisissäni, noudattelee hyvin usein aaltomaista liikettä.
Kun elämässä on paljon kaikkea muuta meneillään, usko jää herkästi sivurooliin. Rukoilu unohtuu, Raamattua tulee iltaisin luettua huolimattomasti pari jaetta tai se jää kokonaan yöpöydälle, seurakunnassa käynti putoaa kalenterista pois. En koe erityistä yhteyttä Jumalaan enkä tietoisesti ajattele uskoa arjessa juurikaan. Sitten välillä puolestaan saatan turvautua Jumalaan arjessa paljon voimakkaammin, rukoilla matkalla yliopistolle, kuunnella hengellistä musiikkia ja innostua katselemaan vapaa-ajalla kristillisiä opetusvideoita sekä lukemaan hengellistä kirjallisuutta.
Yleensä hyviä tönäisyjä takaisin vahvempaan yhteyteen Jumalan kanssa ovat erilaiset hengelliset tapahtumat. Kun Isän läsnäoloon vain malttaa hakeutua edes hetkeksi, sitä huomaa janoavansa arjen pyörityksen keskelläkin voimakkaammin. Toisaalta kausien vuorottelu ei myöskään välttämättä seuraa mitään järkevää syy-seurauusuhteiden kaavaa. Kesällä rukoilin töissä samalla, kun täytin hirveällä kiirellä hevi-tuotteita hyllyyn, ja koin syvää Jumalan rauhaa. Lomalla minulla voi olla aikaa vaikka muille jakaa, ja silti istun tietokoneella blogeja lukien ja tv-sarjoja katsellen Jumalan kanssa ajan viettämisen sijaan.
Uskon, että tällainen vaihtelu ja erilaisten kausien vuorottelu on kristittyjen elämässä aika yleistä. Aikaisemmin koin huonoa omaatuntoa kuivista vaiheista ja mietin, miksi olen niin huono uskova, etten saa ylläpidettyä edes perusrutiineita, kuten jokapäiväistä rukoilua ja Raamatun lukua. Nykyään yritän katsoa asiaa päinvastaisella mentaliteetilla. Sen sijaan, että rankaisisin itseäni olemattomasta panostuksesta (tämänkaltainen itsensä rankaiseminen ei koskaan ole Jumalan mielen mukaista - hengellisyyden tulisi nousta aidosta halusta Kristuksen yhteyteen eikä lakihenkisestä pakosta!), iloitsen niistä valonpilkahduksista, kun ymmärrän hakeutua isän lähelle. Vaikka arjessa erilaiset uskonelämän kaudet vaihtelesivat, Jumala on aina kanssani riippumatta siitä, keskitynkö minä häneen vai en. Uskoni ei myöskään katoa, vaikka ajautuisin välillä vähän etäämmälle. Se on arvomaailmani perusta ja siten koko ajan taustalla elämänvalintojeni suuntaa ohjaamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti