Päiväkirjurin muistoja: sukellus vuosiin 2008-2016

Joululomalla selasin taas pitkästä aikaa vanhoja päiväkirjojani. Näin jälkikäteen ajateltuna säännöllisesti ylläpidetyt päiväkirjat (ja myöhemmin kalenterit) ikävuosiltani 11-19 ovat oikeita aarreaittoja. Vaikka kirjoittamisen pääasiallinen anti oli tietysti purkaa sydäntäni kirjoitushetkellä, on ihanaa, että voin tekstien kautta palata vielä vuosien päästäkin tunnelmiin, joita koin alakoulun viimeisillä luokilla tai lukion alussa. Päiväkirjoilla on siis minulle suuri merkitys paitsi sen ajatusten prosessoinnin kautta, jota sain kirjoitushetkellä tehtyä, mutta myös muistokokoelmina.

Ihan ensimmäiset päiväkirjamerkintäni muistan tehneeni jo ennen kouluun menoa, mutta silloin kyse oli vain parin päivän villityksistä. Uskoakseni nuo ihka ensimmäiset päiväkirjasivunikin ovat kyllä yhä jossain vanhempieni luona tallessa, mutta omaan kotiini olen kantanut vain kunnolliset, täyteen kirjatut päiväkirjat ja kalenterit. Päiväkirjojen nimestä huolimatta en koskaan kirjoittanut päivittäin, vaan yleensä muutaman kerran viikossa. Välillä kerroin ihan vain kuulumisia, mutta yleensä kirjoitin pohdiskeluja ja ajatustenvirtaa aiheista, jotka pyörivät mielessäni. Vähän niin kuin tänne blogiini nykyään - vaikka julkinen alusta tietysti tekeekin postauksistani huomattavasti privaatteja päiväkirjavuodatuksia sensuroidumpia ja harkitumpia. Henkilökohtaisimmat teemat tulee nykyisin puitua puhki miehen tai ystävien kanssa.

Koska kaikkien päiväkirjamerkintöjen läpi lukemiseen olisi mennyt pieni ikuisuus, keskityin tällä kertaa lueskelemaan satunnaisia otteita sieltä täältä, keskittyen erityisesti tammikuihin kaikkina eri vuosina. Vaikken edes lukenut tekstejäni järjestelmällisesti, oli menneisiin vuosiin palaaminen silti tosi tunteita herättävää. Olin kirjoittanut päiväkirjoihin ajatukseni niin avoimesti, vailla mitään tarvetta muokata todellisuutta. Olivathan tekstit vain minulle. Kaikki ne typerimmät, vihaisimmat, yksinäisimmät ja onnellisimmat merkinnät, hölmöt sanavalinnat, kirjoitustyyleillä leikittelyt, ajanjaksot elämässäni. Jotkut teksteissä puhutut asiat olin unohtanut kokonaan.

Päiväkirjoista oli myös hauska tsekata elämäni etenemistä vuosittain. Niistä pääsi näkemään konkreettisesti, kuinka 11-vuotiaan Iinan Egyptin loma -ajatukset kehittyivät vähitellen ensin hevoshehkutukseen hoitovihossa, sitten yläkoulun loputtomiin rakkaushuoliin ja lopulta lukion seurakuntakuvioihin. Viimeisin kalenteri on ensimmäiseltä seurusteluvuodeltamme - hullua, millainen elämän kehityskaari kaikkiin noihin sivuihin onkaan tallennettu! Koulu, kaverit ja elämän suunnan pohdinta kulkivat mukana kaikissa vihoissa. Välillä intoilin jostain tv-sarjasta, välillä kirjoitin tavoitteita kouluvuodelle, välillä pohdin, löytäisinkö koskaan poikaystävää tai edes paria wanhojen tansseihin. Kaikki tämä tietysti asiaan kuuluvalla innolla, dramaattisuudella ja tunnevyöryllä kuorrutettuna.

En tiedä, johtuiko vaikutelma sensuroimattomasta ja tunnekuohussa kirjoitetusta materiaalista, mutta välillä oikein sydäntä kouraisi, kun luin sen yksinäisen, epävarman ja eksyksissä olevan nuoren tytön ajatuksista. Erityisesti ihastuksiin ja niiden toivottomuuteen liittyvät mietinnöt toistuivat melkein kaikissa vihoissa. Mietin, kelpaisinko ja löytäisinkö ikinä vierelleni sitä oikeaa ihmistä, tai ylipäätään ketään. Jos vain voisin täältä tulevaisuudesta morsettaa 14-vuotiaalle Iinalle, että älä hei murehdi, viiden vuoden päästä olet naimisissa, olisin varmasti säästynyt monilta kyyneliltä. Toisaalta päiväkirjoista oli kuitenkin ihana nähdä myös oma henkinen kasvuni vuosien varrella. Lukiota kohti mennessä aloin kirjoittaa itsestäni jo ihan uudenlaisella arvostuksella. Kyse ei enää ollut pelkästään siitä, voisiko kukaan huolia minua, vaan olin rauhallisempi, varmempi ja tietoisempi siitä, etten tarvitse ketä tahansa, että ansaitsen hyvää.

Vuonna 2014 lukion tokaluokalla suurin intoni kirjoittaa päiväkirjaa oli laantumassa, joten päätin muokata kirjoitusharrastusta vähän uuteen suuntaan. Tyhjän vihon sijaan ostinkin kalenterin, jonne kirjoitin jokaisesta päivästä ja sen tekemisistä pienen koosteen. Muutaman rivin kalenterimerkintöihin ei pystynyt tietenkään tiivistämään yhtä monipuolista kirjoa ajatuksia, tunteita ja haaveita kuin päiväkirjan loputtomille sivuille. Arjen taltioimiseen ja muistijäljen säilyttämiseen se oli kuitenkin loistava ratkaisu. Vaikka kirjoitin kalenteriin lähinnä tavanomaisia "tänään tein tätä" -kuvauksia, myös päivien fiiliksiä tallentui sivuille ainakin jossain määrin. "Itketti ja varsinkin illalla kotona olin tosi vihainen ja väsynyt". "Ehdin jutella hetken kaksin Merille, mutta muuten oli aika nihkeä olo". Yllätyin kalentereita lukiessani lähinnä siitä, kuinka usein olin kirkolla ja näin kavereita. Eipä päivien kuvauksissa juuri muusta kuin seurakunta-aktiviteeteista puhuttukaan! Huippua oli myös käydä läpi viimeistä kalenteriani, jonka aikana seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa. Pohdiskelin tuolloin paljon kihlautumiseen ja avioliittoon liittyviä teemoja ja mietin, voisiko hän olla tuleva aviopuolisoni.

Nyt viimeiset pari vuotta päiväkirjojen ja kalentereiden täyttämiseni on ollut selvästi vähäisempää. Vanhoja tekstejä selatessa tuli kyllä sellainen olo, että ihan jo tulevien vuosien muistelumatkojen kannalta olisi ihanaa taltioida edes niiden muutamien rivien verran arkea päivittäin. Niissä muistot kuitenkin säilyvät paljon monipuolisempina, konkreettisempina ja selkeämpinä kuin pelkissä aivojen kätköissä. Puolisen vuotta olenkin taas täyttänyt kalenterivihkoa, ja koetan saada pienen joulutauon jälkeen kalenterin täyttämiseen taas uutta puhtia tänä vuonna. Nykyisin kalenterointia helpottaa toisaalta sekin, että jo opiskelujuttujen järjestyksessä pitäminen ja aikatauluttaminen vaatii kalenterin käyttämistä. Kun kalenteri on olemassa ja aktiivisessa käytössä, siihen on helpompi jaksaa raapustaa myös laajasanaisempia kuvauksia päivien kulusta.