Mies lähti perjantaina viikonlopun mittaiseen kristilliseen seminaariin. Minulle se on tarkoittanut viikonloppua itsekseni, mikä on meidän parisuhteessamme todella harvinaista. Viimeksi olemme olleet erossa yön yli syyskuussa, kun minä olin äidin kanssa hengellisellä viikonloppukurssilla. Muita eroja liki kolmen vuoden avioliittomme ajalta en edes muista. Käymme ylipäätään harvoin missään, ja jos reissaamme, teemme sen lähes aina yhdessä.
Olemme varsin kiinnikasvaneita, ja arkemme on kietoutunut vahvasti toisiimme. Menemme joka ilta samaan aikaan nukkumaan, kun olemme ensin syöneet yhdessä iltapalaa ja harjanneet samaan aikaan hampaat. Aamuisin käymme yhdessä suihkussa ja valmistamme yhteistyönä aamiaisen tutun kaavan mukaan. Jos vain olemme kumpikin kotona, lenkitämme koirankin aina yhdessä. Silloinkin, kun "puuhailemme omiamme", se yleensä merkitsee vierekkäisten tietokoneiden ääressä istumista olohuoneen pöydän ääressä. Jonkun mielestä yhteispelimme voisi tuntua ahdistavalta, mutta meille se on itsestäänselvää. Toisen seura on parasta mahdollista eikä rutiinimme ole ikinä tuntunut rajoitteelta.
Joillekin muille pareille parin päivän poissaolot saattavat siis olla ihan peruskauraa, mutta meille erillään olo on poikkeustilanne. Perjantain lähestyessä huomasin potevani jonkinlaista ennakkoikävää. Ikävöin miestä jo ikään kuin valmiiksi, vaikka hän olikin yhä paikalla, ja halusin olla mahdollisimman paljon häntä lähellä. Mietin, miten saisin unta ilman miestä ja tuntuisiko nukkumaanmeno tyhjässä kodissa pelottavalta koiran rauhoittavasta läsnäolosta huolimatta. Kun mies lähti, saatoin hänet koiran kanssa autolle ja menin siitä suoraan päivälenkille.
Vaikka hyvästely ei ikinä ole kivaa (edes alle kolmeksi vuorokaudeksi), lenkillä minulle tuli heti tyyni olo. Koko viikonloppu meni tosi mukavasti itsekseni. Tyhjässä kodissa tuntui siltä, kuin aika olisi lähestulkoon pysähtynyttä. Iltaan jatkuva ikkunoista sisään tulviva valo vain vahvisti kiireettömyyden tunnetta. Nautin omasta ajasta ja puuhastelin juttuja, joita perusarjessa harvemmin tulee tehtyä. Perjantaina väritin ja maalasin hyvän tovin värityskirjaa. Katsoin Areenasta koskettavan ja yhteiskunnallisesti kantaaottavan Minä, Daniel Blake -elokuvan ja itkin vähän. Lauantaina siivoilin rauhassa ja perusteellisesti. Perus imuroinnin ja pölyjen pyyhinnän lisäksi moppasin lattiat, pesin keittiön tasot oikein huolella ja pyykkäsin makuuhuoneen verhot. Ulkoilin koiran kanssa, vietin Jumala-aikaa ja tein koulujuttuja minimaalisen vähän.
Soittelimme miehen kanssa molempina iltoina ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi vietin aikaa perheeni kanssa. Lauantainaamuna menin äidin ja siskon kanssa seurakunnan naistentilaisuuteen ja brunssille. Sunnuntaina päätin niin ikään lähteä vanhempieni kanssa aamun jumalanpalvelukseen ex tempore, kun he tarjosivat kyytiä, ja jatkoin siitä heidän luokseen lounaalle. Vaikka viikonloppu meni mukavasti näinkin, oli ihana käpertyä miehen viereen sunnuntai-iltana ja jutella kaikki kuulumiset läpi. Olen niin onnekas, että minulla on kumppani, josta en haluaisi luopua edes muutamaksi päiväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti