Meidän häistämme on tänään tasan kolme vuotta aikaa. Olen kirjoittanut blogiin jonkin verran parisuhdeaiheisia postauksia, muun muassa parisuhteen hoitamisesta ja sitoutumisesta, mutta häistämme en ole tainnut kertoa juuri mitään. Tänään on siis aika uppoutua vähän noihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin.
Menimme naimisiin nykymittapuulla tarkasteltuna varsin lyhyellä varoitusajalla. Kihlauduimme helmikuussa ja astelimme alttarille jo alle neljä kuukautta myöhemmin. Se ei kuitenkaan ollut millään tapaa ongelma, koska olimme puhuneet avioliitosta jo kauan ennen kihlausta ja minä olin suunnitteluorientoituneena tyyppinä miettinyt ja selvitellyt jo pitkälti etukäteen, millaisia juttuja hääjärjestelyissä tulisi ottaa huomioon. Aika nopeasti päätimme, että haluamme pienet ja yksinkertaiset häät. Ajatus huomion keskipisteenä patsastelusta ja valtavista kekkereistä ahdisti molempia, eikä myöskään tuhansien eurojen sijoittaminen yhteen päivään houkutellut. Vieraslistalle päätyi lopulta reilut 20 nimeä: molempien perheenjäsenet eli vanhemmat ja sisarukset, isovanhemmat sekä kummankin kaksi läheisintä ystävää.
Kirkkovihkiminen oli meille itsestäänselvyys, koska nimenomaan hengellinen elementti ja siunaus ovat avioliitossa meille tärkeitä. Emme ole evankelis-luterilaisia, mutta meidät vihittiin silti kauniissa luterilaisessa kirkossa oman seurakuntamme tutun pastorin toimesta. Vihkimisen jälkeen juhlaa jatkettiin ravintolassa. Koska häät olivat pienet ja niiden ei ollut tarkoitus kestää perinteiseen tyyliin tuntitolkulla, ravintola pöytiintarjoiluineen tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Kokoonnuimme ensin ravintolan terassilla, jossa kohotettiin alkumaljat ja otettiin yhteiskuvia vieraiden kanssa. Ravintolassa söimme alku-, pää- ja jälkiruoat (tavanomaista hääkakkua ei ollut), ja aina ruokalajien välissä oli pientä ohjelmaa. Isäni ja bestmanit pitivät pienet puheet, kaaso soitti yhden kappaleen huilulla ja ruokailun aikana pöydissä kiersi vieraskirja, johon vieraat saivat kirjoittaa avioliittovinkkejä ja muita terveisiä. Hääyön viettoon menimme ihan vain miehen kotiin; se tuntui rennommalta ja mukavammalta vaihtoehdolta kuin hotelli. Varsinaista häämatkaa emme ole tehneet vieläkään, mutta miehen kavereilta häälahjaksi saatu kylpyläviikonloppu hääkesän jälkeisellä joululomalla oli eräänlainen minihäämatkamme.
Häiden kokonaisbudjetiksi tuli reilut 2500 euroa, josta suurin osa kului (vanhempieni kustantamaan) ruokailuun. Pyrimme säästämään kaikessa missä pystyimme kuitenkaan tinkimättä itsellemme tärkeistä asioista. Esimerkiksi kampauksen ja meikin suhteen minulla ei ollut ennakkoon tarkkoja toiveita, joten koekampauksellisen, "hää"-etuliitteellä varustellun ajan sijaan varasin itselleni halvemman juhlakampauksen. Hääautona oli miehen isän vaaleansininen jenkkiavoauto, täydellinen häämekko löytyi viimeisenä jämäkappaleena juhlapukuliikkeen poistomyynnistä sadalla eurolla ja hunnun minulle ompeli kaasona toimineen ystäväni äiti. Valokuvaamassa oli valokuvausta opiskeleva tuttava, joka kuvasi meistä upeat potretit sekä vihkitilaisuuden kirkossa. Ravintolassa kuvia räpsi ainoastaan kaverini, ja koko juhlan videokuvauksesta huolehti niin ikään amatöörikaveri miehen videokameralla. Ohjelmaankaan ei mennyt lainkaan rahaa, sillä musikaaliset kaasoni huolehtivat musiikista sekä kirkossa että juhlapaikalla. En myöskään kokenut koristeita tarpeellisiksi, vaan tein itse ainoastaan kutsukortit.
Tärkeä perinnejuttu minulle oli kukkakimppuni, jossa oli äidin ja mummin kesäkuisten häiden perinnettä jatkaen kieloja. Koska hääseurue oli niin pieni, kukkaviehe tuli ainoastaan sulhaselle. Vaikka oma kimppuni ei ollutkaan halvin mahdollinen, kokonaisuudessaan kukkiin kului siis varsin maltillisesti rahaa. Miehelle ostimme uuden puvun, mutta koska hänellä ei ollut ennestään juurikaan juhlavaatteita, sama puku on päässyt käyttöön monissa muissakin kekkereissä. Myös vihkisormukset olivat edulliset, omani taisi kustantaa alle 200 euroa. Sormukseen tuli pieni timantti, mikä on mielestäni symbolisesti kiva juttu, mutta muutoin se on tyyliini sopivan yksinkertainen.
Koska kutsuimme varsinaisiin häihin ainoastaan kaasot ja bestmanit, järjestimme muille kavereille rennommat kekkerit erikseen kahden seuraavan viikonlopun aikana. Seurakuntaporukalla kokoonnuimme vanhempieni luokse rentoihin, lautapelien pelailua ja yhdessäoloa sisältäneisiin juhliin, kun taas miehen kaveriporukan kanssa vietimme mökkiviikonlopun. Mielestäni oli huomattavasti mukavampaa ja tunnelman kannalta vapautuneempaa, kun ei tarvinnut yrittää yhdistää eri kaveriporukoita ja vielä sukulaisiakin samoihin, perinteisiin hääjuhliin. Erillisten kemujen ansiosta kaikkien kanssa ehti oikeasti viettää aikaa ja tehdä juuri niitä juttuja, joista kukin pitää ja joka meitä yhdistää.
Kokonaisuudessaan häät ja niiden suunnittelu oli juuri sentyyppinen projekti, joita rakastan. Vaikka juhlien järjestäminen ylipäätään ei kuulu suosikkijuttuihini (stressaan aina ihan liikaa sitä, onhan kaikilla varmasti kivaa), häiden yksityiskohtien organisoiminen oli listauksia ja budjettisuunnittelua fanittavalle meikäläiselle oikein sopivaa hommaa. Avioliitto on meille paljon tärkeämpi ja suurempi asia kuin pelkät hääjuhlat, mutta olen tyytyväinen siihen, että saimme kivat ja meidän näköisemme juhlat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti