Tässä se tulee, meidän rakkaan esikoistyttömme synnytyskertomus. Jo näin alkupaljastuksena voin todeta, että synnytys oli kaikin puolin tosi hyvä ja nopea kokemus. Olin toivonut etukäteen mahdollisimman luonnollista ja lääkkeetöntä synnytystä ja sellaisen myös sain.
Vauva syntyi tosiaan varhain keskiviikkoaamuna. Maanantaina vessakäynnin yhteydessä olin huomannut ilmeisesti irtoavaa limatulppaa, ja neuvolakäynnillä selvisi, että vauvan pää oli kiinnittynyt. Tiistaina minua supisteli ensimmäistä kertaa selkeästi napakammin kuin aikaisemmin. Kellotin Hercule Poirotia katsellessani huvikseni supistusten välejä, jotka jäivät pääasiassa alle viiden minuutin. Supistukset eivät kuitenkaan olleet kivuliaita, eikä minulla muutenkaan ollut sellainen olo, että kyse olisi varsinaisista synnytyssupistuksista. Koiraa lenkittäessä selkää jomotteli kevyesti, mutta illan mittaa supistukset vähenivät ja unohtuivat. Vietimme miehen kanssa mukavan rennon koti-illan ja menimme yhdentoista korvilla nukkumaan.
Puoli yhden aikoihin yöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui ja supisteli. Yritin ensin jäädä lepäämään, mutta aika pian siirryin olohuoneeseen kävelemään. Pari tuntia pärjäilinkin supistusten kanssa oikein hyvin liikkeellä pysymällä ja sunnuntaina ostamani Christian Hypnobirthing -kännykkäsovelluksen rentoutusäänitteitä kuuntelemalla. Kellotin samalla supistuksia. Ne tulivat alle kahden minuutin välein. En kuitenkaan siltikään ajatellut, että synnytys olisi vielä mitenkään kunnolla käynnissä; kipu oli ihan hallittavissa ja kaikkialla oli toitotettu, että ensisynnytys kestää usein kauan ja kotona voi olla niin kauan kuin siellä pärjää. Tuumin, että reilusti alle viiden minuutin supistustiheyskään tuskin vielä tarkoittaa sen kummempaa hoppua, kun olo on kerran niin hyvä. Kahden jälkeen herätin kuitenkin miehen ja sanoin, että vauva taitaa syntyä tänään, mutta ei mitään kiirettä, nuku vain vielä, hyvin tässä pärjäillään.
Supistukset alkoivat kuitenkin muuttua kivuliaammiksi ja intensiivisemmiksi, joten aika pian pyysin miestä tekemään minulle kaurapussin. Lämmin pussi tuntui mukavalta, mutta sitä oli vaikeaa pidellä hyvässä asennossa selkää vasten supistuksen iskiessä. Luovuin siis aika nopeasti kaurapussista ja päätin sen sijaan mennä suihkuun. Suihkussa oli vähän sama juttu: supistusten välissä vesi tuntui ihanan rentouttavalta, mutta itse supistukset olivat jo niin kipeitä, että oleminen oli vaikeaa. Olinkin suihkussa vain vartin ja sanoin kolmen jälkeen miehelle, että aletaan valmistautua sairaalaan lähtöön. Supistuksia tuli jo varmaan puolen minuutin välein ja ne olivat niin kipeitä, että miehen oli painettava joka supistuksella selkääni. En silti vieläkään ajatellut, että synnytys olisi edennyt alkua pidemmälle. Halusin sairaalaan lähinnä siksi, että toivoin saavani vaikka TENS-laitteen auttamaan kivun kanssa selviytymisessä.
Sairaalaan lähtö ei meinannut onnistua enää niin helposti. Mies yritti keräillä viimeisiä tavaroita kasaan niiden muutamien kymmenien sekuntien välien aikana, joina minä en supistellut. Lauloin o-äännettä, nojasin polvillani sohvaan ja supistusten huipun kohdalla lähestulkoon huusin kivusta. Neljältä pääsimme onneksi vihdoin lähtemään. Kenkien pukemisesta ja autolle vaappumisesta ei meinannut tulla enää mitään, ja jouduinkin nojaamaan seinään ja huutamaan täyteen ääneen niin hississä kuin ennen autoon nousemistakin. Onneksi sairaalaan oli vain kymmenen minuutin ajomatka, koska roikuin matkan ilman turvavöitä takapenkin selkänojaa vasten, kun en pystynyt kivun vuoksi istumaan aloillani. Silti ajattelin vain edelleen, että kyllä tässä varmaan vielä useampi tunti menee, enkä jotenkin kokenut kipua sen kovuudesta huolimatta mitenkään sietämättömänä tai kestämättömänä.
Mies jätti vain nopeasti auton sairaalan oven eteen ja kävelimme sisään. Matka käytävällä tuntui ikuisuuden mittaiselta, ja jouduin jatkuvasti nojaamaan seinään ja huutamaan supistusten aikana. Vastaan tullut työntekijä huomasi heti, ettei sisätutkimuksista tai haastatteluista tulisi enää mitään, vaan kärräsi minut suoraa kyytiä saliin. Olin täysin auki ja kätilö kysyi, ponnistuttaako. Vasta tässä vaiheessa oivalsin, että vauva oikeasti syntyy pian. Kätilö tarjosi ilokaasua, mutta kieltäydyin. Minua ei varsinaisesti ponnistuttanut ja ylipäätään yllätyin siitä, miten hankalalta ponnistaminen ja voiman saaminen ponnistuksiin tuntui. Kätilö onneksi ohjeisti ja kannusti. Yritin ensin ponnistaa polvillani sängyn pystyyn nostettuun päätyyn nojaten, koska se asento oli tuntunut luontevalta supistuskivun kanssa selviytymiseen. En kuitenkaan saanut ponnistettua kunnolla ja kätilökin sanoi, että asento on varsinkin ensisynnyttäjälle hieman hankala. Kokeilin seuraavaksi kylkimakuuta, mutta päädyin lopulta perinteiseen puoli-istuvaan asentoon. Olin etukäteen ajatellut, ettei se olisi niin mieluisa asento, mutta siinä ponnistaminen tuntui sujuvan parhaiten.
Jossain kohtaa kätilö sanoi, että koska vauvan sydänkäyrässä oli viitteitä hieman heikommasta voinnista ja hänen voinnistaan avautumisvaiheen aikana ei ollut tietoa, emme voisi jäädä odotte-lemaan syntymää ihan niin pitkäksi aikaa. Syntymän nopeuttamiseksi väliliha piti leikata. Olin tietysti toivonut ensisijaisesti, että episiotomiaa tai vastaavia ei tarvitsisi tehdä, mutta eipä leikkaus myöskään jäänyt harmittamaan. Oli kiva, että kätilö ehti selittää asian ensin ja kertoi koko ajan, mitä tekee (leikkaan seuraavan supistuksen aikana jne.). Tämä itse asiassa luki synnytystoiveissanikin, joskaan en tiedä, minkä verran kätilö ehti niitä selata kesken synnytyksen.
Kello 5.04, neljän tunnin avautumisvaiheen ja 34 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen, meidän täy-dellinen pieni tyttäremme syntyi. Napanuora oli kiertynyt kerran kaulan ympärille, mutta muutoin kaikki oli oikein hyvin ja hän pääsi heti rinnalle. Olo oli tosi epätodellinen – synnytys oli mennyt niin hyvin ja nopeasti, etten voinut uskoa, että se oli oikeasti jo ohi. Kätilö kysyi, saisiko pistää oksitosiinia istukan syntymiseksi, mutta pyysin, että odotetaan ensin, josko sitä ei tarvittaisi. Istukka syntyikin hetkeä myöhemmin itsestään. Oloni oli synnytyksen jälkeen oikein hyvä. Vaikea vieläkään uskoa, että tosiaan selvisin ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä ja pärjäsin koko avautumisvaiheen kotona. Tietääpähän jatkossa, että meikäläisen kannattaa lähteä sairaalaan ajoissa!
Synnytyksen jälkeen pääsimme perhehuoneeseen. Kyselyssä annoin arvosanaksi synnytykselle täyden kympin. Kipu oli huomattavasti vähäisempää ja kestettävämpää kuin olin etukäteen pelännyt, kaikki sujui hyvin omalla painollaan ja minulle ei missään kohtaa tullut epätoivoista, sietämätöntä tai turvatonta oloa. Parasta synnytyksessä oli tietysti vauvan tapaaminen, mutta voin kyllä silti ihan rehellisesti sanoa, ettei se synnyttäminen itsessäänkään ollut ollenkaan kamalaa. Intensiivistä toki, mutta silti jollain tapaa todella voimaannuttavaa ja kaunista. Nyt hän on viimein täällä <3
Vauva syntyi tosiaan varhain keskiviikkoaamuna. Maanantaina vessakäynnin yhteydessä olin huomannut ilmeisesti irtoavaa limatulppaa, ja neuvolakäynnillä selvisi, että vauvan pää oli kiinnittynyt. Tiistaina minua supisteli ensimmäistä kertaa selkeästi napakammin kuin aikaisemmin. Kellotin Hercule Poirotia katsellessani huvikseni supistusten välejä, jotka jäivät pääasiassa alle viiden minuutin. Supistukset eivät kuitenkaan olleet kivuliaita, eikä minulla muutenkaan ollut sellainen olo, että kyse olisi varsinaisista synnytyssupistuksista. Koiraa lenkittäessä selkää jomotteli kevyesti, mutta illan mittaa supistukset vähenivät ja unohtuivat. Vietimme miehen kanssa mukavan rennon koti-illan ja menimme yhdentoista korvilla nukkumaan.
Puoli yhden aikoihin yöllä heräsin siihen, että lapsivettä tihkui ja supisteli. Yritin ensin jäädä lepäämään, mutta aika pian siirryin olohuoneeseen kävelemään. Pari tuntia pärjäilinkin supistusten kanssa oikein hyvin liikkeellä pysymällä ja sunnuntaina ostamani Christian Hypnobirthing -kännykkäsovelluksen rentoutusäänitteitä kuuntelemalla. Kellotin samalla supistuksia. Ne tulivat alle kahden minuutin välein. En kuitenkaan siltikään ajatellut, että synnytys olisi vielä mitenkään kunnolla käynnissä; kipu oli ihan hallittavissa ja kaikkialla oli toitotettu, että ensisynnytys kestää usein kauan ja kotona voi olla niin kauan kuin siellä pärjää. Tuumin, että reilusti alle viiden minuutin supistustiheyskään tuskin vielä tarkoittaa sen kummempaa hoppua, kun olo on kerran niin hyvä. Kahden jälkeen herätin kuitenkin miehen ja sanoin, että vauva taitaa syntyä tänään, mutta ei mitään kiirettä, nuku vain vielä, hyvin tässä pärjäillään.
Supistukset alkoivat kuitenkin muuttua kivuliaammiksi ja intensiivisemmiksi, joten aika pian pyysin miestä tekemään minulle kaurapussin. Lämmin pussi tuntui mukavalta, mutta sitä oli vaikeaa pidellä hyvässä asennossa selkää vasten supistuksen iskiessä. Luovuin siis aika nopeasti kaurapussista ja päätin sen sijaan mennä suihkuun. Suihkussa oli vähän sama juttu: supistusten välissä vesi tuntui ihanan rentouttavalta, mutta itse supistukset olivat jo niin kipeitä, että oleminen oli vaikeaa. Olinkin suihkussa vain vartin ja sanoin kolmen jälkeen miehelle, että aletaan valmistautua sairaalaan lähtöön. Supistuksia tuli jo varmaan puolen minuutin välein ja ne olivat niin kipeitä, että miehen oli painettava joka supistuksella selkääni. En silti vieläkään ajatellut, että synnytys olisi edennyt alkua pidemmälle. Halusin sairaalaan lähinnä siksi, että toivoin saavani vaikka TENS-laitteen auttamaan kivun kanssa selviytymisessä.
Sairaalaan lähtö ei meinannut onnistua enää niin helposti. Mies yritti keräillä viimeisiä tavaroita kasaan niiden muutamien kymmenien sekuntien välien aikana, joina minä en supistellut. Lauloin o-äännettä, nojasin polvillani sohvaan ja supistusten huipun kohdalla lähestulkoon huusin kivusta. Neljältä pääsimme onneksi vihdoin lähtemään. Kenkien pukemisesta ja autolle vaappumisesta ei meinannut tulla enää mitään, ja jouduinkin nojaamaan seinään ja huutamaan täyteen ääneen niin hississä kuin ennen autoon nousemistakin. Onneksi sairaalaan oli vain kymmenen minuutin ajomatka, koska roikuin matkan ilman turvavöitä takapenkin selkänojaa vasten, kun en pystynyt kivun vuoksi istumaan aloillani. Silti ajattelin vain edelleen, että kyllä tässä varmaan vielä useampi tunti menee, enkä jotenkin kokenut kipua sen kovuudesta huolimatta mitenkään sietämättömänä tai kestämättömänä.
Mies jätti vain nopeasti auton sairaalan oven eteen ja kävelimme sisään. Matka käytävällä tuntui ikuisuuden mittaiselta, ja jouduin jatkuvasti nojaamaan seinään ja huutamaan supistusten aikana. Vastaan tullut työntekijä huomasi heti, ettei sisätutkimuksista tai haastatteluista tulisi enää mitään, vaan kärräsi minut suoraa kyytiä saliin. Olin täysin auki ja kätilö kysyi, ponnistuttaako. Vasta tässä vaiheessa oivalsin, että vauva oikeasti syntyy pian. Kätilö tarjosi ilokaasua, mutta kieltäydyin. Minua ei varsinaisesti ponnistuttanut ja ylipäätään yllätyin siitä, miten hankalalta ponnistaminen ja voiman saaminen ponnistuksiin tuntui. Kätilö onneksi ohjeisti ja kannusti. Yritin ensin ponnistaa polvillani sängyn pystyyn nostettuun päätyyn nojaten, koska se asento oli tuntunut luontevalta supistuskivun kanssa selviytymiseen. En kuitenkaan saanut ponnistettua kunnolla ja kätilökin sanoi, että asento on varsinkin ensisynnyttäjälle hieman hankala. Kokeilin seuraavaksi kylkimakuuta, mutta päädyin lopulta perinteiseen puoli-istuvaan asentoon. Olin etukäteen ajatellut, ettei se olisi niin mieluisa asento, mutta siinä ponnistaminen tuntui sujuvan parhaiten.
Jossain kohtaa kätilö sanoi, että koska vauvan sydänkäyrässä oli viitteitä hieman heikommasta voinnista ja hänen voinnistaan avautumisvaiheen aikana ei ollut tietoa, emme voisi jäädä odotte-lemaan syntymää ihan niin pitkäksi aikaa. Syntymän nopeuttamiseksi väliliha piti leikata. Olin tietysti toivonut ensisijaisesti, että episiotomiaa tai vastaavia ei tarvitsisi tehdä, mutta eipä leikkaus myöskään jäänyt harmittamaan. Oli kiva, että kätilö ehti selittää asian ensin ja kertoi koko ajan, mitä tekee (leikkaan seuraavan supistuksen aikana jne.). Tämä itse asiassa luki synnytystoiveissanikin, joskaan en tiedä, minkä verran kätilö ehti niitä selata kesken synnytyksen.
Kello 5.04, neljän tunnin avautumisvaiheen ja 34 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen, meidän täy-dellinen pieni tyttäremme syntyi. Napanuora oli kiertynyt kerran kaulan ympärille, mutta muutoin kaikki oli oikein hyvin ja hän pääsi heti rinnalle. Olo oli tosi epätodellinen – synnytys oli mennyt niin hyvin ja nopeasti, etten voinut uskoa, että se oli oikeasti jo ohi. Kätilö kysyi, saisiko pistää oksitosiinia istukan syntymiseksi, mutta pyysin, että odotetaan ensin, josko sitä ei tarvittaisi. Istukka syntyikin hetkeä myöhemmin itsestään. Oloni oli synnytyksen jälkeen oikein hyvä. Vaikea vieläkään uskoa, että tosiaan selvisin ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä ja pärjäsin koko avautumisvaiheen kotona. Tietääpähän jatkossa, että meikäläisen kannattaa lähteä sairaalaan ajoissa!
Synnytyksen jälkeen pääsimme perhehuoneeseen. Kyselyssä annoin arvosanaksi synnytykselle täyden kympin. Kipu oli huomattavasti vähäisempää ja kestettävämpää kuin olin etukäteen pelännyt, kaikki sujui hyvin omalla painollaan ja minulle ei missään kohtaa tullut epätoivoista, sietämätöntä tai turvatonta oloa. Parasta synnytyksessä oli tietysti vauvan tapaaminen, mutta voin kyllä silti ihan rehellisesti sanoa, ettei se synnyttäminen itsessäänkään ollut ollenkaan kamalaa. Intensiivistä toki, mutta silti jollain tapaa todella voimaannuttavaa ja kaunista. Nyt hän on viimein täällä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti