Niin kauan, kun olen ylipäätään tiennyt ekstrovertin ja introvertin käsitteistä, minulle on ollut päivänselvää, että kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Saan energiaa yksinolosta ja omasta ajasta, ja aikataulutan hyvin harvoin vapaa-aikaani. Jos päiviin ei jää vähintään muutamaa tuntia ihan vain rauhallista kotona oleilua, stressaannun nopeasti. Jo alakoulussa minua välillä ahdisti, kun eräs ystävä ehdotteli jatkuvasti koulunjälkeisiä kyläilyitä. Hänen kanssaan oli toki mukavaa, mutta enemmän olisin kaivannut koti-iltoja ihan vain omassa rauhassani. Onneksi jo se, että meillä kummallakin oli runsaasti harrastuksia, rajoitti hieman tapaamisia ja sain nauttia myös yksinolosta. Parasta oli vain lukea kirjoja, joita kannoin kotiin kirjastosta säkkikaupalla, surffailla netissä tai hengailla muuten kotosalla.
Introverttiyteni aiheuttaa ehkä vieläkin välillä hankalia tilanteita, jos toinen ihminen on persoonalliselta orientoitumiseltaan kovin erilainen. Kyse ei ole siitä, etten pitäisi jostakusta henkilöstä, vaikken olisikaan kovin usein yhteydessä tai innostuisi jatkuvista tapaamisista. Olen totta kai kiitollinen ja iloinen ystävistäni ja he ovat minulle tärkeitä. Suurta oman tilan tarvetta on vaikeaa selittää ihmiselle, jonka arki ja elämäntapa ovat tyystin erilaisia kuin omani.
Parasta on kuitenkin parhaan ystäväni seura, koska hänen kanssaan olemme tässäkin asiassa niin samoilla linjoilla: kaipaamme kumpikin runsaasti omaa aikaa, eikä toisen tapaaminen ole ikinä velvollisuus. Sen sijaan olemme hänen kanssaan niin samalla aaltopituudella ja meillä on niin mukavaa yhdessä, että haluan tavata häntä omalla mittapuullani usein. Nyt, kun asumme taas samalla paikkakunnalla, näemme keskimäärin joka toinen viikko. Vaikka olen huono pitämään yhteyttä ystäviini, hänen kanssaan yhteydenpito on tasapuolista. Pystymme jakamaan sekä arjen kuulumiset että syvällisimmät pohdinnat. Viimeisen puolen vuoden aikana olenkin nähnyt kavereita varmaan enemmän kuin kolmeen aiempaan vuoteen, lähinnä parhaan ystäväni seuran ansiosta.
Hyvin harvoin varsinaisesti teemme mitään yhdessä: tapaamme useimmiten keskustassa, missä vain kahvittelemme ja kiertelemme kirppareita höpötellen kaikesta mahdollisesta. Ylipäätään en oikeastaan kaipaa kaverisuhteita, jotka perustuisivat yhdessä hengailuun tai puuhasteluun - sellaista teen mieluiten yksin tai mieheni kanssa. Parasta on nimenomaan keskustelu. Toki minulla on myös hengailuasteen kavereita, ja esimerkiksi lautapelien pelaaminen on aktiviteetti, jossa isompi porukka on kiva juttu ja oikeastaan välttämättömyys. Kevyemmistä kaverisuhteista en kuitenkaan ehkä koe saavani samalla tavalla henkistä virkistystä kuin syvemmästä ystävyydestä. Minun on vaikea olla sataprosenttisesti oma itseni ja rentoutua muiden kuin todella läheisten ihmisten seurassa, ja mukavankin oudomman tyypin kanssa olo on helposti aina vähän jännittynyt.
Vaikka jokin sosiaalinen tilanne olisi tosi kiva ja viihtyisin mainiosti, kaipaan aina aktiviteettien vastapainoksi omaa aikaa. Ajatus siitä, että kunnon akkujen lataus tapahtuisi jossakin harrastuksessa tai kaveriseurassa, on minulle hyvin vieras. Ihmisiä ja kodin ulkopuolista tekemistä toki kaipaa ja tarvitsee pelkän kotioleilun vastapainoksi, mutta lopulta koti ja oma rauha tulee aina olemaan se, minkä varaan arkeni keskittyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti